Vallankumouksen hedelmiä

 
Auktoriteetti, kuningas, Jumala, suvereeni, Leviathan, transsendenssi, totuus, Oidipus… Isukin paikalle hallitsemaan kelpaa monta nimeä. Isän auktoriteetti perustuu kaikkialle levinneeseen, porvarilliseen tai fasistiseen haluun alistua jollekin, johon kaikki toiset merkit ja merkitykset voitaisiin palauttaa.

Porvari tahtoo isän turvaavan hänen ympäristönsä, jotta hän voisi olla sopivan vapaa.

 

Halutaan siis, että isähahmo takaa maailman elementtien merkityksen maailman ulkopuolelta, turvalliselta ja vakaalta perustalta käsin; isän täytyy olla jumalallinen, siis aistien, tiedon, arvostelun ja kapinan ulkopuolella.

Tai sitten auktoriteetiksi kohotetaan jokin maailman sisäinen asia, kuten "ihmisluonto", ja tähän rakennelmaan kohdistetaan samat halut. Tällainen isä on maanpäällinen jumala.

Halua alistumiseen ovat tuottaneet ja puolustaneet ajattelijat teologian ja platonismin valtavirrasta (ylimaalliset jumalat) poliittiseen filosofiaan, humanismiin ja pop-luonnontieteeseen (maanpäälliset jumalat). Kuuluisin maanpäällisten jumalien keksijä on Hobbes, jonka suvereeni, Leviathan, määritellään kirjaimellisesti "kuolevaiseksi jumalaksi".

 

Hobbesiin palataan joka päivä, kaikkialla, yhteiskuntafilosofian johdantokursseista maisteriseminaareihin, jokainen hurskaista liberalisteista anarko-autonomeihin tutkii ja jauhaa Thomas Hobbesia kyllästymisen tuolle puolen.

Tämä johtuu kahdesta asiasta: ensinnäkin nykyinen oikeistolaisen terveen järjen näkemys ihmisluonnosta on peräisin Hobbesilta. Toiseksi Hobbes on ehkä puhtaimmin ja raaimmin kuvannut poliittista auktoriteettia. Siksi häntä lukevat sekä autoritaarit että antiautoritaarit. 

 

Otetaan ensin kysymys ihmisluonnosta. Hobbes tuo politiikan näyttämölle uuden ajan yksilön, itsenäisen ja yksilöllisen toimijan. Kaikki riippuu nyt yksilöstä ja yksilön rationaalisista valinnoista. Luonnontilassa, ilman valtiollista auktoriteettia, yksilöt pyrkivät turvaamaan oman hengissäpysymisensä kaiken muun kustannuksella, järkeviä ja luonnonlain tuntevia kun ovat.

Luonnontilassa yksilöt ovat Hobbesin mukaan tasa-arvoisia - siinä mielessä, että kaikki pelkäävät toisiaan yhtäläisesti. Tasa-arvo pelon suhteen tarkoittaa sekasortoista yksilöatomien kamppailua, jatkuvan kilpailun tilaa ja potentiaalista sotaa. Siis kurjuutta, epätoivoa, ilkeyttä, niukkuutta, eläimellisyyttä, ja niin edelleen.

Hobbesin negatiivinen ihmiskuva on oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Edelleen se heijastuu tuohtuneissa kahvipöytäpuheenvuoroissa ja närkästyneissä mielipidekirjoituksissa, joiden mukaan meidän täytyy tehdä niin saatanasti työtä, jottemme vajoaisi takaisin luonnontilaan. Sillä onhan prekaarina työssä raataminen aina parempaa kuin kamppailu luonnontilassa.

 

Kysymys auktoriteetista ponnistaa tältä pohjalta. Hobbesin mukaan luonnontilasta päästään kieltämällä se absoluuttisen suvereenin avulla. Väen täytyy sopia keskenään, että perustetaan ehdottoman voimakas poliittinen kone, jolle siirretään kaikki oikeudet. Yksilön täytyy alistua Leviathanille tietäen, ettei voi suojautua siltä.

Hobbesin mukaan vain Leviathanin auktoriteetin alla hyvyys ja oikeudenmukaisuus kannattaa. Ilman voimaa  yksilöiden sopimukset ovat tyhjiä.

Alistuessaan Leviathanille uhkaavan epämääräinen väki (lat. multitudo) muuttuu hierarkkiseksi kansaksi. Tämä on järkevää, sillä onhan alistettuna eläminen aina turvallisempaa kuin luonnontila.

 

Hobbesin itsemurha on siinä, ettei hän ratkaisee mitään, vaan siirtää ongelman korkeammalle tasolle. Mitä nimittäin tapahtuu, kun kansoja ja leviathaneita on useita? Ne ovat toistensa suhteen luonnontilassa, eli kaikkien sodassa kaikkia vastaan.

Valtioita voidaan tarkastella aivan kuten yksilöitä: niiden välillä ei voi olla pitäviä sopimuksia eikä oikeudenmukaisuutta ilman transsendenttia valtakonetta. Potentiaalisessa sotatilassa valtion on järkevintä hyökätä ensin, silloin kun se vielä pystyy hyökkäämään ja yllättämään toisen.

Historiallisesta kokemuksestahan on selvää, ettei leviathaneiden välinen tila ole ollenkaan vakaa.

Leviathanin auktoriteetti ei siis pysty suojelemaan alamaisiaan toisilta leviathaneilta. Hobbesin luonnontilan ongelma on palannut toisessa potenssissa. Auktoriteetin pystyttäminen loi uuden sodan, leviathaneiden sodan, joka tapahtuu korkeammalla tasolla, kansojen välillä. Uusi sodan taso on leviathaneita edeltävän ajan sotia julmempia ja tuhoisampi.

 

Mitä 1900-luvulla onkaan tapahtunut? Mitään ei ole opittu Hobbesin ongelmasta. Valtioiden välisen sotatilan tuomariksi on huudettu taas uuden tason tuomari. Jos yliyksilöllinen Leviathan pistää egoistiset alamaiset kuriin, ylikansallisten super-leviathaneiden (YK, Nato…) on tarkoitus pistää egoistiset valtiot kuriin.

Tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa. Joko syntyy jälleen uusi luonnontila (kansainvälisten ja/tai ylikansallisten poliittisten koneiden välinen sotatila), Hobbesin ongelma kolmannella tasolla, tai sitten kaikki luonnontilat loppuvat, koska koko maailma on alistettu yhden ja saman auktoriteetin alaiseksi.

Historioitsijat, toimittajat ja tervejärkiset kansalaiset veikkaavat ensimmäistä vaihtoehtoa. Ideologit Fukyamasta Hardtiin ja Negriin taas ovat esittäneet toisen vaihtoehdon toteutuneen, joko historian (työn, sodan, sosialismin…) loppuna tai globaalina pääoman Imperiumina.

 

Pohjimmainen viiva: auktoriteetin pystyttäminen ei ratkaise ongelmia, vaan siirtää ne uudelle tasolle. Näin syntyy uusi ongelma auktoriteettien välisistä suhteista. Kysymys vaatii jälleen uuden tason auktoriteetin tuomaroimaan. Ja jälleen syntyy tuomarien välinen sota.

Jos olisin loogikko, kutsuisin tätä äärettömäksi regressioksi.

Oikea suunta ei ole ylöspäin, siis kohoaminen taivaisiin auktoriteetteja pystyttämällä, vaan alaspäin, siis laskeutuminen ruohonjuuritasolle hierarkioita purkamalla. Ruohonjuuri on immanenssia. 

Michel Foucault kirjoittaa Tarkkailla ja rangaista -teoksessaan:

Syyllinen on kuitenkin vain yksi rangaistuksen kohteista. Rangaistus tähtää ennen kaikkea muihin yksilöihin, siis kaikkiin mahdollisiin syyllisiin. Nämä tuomitun mielikuvaan vähitellen kaiverretut, esteenä toimivat merkit siis kiertävät ihmisten joukossa nopeasti ja laajalle, niin että kaikki hyväksyvät ne ja lähettävät ne eteenpäin. (2005, s. 150)

Luku käsittelee ranskalaista rangaistuslaitosta 1700-luvun jälkipuolella. Silloin vanhan monarkistisen valtateknologian rinnalle kehittyi uusi rangaistusmalli, joka ei nähnyt rikollista enää kidutettavana ruumiina, vaan manipuloitavana sieluna, jonka avulla voitiin tuottaa yhteiskunnallisesti hyödyllisiä merkkejä.

Merkkisarjojen avulla rangaistavasta yksilöstä voitiin luoda yleinen mielikuva vallan tarkoituksiin: ajateltiin, että manipuloimalla assosiaatioita ja merkkiketjuja pystyttäisiin ehkäisemään epätoivottua toimintaa ja oikeuttamaan vallan toimenpiteitä.

 

Syntyi siis eräänlainen rikoksen ja rangaistuksen semiotiikka. Uuden mallin mukaan rikoksesta oli tehtävä rangaistuksen merkki, ne oli assosioitava toisiinsa. Rangaistuksen tuli liittyä rikollisen teon mielikuvaan välittömästi ja luonnollisesti: jos ajattelet murhaa, ajattelet samalla heti kuolemantuomiota.

Vastaavasti on aina toiminut esimerkiksi suomalainen huumekasvatus, jonka mukaan huumeen täytyy olla välitön merkki epäsosiaalisuudesta ja epäluotettavuudesta, rikollisuudesta, tuhosta ja kuolemasta. Vastaavasti "aktivismin" käsite yritetään saada viittaamaan vain nuoruuteen, ymmärtämättömyyteen, laiskuuteen, työttömyyteen, hippeyteen - ja tietysti huumeisiin.

Meitä hallitaan koodamalla mieliimme rituaalisesti tällaisia assosiaatioita. Foucault’n sanoin valta "käyttää ihmismieltä kuin kirjoituspintana välineenään semiologia" (s. 142).

 

Poliisin semiotiikka ei ole kokonaan muuttunut 250 vuodessa. Suomen poliisi on viime viikkoina tehnyt enemmän tai vähemmän satunnaisia ja aistinvaraisia tarkistuksia ja ratsioita, jotka vähemmistövaltuutetun mukaan ovat lähellä etnistä profilointia. Mielenkiintoisinta poliisin rasismiriehassa onkin semioottinen tapa, jolla poliisi tuottaa median avulla assosiaatioita ja yleistä mielipidettä oikeuttaakseen toimensa.

Iskujen julkilausuttu tarkoitus on ollut laittomasti maassa olevien ihmisten löytäminen. 15. - 16.3 poliisi ratsasi kaksi helsinkiläistä yökerhoa ja tuntien operaation jälkeen otti säilöön vain kaksi "Venäjään liittyvää" naista. Valtamedian toimitus kirjoittaa:

Ratsian perimmäinen tavoite olikin vallan toinen, ja kyllähän poliisi jo ratsian tehdessään tiesi, ettei kyseisistä yökerhoista juurikaan napattavaa löydy. Poliisi on ratsannut vastaavia paikkoja jo vuosikausia, ja saldo on aina jäänyt melko heikoksi. Tarkoituksena oli linkittää ulkomaalaisratsiat rikollisuuteen, prostituutioon ja jopa ihmiskauppaan. Poliisihan on tiedottanut, että se yritti puhutteluilla ja työoloista päättelemällä selvittää, olivatko yökerhojen työntekijät pakotettu töihin. Yhtään ihmiskaupan uhria ei löytynyt. Operaation ideana oli hankkia oikeutus ulkomaalaisratsioille kevättä varten sekä hiljentää hipit ja kaiken maailman antirasistit. Samalla oli tärkeää pystyä ohjaamaan yleistä mielipidettä - kaikkihan vastustavat rikollisuutta!

[Valtamedia, Helsinki: maailman pohjasakka ja poliisi] 

 

Foucault’n tutkimassa Ranskassa tuomitun "mielikuvaan vähitellen kaiverretut, esteenä toimivat merkit siis kiertävät ihmisten joukossa nopeasti ja laajalle, niin että kaikki hyväksyvät ne ja lähettävät ne eteenpäin".

Nyky-Suomessa toimenpiteiden kohteina olevien mielikuviin kaiverretaan merkkejä, jotka kiertävät mediassa ja leviävät ihmiseltä toiselle niin, että ne muuttuvat yleiseksi mielipiteeksi. Laittomasti maassa olevan ihmisen käsitteeseen täytyy saada assosioitua rikollisuus, ihmiskauppa ja prostituutio.

[Poliisi] sai linkitettyä ratsiat osaksi rikollisuuden torjuntaa tekemällä itseään myyvistä naisista operaationsa kulmakiven. Tarkastukset koskivat yökerhoissa lähinnä naisia. Tämän jälkeen sellaisetkin valistuneet keskiluokkaiset ihmisoikeustahot, jotka mitä merkittävässä määrin koostuvat naisista, eivät enää epäile poliisin ulkomaalaisratsioiden oikeellisuutta. Kyllähän ihmiskauppaa pitää vastustaa! Poliisi on myös tiedottanut äskettäin, että Suomessa on tuhansia ulkomaalaisia luvattomasti. Tämänkin teeman yhteydessä poliisi leimaa kaikki luvatta maassa oleskelevat ihmiset rikollisiksi. Otetaanpa esimerkkinä vaikkapa poliisiylitarkastaja Esko Ruokonen sisäministeriön poliisiosastolta: "Esimerkiksi rikostapausten yhteydessä tulee aika usein ilmi tällaisia henkilöitä, jotka ovat olleet maassa pitkäänkin ilman lupaa".

Kohteen ei siis tarvitse olla tuomittu mistään: riittää, että kyseinen väestöryhmä on poliisin toiminnan kohteena sopivassa yhteydessä. Näin tuotetaan hyödyllinen assosiaatio: jos ajattelet ulkomaalaisratsiaa, ajattelet samalla ihmiskauppaa ja huoraamista. Siispä ratsioilla on oikeutus. Jos ajattelet ilman lupaa maassa olevia ulkomaalaisia, ajattelet rikollisutta. Siispä on hyvä juttu, että poliisi ahdistelee (tiettyjä) ulkomaalaisen näköisiä väestöryhmiä.

Kaiken lisäksi assosiaatioiden myötä jopa nykyinen ulkomaalaispolitiikan linja saattaa joistakuista alkaa kokonaisuudessaan tuntua järkevältä.

 

*

 

Lähinnä Hesarin toimittajat, kapitalismin kyynistämät ihmiset ja analyyttiset valtiofilosofit voivat pitää poliisin kaltaisia instituutioita "neutraaleina". Vaikkeivat ne kävisi jokaiseen fyysisesti käsiksi, valtiolliset ja ylivaltiolliset koneistot vaikuttavat kaikkiin tuottamalla merkkejä, merkityksiä ja assosiaatioita. Merkeillä ja niihin kytkeytyvillä affekteilla meitä nykyään kontrolloidaan.

Kontrollia voidaan vastustaa tuottamalla kapinallista semiotiikkaa: aktioita, tutkimuksia, tekstejä, vastamediaa, puhetta, sloganeita, grafiikkaa, katutaidetta, tarroja, videoita, mielenosoituksia, lobbausta.

Erityisen mielenkiintoista olisi tehdä hieman syvempää, avoimesti poliittista sosiaalipsykologista tutkimusta: ensin selvitettäisiin tiettyihin käsitteisiin liittyviä assosiaatioita ja jaoteltaisiin niitä vastaajan (luokka)aseman mukaan, sitten yritettäisin pureutua siihen, miten ja miksi juuri nämä assosiaatiot on tuotettu ja ketä ne palvelevat.

Kannattaa tulla loisimaan Kiasmalle 29.3 klo 17. Filosofian opiskelijoiden ja Nykytaiteen museon järjestämässä klubissa puhutaan hulluudesta, sen määritelmistä, kytköksistä ja seurauksista & sitä tuottavista rakenteista.

Ilpo Helén ja Teemu Mäki alustavat. Tilaisuudessa on aikaa keskustelulle ja luultavasti kahvitaukokin.

Joku on myös huhunnut kellaribileistä, jotka jotenkin epävirallisesti saattavat liittyä tapahtumaan.
 

Edit: postaus tapahtuman pohjalta.

 

Julkiset hyökkäykset Lidliin, tuotantoeläinten vapautusiskut, Naomi Kleinin kuvaama tuhokapitalismi, supersankareiksi pukeutuneet aktivistivarkaat, nollatoleranssiteollisuus, kuokkavierasjuhlat, asfaltti-intiaanit, EuroMayDay, makasiinien mellakka ja tuli, poliisin pr-operaatio Smash Asemissa, kadun- ja talonvaltaukset … ja salaa kuvatut tehotuotantovideot. Näitä kaikkia yhdistää affektin käsite ja affektiivinen politiikka.

Suomalaiset saivat joulun alla 2000-luvun sianhoito-oppaan, kun eläinaktivistit julkaisivat salaa kuvattuja otteita maatalouden arjesta. Videoissa apaattiset ja veriset oliot kyhjöttävät saastaisissa karsinoissa, joissa ei mahdu kääntämään kylkeä, napsivat toisiaan ja mädäntyvät täyteen tungetuissa halleissa.

Tehotuotannon kärsimysnäytelmästä on Suomessakin julkaistu kirjallisuutta ja kannanottoja yli kymmenen vuoden ajan. Asian olisi siis pitänyt olla tiedossa.

Kuitenkin vasta argumentaation vaikeneminen ja laittomasti kuvatun shokkimateriaalin heittäminen yhteiskunnan kasvoille antoi asialle voiman läpäistä yleinen tietoisuus, uutiskynnys, eduskunta ja mielipidepalstat.

 

Tapauksessa tiivistyy hyvin jälkiteollinen elämänmuoto.

Suurimman osan vuotta erilaiset mediat täyttää merkityksetön kommunikaatio kommunikaation vuoksi. Uutisia julkaistaan tietty määrä, tapahtui niitä tai ei. Itseilmaisu pulppuaa kännyköistä ja facebookeista. Ihmiset purkavat persoonallisuuttaan netissä ja tositv:ssä.

Puheen ja tekstin merkitys hajautuu loputtomiin, valtavalla nopeudella mediakoneistoja kiertäviin informaatio- ja tunnevirtoihin. Viestin sisällöllä ei ole enää merkitystä, ainoastaan sillä on, että sanojen tulva jatkuu ilman taukoja.

Siksi argumenttien ja kuvailujen sijaan täytyy sulkea suu ja syöttää mediaan audiovisuaalisia shokkeja, jos haluaa saada säröjä aikaan. Täytyy tehdä politiikkaa affekteilla.

 

Teatterin olemassaolo muistettiin pitkästä aikaa, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas alkoi ampua kovilla. Vastaavasti taide sai näkyvyyttä kaduilla liikkuvan jättiläisvaginan muodossa. Samoin perustulosta ja työnostajien armoilla elävän silpputyösukupolven ongelmista alettiin puhua kunnolla vasta, kun riittävästi ikkunoita oli mennyt hajalle ja VR:n makasiinit poltettu.

Tilanne on johdonmukainen seuraus nykyisestä huomiotaloudesta, jossa ainoastaan viboja tuottava kivien heittely ja aisteja runnovilla järkytyksillä fiilistely tuottaa tulosta.

Ei ihme, jos otteet kovenevat puolin ja toisin.

 

(Affektiivinen, intensiteeteillä ja tunne- ja fiilisperäisillä vaikutuksilla pelaava politiikka, jonka  teoreettisen ymmärryksen taustalla on kulttuurintutkimuksen ja radikaalin filosofian 1990-luvulta alkanut affektiivinen käänne, on ilmiö, jota pitäisi tutkia paljon enemmän. Tähän täytyy palata vielä monesti.)

 

Affektiivinen tupakkamainos

Joskus, kun istuu väsyneenä, tuntee irtoavansa tuolista ja kohoavansa sivulta kääntyen ylösalaisin leijumaan jalat kohti kattoa. Kokemus on näiden päivien symboli: kaikki tuntuu toimivan nurin päin tai metatasolla.

 

Työstä metatyöhön 

Nykyiseen työhöni kuuluu työnsosiologian opiskeleminen. Työntutkimuksesta saa opintotukea, vaikka ei koskaan ole ollut "oikeissa" töissä. Sitä siis opiskelee jotain tavallista ja välttämätöntä, jotain itsestäänselvää, jota ei ole varsinaisesti itse kokenut, niin kuin robotti, joka ihmettelee hengittämistä.

Eipä se mitään: työn korvaaminen metatasolla vaikuttaa nykyään tyypilliseltä, kun ison osan työstä saattaa viedä työn arviointi ("laadunvalvonta") ja reflektointi (itsensä markkinoiminen, itsekontrollin kehittäminen). Konsultti- ja asiantuntijateollisuuden puristuksessa sitä sitten voi ihmetellä, mihin varsinainen referenssi - itse työ - on kadonnut sen ihmettelyn alta.

Työelämä on muutenkin kääntynyt ylösalaisin. Yhä suurempi osa ajasta menee valmistautumiseen ja työnhakuun: mistä saada seuraava pätkä ja rahat asumiseen, miten päivittää itsensä ja cv:nsä, miten kehittää persoonallisuuttaan, mitä taitoja ja kieliä opetella, miten verkostoitua, millainen portfolio luoda.

 

Prekarisaatio

Siirtyminen uuteen työhön näkyy opiskelijoissa. Työn sosiologian johdatuskurssin aiempien vuosien ryhmätöissä on kuulemma tullut esiin lähinnä palkkatyökeskeisiä määritelmiä: "Työ on sitä, mistä saa rahaa." Nyt työ on paljon laajempi käsite. Menossa olevalla kurssilla joku ehti jo määritellä työn "koko elämäksi".

Kokemus johtunee oman työkyvyn myynnistä, johon meitä yritetään jatkuvasti pakottaa. Elämän osa-alueet hajaantuvat ja limittyvät, epävarmuus ja tunne toisten armoilla olemisesta lisääntyy, tieto- ja tunnetyötä on mahdotonta erottaa "vapaa-ajasta", ja silti pitäisi olla tehokas moniosaaja.

Pitäisi tehdä niin hitosti työtä, jotta pääsee töihin.

 

Johtopäätös 

Ehkä zerzanilaisilla ekoanarkisteilla on pointti. Keräilijä-metsästäjät kun selvisivät parilla työtunnilla päivässä (ja elivät muuten lähinnä kasviksilla). Sivilisaation kehitys on kaikkialla tarkoittanut hierarkian, epätasarvon ja työn lisääntymistä. Länsimaisen tieteen keksinnöt, joita on inspiroinut laiskuus ja halu helpottaa työtä, ovat säännönmukaisesti johtaneet työn määrän ja työajan kasvamiseen.

Mitä rikkaampi valtio, sitä suurempi merkitys työllä on. Mitä rikkaammat vanhemmat, sitä enemmän lapsi viettää päivähoidossa. Mitä isompi palkka, sitä vähemmän vapaa-aikaa.

Siellä missä kaikki on ylösalaisin, tosi on epätoden momentti.

 

Oliver Zunzin mukaan teollisen kapitalismin keskiluokkaa ohjaava kaava kuului näin:

Elämänne on suljettu työn loppumattoman ikävyyden häkkiin, mutta sen korvaamiseksi kapitalismi takaa, että vapaahetkinä voitte kuluttaa kaikkia viimeisimpiä ihmisälyn tuottamia vempaimia ja voitte elää suhteellisen turvattua elämää.

Jälkiteollisessa kapitalismissa

demokratia on muuttunut vain näytelmäksi, joka on kokonaisuudessaan käsikirjoitettu Microsoftin supervallan levittämissä tietokoneohjelmissa, Murdochin tv-ohjelmissa ja mainoskuvan teennäisissä virroissa. Meitä neuvotaan kuluttamaan paskaa kunnes räjähdämme, ja me kulutamme paskaa kunnes räjähdämme. Meitä kehotetaan työskentelemään kuin automaatit aamusta iltaan, ja me tottelemme kuin ääliöt. Meidät määrätään hurraamaan kenraaleille, jotka menevät pommittamaan ja tappamaan naisia, vanhuksia ja lapsia johonkin sivistymättömien mutakuonojen maahana, ja me iloitsemme joukkokuolemista ja massamurhista sekä otamme terminaattoripommittajat vastaan riemunhuudoin. Avantgardistisen kulttuurin eristäytyneissä nurkkauksissa, jossain taide-elokuvassa tai vaikeasti luettavassa kirjassa vaara tuodaan esiin ja ajatuksenvapauden katoamista valitellaan. Mutta kuka menee katsomaan taide-elokuvia ja kuka lukee noita vaikeasti luettavia kirjoja? Sensuuri ei ole lainkaan tarpeen, noita kummallisia taiteilijoita ei tarvitse tuomita kaleeriin, heille voi jopa myöntää palkinnon. Sillä kuka siitä vähät välittää: 99 prosenttia kunnollisesta länsimaisesta väestöstä loikoo sohvalla, joka on vastikään haettu osamaksulla hypermarketista, ja puolihypnoottisessa tilassa täyttää itseään ihraisilla rasvoilla nauttien uusimmasta Murdochin palveluksissa olevien orjakäsikirjoittajien tuottamasta televisiosarjasta. Itsenäisten aivojen toiminnan tukahduttamiseen ei tarvita fasismia, koska ihmiskunnan valtavalla enemmistöllä ei enää ole omia aivoja. Mitä vaaraa pienestä tyytymättömien pseudointellektuellin vähemmistöstä voisi koitua?

[Franco "Bifo" Berardi (2006): Tietotyö ja prekaari mielentila, s. 133 - 134. Zunzin sitaatti s. 114.]

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?

 

Vallankumouksen hedelmiä: yleensä mätiä tai raakoja.

 

Alkupaloja spektaakkelista

Suomalainen demokratia romahti banaanivaltiotasolle

Näin varoittaa oikeusministeri Tuija Brax (vihr). Alle puolet suomalaisista pitää demokratiassa elämistä erittäin tärkeänä. Nuorten usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa on Euroopan huonointa. Äänestysaktiivisuus on laskenut kaksi vuosikymmentä.

Braxin mukaan Suomessa ollaan sokeita sille, että esimerkiksi noin viidennes nuorista on vaarassa elää osattoman elämän … Oikeusministerin mukaan länsimaista ei löydy esimerkkiä vastaavasta kriisistä, jossa kypsä hyvinvointivaltio alkaa rapistua ja usko kansanvaltaan natista.

Suomen tilanteessa on hänestä samoja piirteitä kuin latinalaisen Amerikan talouskriiseissä 1900-luvun alkupuolella.

Yhtäläisyyksiä on myös nykypäivän Yhdysvaltoihin, jossa poliittinen osallistuminen laskee ja tuloerot kasvavat.

Camoon, tämä on Suomi - me voidaan hoitaa tämä, eihän me tätä haluta, Brax lisää.

CCC(P):n seksistinen mainoskampanja sai palautetta
Jostain vaikeasti käsitettävästä syystä cc-mainoksia ei juuri ole revitty tai sotkettu.

Taloussanomat julkaisi pienen konsulttisanaston

Chicagon kouluampujan motiivi on mysteeri

Ampujalla ei ollut aikaisempaa rikosrekisteriä ja aseet hän osti vain viikkoa ennen veritekoa. Hän ei ilmeisesti myöskään jättänyt jälkeensä minkäänlaista viestiä.

Media on "hämmentynyt", kuten poliisi sanoi olevansa Tanskan mellakoiden yhteydessä: se ei tiedä, miten lähestyä yhteiskunnan sisäistä väkivaltaa, ksenofobista terroria ja äkillistä tappamista. Media ei yleensä kiinnitä huomiota edes "oman" yhteiskuntansa virallisiin väkivaltakoneistoihin, poliisiin ja armeijaan. Jos tätä ei tehdä, miten satunnainen tai yhtäkkinen väkivalta voitaisiin kohdata?

Lisäksi media tarkastelee aina vain yksilöä. "Motiivi …" Kollektiivisen väkivallan synty ja väkivallan rakenteelliset syyt jäävät mysteereiksi.

Liberalismi ja valistus katsoivat, että olemme menossa kohti väkivallatonta aikaa. Kuitenkin olemme yhä uudelleen heränneet entistä väkivaltaisempaan painajaiseen, eikä historia tässä mielessä suostu loppumaan.

 

Aktioita ja passioita

Helmikuussa esimerkiksi …

• vallattiin kaksi taloa (kts. Valtamedian katsaus)
• samalla 2000-luvun pitkäaikaisin talonvaltaus Lauttasaaressa päättyi
• syntyi spontaania ja organisoitua liikehdintää poliisin nettisensuuria vastaan, ja tämäkin blogi julkaisi poliisin sensuurilistan
• kampanja vapaan Helsingin puolesta lähti kehittymään teemoinaan asuntopolitiikka,  joukkoliikenne, stop töhryille -hygienia ja sosiaalikeskukset
• Turussa asfaltti-intiaanit tyhjensivät renkaita parista autosta
• Kööpenhaminassa mellakoitiin poliisin mielivaltaa vastaan, mikä tuotti tuloksia
• Ateenassa anarkistit vastustivat ja poliisit suojelivat uusnatsien marssia
• luotiin uusi autonominen uusmediaprojekti Valtamedia.net, jossa julkaistiin heti asiallisia juttuja:
• Zapatistit haistavat sodan merkit
• "Ihan ikkunani alla" (G8 @ Genova 2001)
• Mielenosoitusten rajoittamisen keinoja: paikan rajaaminen
• Takku listasi lisää helmi-tammikuun sosiaalista sodankäyntiä

Vuonna 2003 toimintansa lopettaneen Vaikuttavan tietotoimiston jälkeen Suomessa mediakriittistä tiedottamista on hoitanut lähinnä Takku. Nyt perustettu Valtamedia tähtää laajempaan lukijakuntaan ja avoimempaan toimituskollektiiviin, eikä lähtökohtia ole rajattu ekoanarkismiin. Tapahtuu viimeinkin: aktivistit löytävät työnjaon.

 

Immateriaalioikeudet
 
Nettisensuurista uhkaa tulla miljoonien lisälasku

Keskusrikospoliisi ilmoittaa voivansa siirtyä lapsipornon sensuurilistoissa niin sanottuun täsmäsuodatukseen, jossa nimipalvelimiin perustuvan domain-osoitteiden estämisen sijaan voitaisiin suodattaa yksittäisiä web-osoitteita. Web-suodatuksia rakentanut asiantuntija arvioi, että tästä koituu jopa miljoonien eurojen lisälasku operaattoreille ja lopulta kuluttajien maksettavaksi.

Samanlainen järjestelmä on käytössä Saudi-Arabiassa ja Kiinassa. Monien blogaajien tavoin liityin itsekin vastalauseeksi Effi ry:hyn. Näytteitä viime viikkojen protestitulvasta:

• Effin blogista: KRP ja Lindén: Uhrataan rehellinen mies
• Effiin tulvii uusia jäseniä - demokratia vaarassa?
• Sensuuri osuu sivullisiin
• Poliisi varoittaa kopioimasta Nikin sivuja
• JJ Kasvi: Vihreetöntä politiikkaa
  

Tarkastajat suomivat tietoyhteiskuntaa

Kuluttajaa ei kuulla tekijänoikeuksista

Norjan poliisi iski antipiraatteja vastaan

Piratismidebatti levisi jo Helsingin Sanomiinkin

Suomeen perustetaan Piraattipuolue

 

Taloudesta kontrolliin 

"Tulevaisuus on ilmainen", ainakin netissä: Taloussanomat ja Wired/Piraattiliitto:

Ilmaistalouden nousun syynä on internetiä pyörittävän teknologian halventuminen. Samalla tavalla kuin prosessoritehon hinta Mooren lain mukaisesti puolittuu joka 18. kuukausi, tietoliikenteen ja tiedon varastoinnin hinta laskee vieläkin nopeammin. Tämä ajaa online-bisneksen kustannuksia jatkuvasti kohti nollaa. Teknologiaan sijoitetuilla rahoilla pystyy koko ajan tekemään yhä enemmän ja palvelemaan yhä suurempaa ihmisjoukkoa.

Olemme siirtymässä niukkuuden taloustieteestä ylitsepursuavan runsauden immaterialismiin … mutta isoveli valvoo yhä hanakammin, minkä vuoksi elämme kohta akvaariossa:

Ubiikki teknologia eli ”kaikkialla läsnäoleva äly” voi johtaa tulevaisuudessa vaikkapa siihen, että älykäs vessanpönttö analysoi tuotoksemme, tekee diagnoosin ja tilaa tarvittaessa ambulanssin. Tai pesukone säätää itse itsensä pyykin laadun ja likaisuuden mukaan.

Aivan lähiaikoina [Helsingin poliisin] kameroiden määrä aiotaan kuitenkin kaksinkertaistaa. Lopullisena tavoitteena on jopa sata valvontakameraa.

Ja koska vallankumousta ei ole vieläkään tehty, työntekijöiltä vaaditaan yhä vain enemmän ja työnostajat puuttuvat yhä enemmän alaistensa paheisiin.

Tupakointi, juhlinta, nettiriippuvuus ovat nyt työnantajien tarkkailulistalla. Työntekijän valvonta ja rajoittaminen kasvaa vääjäämättä.

Lopuksi. Reaalinen lämpenee: Kuluva talvi on ollut Suomen mittaushistorian lämpimin