Auktoriteetti
Auktoriteetti, kuningas, Jumala, suvereeni, Leviathan, transsendenssi, totuus, Oidipus… Isukin paikalle hallitsemaan kelpaa monta nimeä. Isän auktoriteetti perustuu kaikkialle levinneeseen, porvarilliseen tai fasistiseen haluun alistua jollekin, johon kaikki toiset merkit ja merkitykset voitaisiin palauttaa.
Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.
Halutaan siis, että isähahmo takaa maailman elementtien merkityksen maailman ulkopuolelta, turvalliselta ja vakaalta perustalta käsin; isän täytyy olla jumalallinen, siis aistien, tiedon, arvostelun ja kapinan ulkopuolella.
Tai sitten auktoriteetiksi kohotetaan jokin maailman sisäinen asia, kuten "ihmisluonto", ja tähän rakennelmaan kohdistetaan samat halut. Tällainen isä on maanpäällinen jumala.
Halua alistumiseen ovat tuottaneet ja puolustaneet ajattelijat teologian ja platonismin valtavirrasta (ylimaalliset jumalat) poliittiseen filosofiaan, humanismiin ja pop-luonnontieteeseen (maanpäälliset jumalat). Kuuluisin maanpäällisten jumalien keksijä on Hobbes, jonka suvereeni, Leviathan, määritellään kirjaimellisesti "kuolevaiseksi jumalaksi".
Hobbesiin palataan joka päivä, kaikkialla, yhteiskuntafilosofian johdantokursseista maisteriseminaareihin, jokainen hurskaista liberalisteista anarko-autonomeihin tutkii ja jauhaa Thomas Hobbesia kyllästymisen tuolle puolen.
Tämä johtuu kahdesta asiasta: ensinnäkin nykyinen oikeistolaisen terveen järjen näkemys ihmisluonnosta on peräisin Hobbesilta. Toiseksi Hobbes on ehkä puhtaimmin ja raaimmin kuvannut poliittista auktoriteettia. Siksi häntä lukevat sekä autoritaarit että antiautoritaarit.
Otetaan ensin kysymys ihmisluonnosta. Hobbes tuo politiikan näyttämölle uuden ajan yksilön, itsenäisen ja yksilöllisen toimijan. Kaikki riippuu nyt yksilöstä ja yksilön rationaalisista valinnoista. Luonnontilassa, ilman valtiollista auktoriteettia, yksilöt pyrkivät turvaamaan oman hengissäpysymisensä kaiken muun kustannuksella, järkeviä ja luonnonlain tuntevia kun ovat.
Luonnontilassa yksilöt ovat Hobbesin mukaan tasa-arvoisia - siinä mielessä, että kaikki pelkäävät toisiaan yhtäläisesti. Tasa-arvo pelon suhteen tarkoittaa sekasortoista yksilöatomien kamppailua, jatkuvan kilpailun tilaa ja potentiaalista sotaa. Siis kurjuutta, epätoivoa, ilkeyttä, niukkuutta, eläimellisyyttä, ja niin edelleen.
Hobbesin negatiivinen ihmiskuva on oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Edelleen se heijastuu tuohtuneissa kahvipöytäpuheenvuoroissa ja närkästyneissä mielipidekirjoituksissa, joiden mukaan meidän täytyy tehdä niin saatanasti työtä, jottemme vajoaisi takaisin luonnontilaan. Sillä onhan prekaarina työssä raataminen aina parempaa kuin kamppailu luonnontilassa.
Kysymys auktoriteetista ponnistaa tältä pohjalta. Hobbesin mukaan luonnontilasta päästään kieltämällä se absoluuttisen suvereenin avulla. Väen täytyy sopia keskenään, että perustetaan ehdottoman voimakas poliittinen kone, jolle siirretään kaikki oikeudet. Yksilön täytyy alistua Leviathanille tietäen, ettei voi suojautua siltä.
Hobbesin mukaan vain Leviathanin auktoriteetin alla hyvyys ja oikeudenmukaisuus kannattaa. Ilman voimaa yksilöiden sopimukset ovat tyhjiä.
Alistuessaan Leviathanille uhkaavan epämääräinen väki (lat. multitudo) muuttuu hierarkkiseksi kansaksi. Tämä on järkevää, sillä onhan alistettuna eläminen aina turvallisempaa kuin luonnontila.
Hobbesin itsemurha on siinä, ettei hän ratkaisee mitään, vaan siirtää ongelman korkeammalle tasolle. Mitä nimittäin tapahtuu, kun kansoja ja leviathaneita on useita? Ne ovat toistensa suhteen luonnontilassa, eli kaikkien sodassa kaikkia vastaan.
Valtioita voidaan tarkastella aivan kuten yksilöitä: niiden välillä ei voi olla pitäviä sopimuksia eikä oikeudenmukaisuutta ilman transsendenttia valtakonetta. Potentiaalisessa sotatilassa valtion on järkevintä hyökätä ensin, silloin kun se vielä pystyy hyökkäämään ja yllättämään toisen.
Historiallisesta kokemuksestahan on selvää, ettei leviathaneiden välinen tila ole ollenkaan vakaa.
Leviathanin auktoriteetti ei siis pysty suojelemaan alamaisiaan toisilta leviathaneilta. Hobbesin luonnontilan ongelma on palannut toisessa potenssissa. Auktoriteetin pystyttäminen loi uuden sodan, leviathaneiden sodan, joka tapahtuu korkeammalla tasolla, kansojen välillä. Uusi sodan taso on leviathaneita edeltävän ajan sotia julmempia ja tuhoisampi.
Mitä 1900-luvulla onkaan tapahtunut? Mitään ei ole opittu Hobbesin ongelmasta. Valtioiden välisen sotatilan tuomariksi on huudettu taas uuden tason tuomari. Jos yliyksilöllinen Leviathan pistää egoistiset alamaiset kuriin, ylikansallisten super-leviathaneiden (YK, Nato…) on tarkoitus pistää egoistiset valtiot kuriin.
Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa. Joko syntyy jälleen uusi luonnontila (kansainvälisten ja/tai ylikansallisten poliittisten koneiden välinen sotatila), Hobbesin ongelma kolmannella tasolla, tai sitten kaikki luonnontilat loppuvat, koska koko maailma on alistettu yhden ja saman auktoriteetin alaiseksi.
Historioitsijat, toimittajat ja tervejärkiset kansalaiset veikkaavat ensimmäistä vaihtoehtoa. Ideologit Fukyamasta Hardtiin ja Negriin taas ovat esittäneet toisen vaihtoehdon toteutuneen, joko historian (työn, sodan, sosialismin…) loppuna tai globaalina pääoman Imperiumina.
Pohjimmainen viiva: auktoriteetin pystyttäminen ei ratkaise ongelmia, vaan siirtää ne uudelle tasolle. Näin syntyy uusi ongelma auktoriteettien välisistä suhteista. Kysymys vaatii jälleen uuden tason auktoriteetin tuomaroimaan. Ja jälleen syntyy tuomarien välinen sota.
Jos olisin loogikko, kutsuisin tätä äärettömäksi regressioksi.
Oikea suunta ei ole ylöspäin, siis kohoaminen taivaisiin auktoriteetteja pystyttämällä, vaan alaspäin, siis laskeutuminen ruohonjuuritasolle hierarkioita purkamalla. Ruohonjuuri on immanenssia.
“Isän auktoriteetti perustuu kaikkialle levinneeseen, porvarilliseen tai fasistiseen haluun alistua jollekin, johon kaikki toiset merkit ja merkitykset voitaisiin palauttaa.
Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.”
Kaikki usko “Jumalaan” on porvarillista ja fasistista halua alistua jollekin, johon merkit ja merkitykset palautetaan? Oletko tosissasi?
Usko voi olla tarttumista mahdottomaan nihilismin, hulluuden ja epätoivon tuolla puolen, tanssimista kuolleen Jumalan haudalla.
Siinä viimeisessä beckettiläisessä yksinäisyydessä, kafkamaisessa käsittämättömässä solipsismissa, jossa tuijotetaan siihen yhteen samaan ei-mihinkään. Ei mitään auktoriteettia, ei mitään muuta kuin se, että ollaan täällä, yksin yhdessä.
Porvaria pitää vastustaa, mutta sen vastustamisen ja kaunan heijastaminen yleistykseen kaiken uskon porvarillis-fasistisesta alistuvuudesta on koomista.
Hyvä ja mielenkiintonen teksti.
Comment by manaatti — 26.03.2008, 22:59 @ 22:59
Fasismi on äärimmäinen raja. Siitä on pitkä aste-erojen jatkumo tapauskoon tai kuvailemaasi eksistentialismiin. Mutta sikäli kun puhutaan uskosta transsendenttiin (tuonpuoleiseen, ulkopuoliseen, hierarkian huipulla olevaan) auktoriteettiin, vastaus on kyllä: kaikki usko transsendenssiin sijainnee jossain päin fasismin akselia.
Aste-erot toki kulkevat puhtaan ja itsetuhoisen fasismin äärirajasta arjen mikrofasismeihin ja edelleen kohti toista ääripäätä. Ja tuskin yksikään sosiaalinen ryhmä tai älyllinen muoti voi olla täysin vapaa fasistisista haluista.
Voitaisiin ehkä kuvitella megalomaaninen jatkumo FASISMI ……. ANARKIA ja sijoittaa ryhmiä ja suuntauksia tälle akselille.
Miten nuo modernistien solipsismit ja yksinäisyydet liittyvät transsendenttiin auktoriteettiin? Eikös beckettien ja muiden absurdisti-eksistentialistien tilanne ole sellainen, että auktoriteetit jumalista tieteeseen on karkoitettu maailmasta, mutta tilalle ei osata vielä tuoda mitään positiivista. Ja “usko nihilismiin”, sekös vasta fasismia synnyttää…
Kiitos ja tervetuloa. Toivottavasti kukaan ei muuten ole turhan kaunainen porvarien suhteen, sillä kauna on surullinen tunne, joka vähentää toimintakykyä.
Comment by Klementiini — 26.03.2008, 23:56 @ 23:56
Taidan puhua jostain muusta kuin hierarkian huipulla olevasta auktoriteetista. Auktoriteettina on enemmänkin sen epävarmuuden, tietämättömyyden ja just sen yksinäisyyden kokemus - mahdottomuuden kokemus.
“Miten nuo modernistien solipsismit ja yksinäisyydet liittyvät transsendenttiin auktoriteettiin? Eikös beckettien ja muiden absurdisti-eksistentialistien tilanne ole sellainen, että auktoriteetit jumalista tieteeseen on karkoitettu maailmasta, mutta tilalle ei osata vielä tuoda mitään positiivista. Ja “usko nihilismiin”, sekös vasta fasismia synnyttää…”
Ne yksinäisyydet ja solipsismit liittyy eksintentiaalisen mahdottomuuden ja tuntemattoman ei-minkään käänteiseen muodonmuutokseen.
Ihminen saa voimaa ja merkityksen mahdottomuudestaan; mahdottomuus sekä transsendenttina auktoriteettina että immanenttina heijasteena, josta rakkaus, usko ja toivo tai siis kaikki vastaavat saavat voimansa. Kun koetaan (masennus, epätoivo, hulluus) todella sen koko mahdottomuuden paino, niin kallistutaan mahdolliseen.
Siihen mahdottomuuteen tarttuminen ei ole ainakaan uskoa nihilismiin, vaan siinä epävarmuudessa, epätoivossa sikiävä käänteinen arvo.
Siitä sikiää käänteinen merkitys ja valtava arvo (yhtä mahdoton kuin mahdollinen, yhtä epätoivoinen kuin kirkas), joka kanavoidaan transsendenssiin: elämään, ihmisiin, maailmaan, tuntemattomaan, sanomattomaan alkusyyhyn eli mahdottomaan, jonka kokemus se viimeinen yksinäisyys on. Niin ku kynttilä syttyy palamaan. Ei mitään muuta.
Mahdoton kanavoituu olennossaan oveksi mahdolliseen, elämään, ihmisiin, maailmaan ja yleiseen eettisyyteen.
Beckettillä oli just toi epätoivo, jossa ne kiusallisesti mutustaa porkkanoita keskenään ja mitään ei koskaan tapahdu, mutta silti niillä on valkosipulilta haisevat toisensa, mikä pitää ne hengissä. Ja kaunokirjallisuutta ei kyllä edes voi käsitellä puhtaan analyyttisesti, sillä jos sitä vois, niin ei sitä tarvitsisi kirjoittaakaan, vaan kaiken vois ilmaista juuri - analyyttisesti.
Kaunokirjallisuus tuntuu olevan sen mahdottomuuden kokemuksen ilmaisua ja välittämistä transsendenssiin yhteyteen - muihin ihmisiin ja rukoukseen.
Comment by manaatti — 27.03.2008, 18:13 @ 18:13
Itse odotetusti vierastan suurten vastakohtien kautta tapahtuvaa etenemistä. Tässä on kai törmäyskurssilla “kokemuksen ilmaisua ja välittämistä transsendenssiin” korostava kirjallisuuskäsitys ja sosiaalista painottava filosofia, jonka mukaan kirjallisuus ei ole ensisijassa välittämistä tai mihinkään transsendenssiin korottamista, vaan toimintaa maailmassa, efektien/affektien tuottamista.
Ongelma tälle hedelmälle on se, että eksistentialismissa kaikki tapahtuu negatiivisen kautta, ylösalaisin:
Eksistentialistisessa ajattelussa, joka valitettavasti perustuu lähinnä Hegeliin, täytyy kieltää jotain, jotta voi mahdollistaa jotain. Positiivinen onnistuu vain negatiivisen kautta. Kuoleman tiedostaminen paljastaa ihmisen omimman olemisen, tietoisuuden nihiloiva akti takaa tietoisuuden täydellisen vapauden, ja niin eespäin. Kuten sanoit.
Jättimäisten vastakohtien sijaan olisin kiinnostuneempi hankalammista ja monimutkaisemmista eroista ja myönteisistä liikkeistä. Mitäpä jos panostettaisiin siihen, että positiivisuus ja myöntäminen riittävät itsenäisesti, ilman mitään vastakohtien kautta tapahtuvaa kieltämistä? Tai jos halutaan kieltää, niin sitten tehdään kunnon negaatio, otetaan selvä ero kiellettävään juttuun ja lähdetään ihan eri suuntaan. Ei tarvi jumittaa vastakohtien välillä.
Beckettiä en ole juuri lukenut, mutta Leikin loppu jäi mieleen juuri kuvauksena modernien auktoriteettien ja jälkimodernin aktivismin välisestä voimattomuudesta, absurdiudesta ja tyhjyydestä. Ehkä kirjoitan siitä vielä joskus.
En ole ihan varma siitä, miksi fenomenologia ja “eksistenssifilosofia” ovat nyt niin pinnalla Suomessa: teoreettisen filosofian opiskelijat tekevät proseminaarinsa niistä, kirjallisuudenkin opiskelijoista moni näyttää arvostavan, ja sitten vaikka jonkun Riikka Pulkkisen kirjan yhtenä huippukohtana on Heideggerin referoiminen joulupöydässä. Ja vielä omat kommenttisi tässä. Osaatko selittää tätä suosiota?
Kirjallisuutta muuten voi käsitellä puhtaan analyyttisesti - jälleen päätän Spinozaan: ihmisten toimia ja pyyteitä voi tarkastella “aivan kuin olisi kyse suorista, tasoista tai kappaleista”.
Comment by Klementiini — 27.03.2008, 23:14 @ 23:14
Sanoisin ton (nietzscheläisen?) itsensä myöntämisen ja positiivisen itsenäisen uudelleenarvioinnin kuuluvan aivan samaan mahdottomuuden kokemukseen.
“Mitäpä jos panostettaisiin siihen, että positiivisuus ja myöntäminen riittävät itsenäisesti, ilman mitään vastakohtien kautta tapahtuvaa kieltämistä? Tai jos halutaan kieltää, niin sitten tehdään kunnon negaatio, otetaan selvä ero kiellettävään juttuun ja lähdetään ihan eri suuntaan. Ei tarvi jumittaa vastakohtien välillä.”
Aloitan Kierkegaardista: “Elämä ei ole ongelma, joka sinun on ratkaistava, vaan todellisuus, joka sinun on elettävä.”
Jos ajatellaan näin, mahdottomuuden kokemus ei itse asiassa olekaan kieltämistä, vaan juuri kokemusta sen todellisuuden pohjaan ja alkuun asti, josta se myöntäminen voi alkaa positiivisena, sillä täydellinen “itsenäinen myöntäminen ja positiivisuus” ei ole mahdollista. Ihminen on viheliäinen otus, siitä ei pääse mihinkään ja se on myönnettävä. Vai onko ihminen täysin vailla viheliäisiä sidonnaisuuksia itenäisessä positiivisuudessaankin? Onko hänen julmuutensa kadonnut johonkin?
Epävarmuus ja mahdottomuus ovat eri asioita kuin nihilismi, sillä epävarmuuden pohjalla on just se myöntämisen alku: se että myönnetään oma tietämättömyytensä ja pienuutensa, joka voidaan sen myöntämisen jälkeen nähdä voimana, ei heikkoutena. Se on vastakohtien tuolle puolen menemistä, että myönnetään itsensä kokonaisuutena. Negaatio ja positiivisuus toisiinsa kietoutuneina, uuden itsenäisen myöntämisen ja positiivisuuden pohjana.
Ja se kokemus on just todellisuutta, joka on elettävä. Ilman sitä ei voi olla mitään positiivistakaan, sillä se on tietynlaisen jälleensyntymisen, spinozalaisen viattomuuden ensiaskel, hahmoon, joka “on oppinut leikkimään lapsen vakavuudella” (Niitshe), oppinut myöntämään itsensä pohjamutiaan myöten, jotka ovat kietoutuneet niin moneen. Eikö se ole juuri suurinta positiivisuutta?
Olemisen vatvomiseen lienee syynä just kristillisyyden perintö, joka negaatioissaan ja kaunassaan on jättänyt ihmisen vieraantuneisuuden tilaan, tyhjiöön, jossa kaikki vetävät näkymättömään käteensä, omalla tyylillään. Ihminen on vieraantunut itsestään, ruumiistaan ja ennen kaikkea seksuaalisuudestaan, mikä on johtanut käänteiseen muodonmuutokseen, josta jaloille pääseminen vaatii olemisen vatvomista, eroterapiaa.
Riikka Pulkkisen romaani oli mun mielestä kauttaaltaan paperinmakuinen, eloton ja tylsä. Se on todellakin esimerkki todellisuuden kuvauksesta, jota ei ole eletty.
Kirjallisuutta voi käsitellä hermeneuttisin hernekepein ja -pussein, mutta niin kuin todellisuuttakaan ei voi kuin elää ja kokea, ei kirjallisuuttakaan.
Parhaimmillaan kieli (esim. Dostojevski, Gogol) on rytmeineen, leikkeineen, vihjauksineen ja symboleineen orgaaninen, elämällinen ja kouristava todellisuuden kangastus.
Todellisuus ei ole analyyttinen, rationalistinen, suora, vaan rönsyilevä, orgaaninen ja muunteleva.
Niin kuin kielessäkään ei ole pelkkiä tönkköjä substantiiveja, ei todellisuuskaan ole pelkkä substanssi, jonka attributiivinen nukketeatteri esittää jotain hullunkurista näytelmää, vaan sen nukketeatterin nuken selittämätön silmänräpäyksellinen siinä rivissä, jonka ikuisuuteen ei voi kuin myöntyä kaikkine hipsuineen ja hapsuineen. Meidän ei sallita nähdä tuota näytelmää, sillä olemme pääosassa, viihdyttäjän roolissa.
Sporassa nuokkuvan spurgun sanoin:
-Ellämä on ellämää
Comment by manaatti — 30.03.2008, 17:40 @ 17:40
Spurgun intuitio on kolmannen lajin jumalallista tietoa: elämän samastaminen elämään tarkoittaa radikaalia immanenssin myöntämistä. Elämä on vain tämänpuolista elämää, ei mitään muuta: ei suorittamista tehokkuuden kirkoille, ei lisäarvon tuottamista eikä jatkuvaa lenkkipolkua jotta pääsisi hyväkuntoisena taivaaseen.
Spurgu ymmärtää olevansa yksi pysyvästi virtaavan, yliyksilöllisen elämän tilapäinen modus, siksi spurgulla ei ole aihetta huolehtia mistään. Spurgu on spinozalainen kommunisti: kadulla eletyn elämän jälkeen kaikki spurgun tajunnan modifikaatiot ovat yhteisiä ja yleisiä, ja varmasti ne jäävät elämään spurgun kuoleman jälkeen. Siispä spurgu elää hajautuneena meihin pitempään kuin ehkä yksikään meistä.
Elämä, tai substanssi, on sekä barokkimainen että klassisistinen. Entropian virrassa barokki vie tietysti lopulta voiton.
Kieli ei ole mikään kangastus vaan osa todellisuutta. Ääni on yhtä materiaalista kuin klementiini pöydällä, samoin painomuste. Tämän takia mitään teatteria tai esittämistä ei ole. Sen sijaan on tuottamista joko toistaen tai eron kanssa.
Mahdottomuus on edelleen mahtipontinen sana. Jos myöntää hetkellisen pienuutensa, rajat siirtyvät heti ja jotakin mahdollistuu.
Comment by Klementiini — 01.04.2008, 02:05 @ 02:05
Mulla on palovammoja sormissa.
Aika teknistä tekstiä.
Kyllä sun läpät mieltä lämmittää.
Comment by Matti Island — 17.01.2009, 17:53 @ 17:53
Vai kauna vähentää toimintakykyä, kuten manaatti kirjoitti. Verrattuna mihin? Eikös se kauna ole nimenomaan yksi niistä asioista, jotka saa ihmisen toimimaan. Vai haluaako joku sellaisia tyyppejä, että “enhän minä mitään kaunaa kunhan vain tässä vähän puuhastelen”?
Comment by Zero for Conduct — 09.10.2010, 13:58 @ 13:58