Tämä hedelmä on vuoden pari erehtynyt harrastamaan pientä zurnalismia. Ajattelin julkaista tässä kuussa muutaman pätkän joita ei vielä näy netissä.
Poliittiset kemikaalit (2008)
Ihmiskunnan historia ei tunne aikaa ilman päihdyttäviä aineita. Historiasta löytyy kuitenkin yhteiskuntia, jotka kontrolloivat jäseniään luokittelemalla eräät kemikaalit huumeiksi ja toiset sallituiksi aineiksi. Kontrolli seurailee yleensä luokkajaon hierarkiaa ja säilyy, vaikka sen kohteena olevat aineet vaihtuisivat. Nykyistä päihdekeskustelua kannattaakin lähestyä luokkahistorian näkökulmasta.
Nykyisen, 1900-luvun alkupuolella syntyneen päihdepolitiikan eetos tiivistyy hyvin Valkoisen talon kuuluisassa tiedotteessa 1980-luvulla. Siinä Nancy ja Ronald Reagan kirjoittavat, että ”huumeet uhkaavat yhteiskuntaamme. Ne uhkaavat arvojamme ja tekevät tyhjäksi instituutioitamme. Ne tappavat lapsemme.”
Lausunto on mielenkiintoinen riippumatta siitä, missä määrin sen väitettä pitää totena. Tulee mieleen kysyä, ovatko huumeet tosiaan kaikkien väitettyjen ongelmien takana, vai voisiko esimerkiksi harjoitetulla sosiaalipolitiikalla olla vaikutusta yhteiskunnan tilaan. Toiseksi huume-sana tiedotteessa vaikuttaa symboloivan kemikaalien ohella jotakin muuta, jonka koetaan uhkaavan ”meidän” terveitä arvojamme, instituutioitamme ja lapsiamme. Millä sanalla ”huumeet” voisi korvata, ja mistä sodassa huumeita vastaan on kyse?
Tanskalaistutkija Ted Goldbergin vuonna 1999 esittämän arvion mukaan viisi prosenttia huumeita joskus kokeilleista tulee niistä riippuvaiseksi. Näiden suhteellisen harvojen huumeriippuvaisten eliniän ennuste on huono, mutta sekin riippuu olennaisesti siitä, kuinka yhteiskunta heitä kohtelee. Yhteiskunnan asenteesta puolestaan kertoo jo se, että muiden sairauksien kohdalla puhutaan yksinkertaisesti terveydestä ja sairauden hoitamisesta, mutta huumeaddiktio määritellään lähtökohtaisesti rikolliseksi ilmiöksi.
Kriminalisoinnin vuoksi huumeiden käyttäjän kohdalla terveydenhuollon korvaa rikosoikeus, ja henkilön teot ulotetaan hänen identiteettiinsä. ”Narkkari”, ”huumehörhö” ja ”pilvenpolttaja” ovat termejä, jotka määrittävät kohteena olevan ihmisen koko persoonallisuutta. Kemikaalien kontrolloinnista tuskin tarvitsisi tehdä kohdettaan loppuiäksi leimaavaa poliisiasiaa, jos huumepolitiikassa olisi kyse vain käyttäjien terveydestä.
Myös taloudellisesta näkökulmasta nykyinen huumepolitiikka vaikuttaa vaikeatajuiselta. Huumeiden kontrolloimiseen käytetään valtavasti enemmän rahaa kuin huumeriippuvuuksien hoitoon. Silti kansainvälinen huumekontrolli pystyy poistamaan markkinoilta vain 5 - 10 % alkutuotannosta. Lisäksi nykyisten suosikkihuumeiden alkutuotannon vähentäminen esimerkiksi Lähi-idässä tai Etelä-Amerikassa ei ratkaise huumekysymystä, koska uusia synteettisiä huumeita kehitetään ja vanhoja kotikasvatetaan joka päivä, ja molemmille riittää kysyntää.
Epäilemättä ainakin miedompien huumeiden hidas ja hallittu laillistaminen olisi talouden kannalta järkevintä. Kansainvälisen huumekaupan liikevaihto on suurempi kuin öljykaupassa, ja aineiden laillistaminen leikkaisi ison osan laittomasta kaupasta sekä antaisi valtiolle mahdollisuuden saada verotuloja. Kapitalismin näkökulmasta nykyisessä huumepolitiikassa onkin mieltä ainoastaan, jos otetaan huomioon nollatoleranssilinjan mahdollistama luokkakontrolli.
Huumeet ja luokallinen järjestelmä
Poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt, ja erityisen lyhyt se on huumeiden kohdalla. Huumeiden käytön historiallisuus ja luokkapohjaisuus on tehokkaasti onnistuttu unohtamaan. Päihteiden sosiaalihistoriaa tutkineen Tapio Onnelan perusesimerkki on 1930-luvun Suomi. Silloin maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski? Miksi huumeista tuli ongelma juuri 1960-luvulla, jolloin huumelainsäädäntöä kiristettiin ankarasti?
Vastauksia voi etsiä kemikaalien kulloisestakin luokka-asemasta. Päihteet ovat luokkasidonnaisia siinä missä muutkin kulutustavarat: erilaisiin sosioekonomisiin tasoihin ja alakulttuureihin liittyvät erilaiset päihteet. Päihteiden käyttö tarjoaa materiaalia yhteisöjä vahvistavien rituaalien luomiseen ja yhteisen identiteetin rakentamiseen. Tämä antaa muille ryhmille mahdollisuuden hajottaa ja hallita kyseisiä väestöryhmiä päihdepolitiikan kautta.
Esimerkiksi heroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin, ja laajan heroiininkäytön ohella huumetutkimuksessa puhutaan ”yläluokan morfinismista”. 1900-luvun jälkipuoliskolla huumausaineet taas liitettiin erilaisiin uhkaaviksi koettuihin ala- ja vastakulttuureihin. Niinpä tarvittiin uusi huumelainsäädäntö kontrolloimaan näitä ryhmiä, mikä puolestaan loi nykyisen huumeongelman. Riippumatta siitä miten vaarallisia huumeiden väitetään olevan, niitä käytetään kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Jotkut tosin kärsivät käytöstä enemmän kuin toiset. Huumaavien aineiden nauttimiseen puututaan moraalisaarnoilla, laeilla ja väkivallalla, jos käyttäjinä ovat vaaralliset tai epämääräiset ihmiset, kuten siirtolaiset, alakulttuurien jäsenet, aktivistit tai työväki.
1700-luvun Englannissa köyhien työläisten suosima gini kiellettiin samalla, kun porvarit nautiskelivat viskistä. Nykyään amfetamiini ja heroiini ovat laittomia ja moraalittomia aineita samalla, kun amfetamiinia sisältävää Ritalin ja oopiumijohdannaiset kipulääkkeet ovat välttämättömiä. Työväenkulttuuriin kuuluva tupakointi halutaan kitkeä kokonaan pois, samoin alakulttuureihin liittyvä kannabis, ja kuitenkin ylemmät luokat saavat laillisesti painaa töitä psyykenlääkkeiden, unilääkkeiden ja alkoholin voimin.
Luokkahistorian valossa julkisuuden huumekeskustelussa esiin vyörytettävät eipäs-juupas-tutkimukset vaikuttavat välillä pelkältä poliittisesti masinoitavalta kuonalta. Jos huumekeskustelu tarvitsee tutkimustuloksia, niin tutkimustuloksia julkaistaan. Jos tulokset ovat vääriä, niitä ei julkaista – kuten WHO teki kannabis-tutkimuksensa kanssa vuonna 1997.
Mitä julkaistuihin tuloksiin tulee, ne vaihtelevat melkoisesti vuosikymmenen poliittisen tunnelman mukaan. Kannabista vastustettiin 1930-luvulla väittämällä, että aine tekee ”hulluksi”. Kymmenisen vuotta myöhemmin viranomaiset esittivätkin, että oli itse aine miten vaaraton tahansa, se johtaa kovempiin huumeisiin (”porttiteoria”). 1950-luvulla taktiikkaa muutettiin jälleen. Uuden propagandan mukaan kannabis olikin kommunistien maahan tuomaa myrkkyä, jonka tarkoitus oli tuhota Amerikan väestö.
Luokkapohjaisuus ei tietysti ole ainoa syy harjoittaa tiukkaa päihdekontrollia. On esimerkiksi väitetty, että perimmiltään länsimaiden kauhu huumausaineita kohtaan johtuu kemikaalien tavasta kyseenalaistaa kartesiolainen mielenfilosofia, jossa tajunta ja ruumis ovat jyrkästi erillään. Länsimaisen tajunnan normi on ”selvä ja tarkka” rationaalinen laskukone, ja useat huumausaineet rikkovat normia esimerkiksi sekoittamalla eri aistien havaintoja (synestesia), kyseenalaistamalla realistisen todellisuuskäsityksen (hallusinaatiot) tai motivoimalla tekoihin, joita on hankala selittää vesiselvällä järjellä. Vastaavasti kiinalaisten vanha pelko tiettyjä kemikaaleja kohtaan saattaa johtua vahvasta yhteisöllisyydestä, joka huumeiden käyttäjän koetaan pettävän.
Varausten jälkeenkin huumepolitiikka näyttää ensisijaisesti seuraavan luokkajakoa. Se suosii varakkaampaa keski- ja yläluokkaa, valtakulttuuria ja vakiintunutta järjestystä. Richard Nixon teki asian äärimmäisen selväksi vuonna 1970 julistaessaan ”kansallisen hätätilan” huumeiden vuoksi. Tämä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että yhteiskunnan varoja alettiin kanavoida köyhyyden torjumisesta huumeiden torjumiseen, mikä antoi hallinnolle entistä parempia kontrollimahdollisuuksia huumesodan nimissä.
Sota vieraita vastaan
Huumekontrollin muuttumiseen liittyy usein vahvasti muun kulttuurin murros, erityisesti siirtolaisuus ja ”vieraiden” elementtien tulo yhteiskuntaan. Kettil Bruun ja Nils Christien kirjoittavat huumetutkimuksen klassikossaan Hyvä vihollinen, että vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen käyttö. Helpointa poliittista huumeidenkäyttöä puolestaan on asettaa kemikaalit yhteiskuntajärjestystä uhkaavien vieraiden voimien symboliksi.
Siirtolaisten, etnisten vähemmistöjen ja huumeiden käyttäjien välillä on muutakin yhteistä kuin symbolisuhde. Yhteiskunnan suhtautumista huumeiden käyttäjiin voidaan täysin verrata etnisten vähemmistöjen kärsimään rasistiseen kohteluun. Kuten vähemmistön jäsentä ei arvioida kokonaisuutena, vaan jonkin yksittäisen, tarkoitushakuisesti valitun piirteen, kuten ihonvärin tai uskonnollisten normien kautta, siten jonkin yksittäisen kemikaalin kuluttaminen leimaa käyttäjän koko persoonan.
Vastaavasti valtaväestöä ei leimata väkivaltaiseksi tarkastelemalla vain sen kaikkein väkivaltaisimpia yksilöitä, eikä esimerkiksi alkoholia arvioida vaaralliseksi tarkastelemalla vain rappioalkoholisteja. Sen sijaan etnisiä vähemmistöjä leimataan helposti yksittäisten henkilöiden kautta, hieman kuten huumausaineet halutaan kieltää pahimpien huumeaddiktien vuoksi.
Kannabiksen historia on konkreettinen esimerkki vierauden ja huumepolitiikan yhteydestä. Länsimaiden pitkä ja työläs sota kannabista vastaan alkoi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, jolloin maahan muutti paljon siirtolaisia Meksikon vallankumouksen jälkeen. Työläiset toivat mukanaan kulttuurin, johon liittyi marihuanan virkistyskäyttö. Sitä ennen hamppua oli käytetty Yhdysvalloissa lähinnä tekstiiliteollisuuden materiaalina ja lääkeaineena. Vasta vieraiden siirtolaisten tuoma hamppukulttuuri sai viranomaiset pelkäämään kasvia ja lopulta kriminalisoimaan sen vuonna 1930. Kiinalaissiirtolaisten käyttämä oopiumi (kiellettiin 1875) ja afrikkalaisten kokaiinikulttuuri (kiellettiin 1970) ovat myös hyviä esimerkkejä.
Nollatoleranssi huumesodan nykymuotona
Huumeita, ilkivaltaa ja katutaidetta on Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1990-luvulta alkaen vastustettu nollatoleranssipolitiikalla, jonka tarkoitus on tuhota ja ennaltaehkäistä kyseiset ilmiöt kokonaan ja ehdottomasti. Käytännössä tämä on johtanut erilaisten ”riskiryhmien” mielivaltaiseen kontrollointiin. Helsingin Stop Töhryille -kampanjaa vastustavalla nollatoleranssi.info-sivuilla kirjoitetaankin, että nollatoleranssi on ”ennen kaikkea eräänlainen taikasana, jolla voidaan julkisessa keskustelussa oikeuttaa ja perustella mitä tahansa”.
Mikä sitten varsinaisesti yhdistää esimerkiksi katutaidekulttuuria ja huumausaineita? Molemmat uhkaavat keskiluokan vaalimaa puhtauden ideaalia. Graffitit ja ”töhryt” koetaan epämiellyttäviksi ja likaisiksi. Samaa ajatellaan huumeiden käyttäjistä: tarvitsee vain ajatella valistuskuvia verisistä heroiinineuloista, märkivistä pistopaiseista ja piristeiden käyttäjien romahtaneista kasvoista. Tai ehkä pelkkä mielikuva ”tyypillisen pilvenpolttajan” tahmaisista rastoista riittää.
Hygienian ohella huumausaineet ja (katu)taide kyseenalaistavat porvarillisen hyödyllisyyden ihanteen. Aineiden käyttäminen ja katutaiteen tekeminen näyttäytyvät välittömästi hyödyttöminä aktiviteetteina, joista markkinat eivät kostu (paitsi tietenkin siivous- ja turvallisuuspalveluiden suhteen). Tietysti huumeiden pelko on samalla myös konkreettisesti työkyvyn ja työhalun menettämisen pelkoa, jota porvarillinen (tai yleisemmin suomalainen) kulttuuri ei hyväksy.
Nollatoleranssipolitiikka ei ole missään päin maailmaa juurikaan onnistunut vähentämään huumeiden käyttäjien määrää. Tätä voi täysin verrata muinaisten, täysin epäonnistuneiden alkoholin kieltolakien vaikutuksiin Suomessa tai Yhdysvalloissa. Molemmissa maissa kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden hyötymiseen ja väkivallan lisääntymiseen.
Nollatoleranssin myötä huomio on kohdistunut köyhien ja vähemmistöjen pikkurikoksiin rikollisorganisaatioiden sijaan. Poliisin toiminta vaikuttaa tietenkin sitä tehokkaammalta, mitä vähemmän epäsosiaalisiksi mielletyt ilmiöt näkyvät katukuvassa. Viranomaisille myönnetään ehkä enemmän määrärahoja, ja poliitikot voivat kerätä ääniä kovalla huumelinjalla. Samalla huumeiden käyttäjien ja viranomaisten väliset suhteet kuitenkin kärjistyvät ja ilmiöihin liittyvät ongelmat siirtyvät maan alle.
Myös uusimman tieteen valossa huumeiden nollatoleranssi vaikuttaa omituiselta. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuoden 2008 tutkimus osoittaa, että huumeita käytetään vähemmän maissa, joissa huumelaki on sallivampi. Miedot huumeet laillistaneessa Alankomaassa erityisesti nuoret aikuiset käyttävät kannabista suhteellisen vähän, kun taas ankaraa kontrollipolitiikkaa harjoittavassa Yhdysvalloissa käytetään enemmän huumeita ja alkoholia kuin useimmissa tutkimuksen kohteena olleissa maissa. Nollatoleranssille onkin tässä tilanteessa vaikea keksiä muuta oikeutusta kuin – jälleen kerran – tarve kontrolloida alempia sosiaaliluokkia kemikaalikulttuurin kautta.
Kirjallisuutta
Bruun, Kettil & Christie, Nils, Hyvä vihollinen. Weilin + Göös 1986.
Onnela, Tapio (toim.): Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita. Visio 2001.
Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka (toim.): Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus 2002.
Kilpeläinen, Tapani & Omaheimo, Jussi: ”Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku”. Niin & näin 3/2007.
Viridis. Vihreä verkkolehti. Kesä 2000. http://www.kaapeli.fi/viridis.
