Vallankumouksessa riittää tekemistä
Suurin osa länsimaisten yliopistojen humanisteista ja sosiologeista vaikuttaa olevan vasemmistolaisia jossakin löyhässä mielessä: vasemmiston äänestäjiä, anarkohenkisiä, kommunistimielisiä, abstraktisti marxilaisia tai yksinkertaisesti "arvovasemmistolaisia maailmanparantajia". (Sen sijaan harvempi heistä on demari - mistä niitä demareita oikein tulee? - Ei onneksi enää mistään…)
Syitä akatemian "vapaamielisyyteen" ei ole vaikea löytää: akateemikot, varsinkin humanistit, ovat yhteiskunnassa taloudellisesti melko aliarvostettuja, heillä on paljon tietoa historiasta ja monimutkaisista yhteiskunnallisista prosesseista ja seurasta sekä perinteistä johtuen heillä on tietynlaiset "suvaitsevaiset arvot ja asenteet". Jere P. Surber analysoi näitä syitä The Chroniclen artikkelissaan.
Ehkäpä samat syyt selittävät taiteilijoiden ja kirjailijoiden perinteisen vasemmistolaisuuden. Hienoa: meillä on sekä akateemisia että taiteellisia vasemmistolaisia. Voisi kuvitella, että näillä ryhmillä on yhteiskunnassa melkoisesti valtaa ainakin suhdeverkostojensa ja "inhimillisen pääoman" tasolla. Miksi sitten elämme suuryritysten, oikeistohallituksen ja netsien (nettinatsien) sääntelemässä todellisuudessa?
Sekä akateemikoilla että taiteilijoilla on tapana keskittyä vasemmistolaisena olemiseen. Ei siis esimerkiksi politiikan tekemiseen. Halutaan omistaa mielipiteitä, arvoja ja asenteita ja olla tekemättä yhtään mitään - korkeintaan välillä "analysoidaan kriittisesti". En nyt aio esittää moralistista vaatimusta siitä, että jokaisen pitäisi käyttää viikkonsa politiikan tekemiseen, vaan jotain paljon helpompaa: jos kerran on poliittisesti jollain suunnalla, niin asioiden eteen voi tehdä jotain, vähänkin, niillä keinoilla, jotka itse osaa. Jos akateemikko ei halua heilua barrikadilla seivästämässä paskatyönantajia, niin akateemikko voi tehdä edes joskus poliittista tai poliittisesti relevanttia tutkimusta ja popularisoida sitä, tai vaikuttaa yliopiston sisäiseen politiikkaan radikaalisti, liittoutua opiskelija-aktivistien kanssa, olla mukana järjestämässä valtauksia jne. Jos taiteilijan mielestä yhteiskunnallisten liikkeiden kokoukset ovat tylsiä, niin taiteilija voi tuottaa poliittista taidetta ja työntää sitä sellaiseen paikkaan, että sillä myös on vaikutuksia. Puuseppä puolestaan voi veistellä niitä seipäitä, joilla paskatyönantajat teurastetaan. Vallankumouksessa riittää tekemistä jokaiselle, paitsi ehkä poliitikolle…
Yritän siis sanoa, että jos politiikka ymmärretään puoluepolitiikkaa laajemmin, niin politiikan tekeminen ei välttämättä vaadi mitään erillistä, opeteltavaa taitoa, toisin kuin vaikka hevosella ratsastaminen. Politiikan eteen voi tehdä jotain sillä, mitä jo osaa tai mitä haluaa opetella. Päätämme joka päivä asioistamme erilaisissa pienyhteisöissä, vastustamme typeriä käskyjä, yhteiskunnalliset konfliktit läpäisevät meidät. Kirjoitamme muotiblogeja, jaamme loputtomasti meikkausvinkkejä ja tuunaamme tietokoneita. Jotkut myös toimivat yhteiskunnallisissa liikkeissä. Jos pystymme kaikkeen tähän, jos meillä on näin paljon kykyjä, niin miksi poliittinen todellisuus on edelleen synkkä? Miksi kuulostamme usein niin voimattomilta ja katkerilta?
Onko vika siinä, että päättäjät eivät vain tajua?
Onko vika siinä, että päättäjiä ei painosteta ja pakoteta tarpeeksi?
Vai onko vika siinä, että asioita ei uskalleta ottaa omiin käsiin?
Vai onko vika siinä, että poliittinen autonomia tuntuu vaikealta ja pelottavalta?
Ollaanko liian reaktiivisia ja liian vähän aktiivisia?
Ollaanko luettu liian vähän Marxia tai ranskalaista filosofiaa?
Onko kyse siitä, että "suomalainen mielenlaatu on sellainen että mielenosoituksia ja vahvasti kantaa ottavia juttuja karsastetaan"?
Onko kyse siitä, että on biljoona erilaista kamppailua mutta ei mitään keinoa yhdistää niitä?
Asiaa, mutta tarvitaankohan politiikkaa sittenkin?
Vasemmistolaista politiikkaa ei oikein pystytä johdonmukaisesti harjoittamaan, ainakaan vallankumousmielessä, ellei ole jotain elintä, jossa pystytään määrittelemään, mitä vasemmiston politiikka on ja millä strategialla sitä toteutetaan.
Klassisesti tällaisena elimenä on nähty puolue. Siis hyvin organisoitu yhteenliittymä, joka kykenee johtamaan poliittista toimintaa strategisesti tärkeille alueille.
Jää pian puusepän veistelemät seipäät käyttämättä, jos aina luotetaan pelkkiin väen spontaaneihin purkauksiin.
Comment by Leninin kirkas otsa — 25.03.2010, 08:31 @ 08:31
Kiva teksti taas.
Parlamentaarista “aktivismia” ei mielestäni kannata tässä vaiheessa lähteä aliarvostamaan millään tavalla. Ei tod ole pahasta, jos parlamentissa tai missälite valuustossa istuu vassarijengi joka tukee “meidän” kamppailuja.
noihin sun kysymyksiin palaan sitten kun ei ole töitä, mutta tohon vikaan voisin sanoa että joo, varsinkin anarkojen kamppailut on vaikeaa yhdistää yhtään mihinkään, hähää.
Comment by aatami — 25.03.2010, 09:57 @ 09:57
@molemmat: politiikkaa kyllä tarvitaan suojelemaan kamppailuja ja varmistamaan resursseja. Postauksessa mollataankin poliitikkoja, siis ammattipoliitikon hahmoa.
Suhtautuisin epäluuloisesti sellaiseen puolueeseen, joka kykenee “johtamaan poliittista toimintaa strategisesti tärkeille alueille”. Mutta tämä onkin tätä johtamisvastaisuutta… Minusta kuitenkin liikkeen ja kentän pitää johtaa puoluetta, ei toisin päin.
Comment by Klementiini — 25.03.2010, 16:13 @ 16:13
Olen vaistoavani ympäristössäni sellaista passiivista alistumista. Mielenkiinnolla ja surullisena olen seurannut omaa lähipiiriäni, viisikymppisiä, joista suurin osa popsii masennuslääkkeitä. Minäkin kävin oman kriisini läpi. Yhteiskunnallinen pahoinvointi ja jatkuvat traumatisoivat kokemukset ovat syösseet kai ihmisen jonkinlaiseen apatiatilaan.
Oma tapani vaikuttaa, rajoittuu tällä hetkellä kirjoittamiseen ja joskus alustuksiin. Jotenkin tuntuu, että monilta ihmisiltä on kertakaikkisesti mennyt usko politiikkaan. Uskon muuten, että politiikassakin on mukana ihmisiä, jotka aidosti haluavat rakentaa parempaa yhteiskuntaa. Mä luulen, että hekin ovat ymmällänsä. Itse olen toiveikas. Uskon, että yhä useampi on herännyt näkemään tämän järjestelmän läpi. Uskon, että tulevan kymmenen vuoden aikana tapahtuu suuria muutoksia, joko vapaaehtoisesti tai sitten suuremman kriisin kautta. Kun ajattelen puoluepolitiikka, on se minulle vierasta, koska todellisuus aukeaa niin monimuotoisena minulle, etten voisi ajatellakaan sitoutuvani yhteenkään puolueeseen. Joskus samaistuin vihreisiin, mutta minun mielestäni hekin ovat alkaneet peesailemaan tätä jatkuvan kasvun ideologiaa. Tässä pitäisi nyt vaan pistää viisaiden miesten ja naisten päät yhteen, ja lähteä täysin uuteen, ekologisempaan, aineellisesti köyhempään,mutta aineettomasti rikkaampaan elämään. Kasvun sijaan tulisi pyrkiä harmoniaan. Mutta miten? Siinäpä se.
Comment by Kati — 25.03.2010, 19:38 @ 19:38
Itselläni ainakin syy poliittiseen passiivisuuteeni tuntuu olevan se, ettei politiikassa ole mielestäni oikeastaan mistään muusta kysymys kuin oman edun ajamisesta. Tämä tuntuu monesti minusta epämiellyttävältä, ei sen takia, että se olisi jotenkin ylevän eettisesti väärin, vaan pikemminkin se herättää vastenmielisiä tuntemuksia.
Miksi ajaisin siis omaa etuani? Tämä kysymys raastaa usein minua; ei “eettisellä” tasolla, vaan pikemminkin ristiriitaisina tunteina. Voimakkaan egoistinen käyttäytyminen sivusta katsottuna pistää itsen varpailleen - miten sitten itse pystyisi toimimaan omaa etuaan ajaen?
Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita, että toimisin itse muka aina epäegoistisesti, ei ollenkaan, mutta voimakkaaseen taisteluun ryhtyminen omien oikeuksien puolesta jotenkin tuntuu raastavalta.
No, tässä tällainen, ainoastaan henkilökohtainen, huomio aiheen tiimoilta…
Comment by makislav — 26.03.2010, 21:04 @ 21:04