Vasemmistofoorumi on aloittamassa uuden tutkimusprojektin otsikolla "Punavihreys konkreettiseksi politiikaksi".
Tutkimusryhmä Ulvila-Pasanen-Pasanen määrittelee punavihreän ajattelun ytimeksi tasa-arvon kaikilla elämän alueilla, ympäristön vaalimisen tuleville sukupolville sekä sitoutumisen yhteiskunnan kansanvaltaiseen päätöksentekoon. Tutkimushankkeessa puututaan niihin solmukohtiin, joissa vasemmistolaiset toimijat ovat päätyneet varsin erilaisiin kantoihin ja ratkaisumalleihin. Solmukohtia ovat mm.
Perusturva ja perustulo: perusturvan suhde ansiosidonnaiseen turvaan; kansalaispalkka ja aktiivinen sosiaalityö heikompiosaisten kanssa; kannustaminen työntekoon ja prekaari työ
En aio kirjoittaa mitään "punavihreästä" nolona terminä, "ympäristön vaalimisen" epämääräisyydestä tai lainauksessa kahdesti esiintyvästä "kansasta". Mutta näihin puutun:
"Aktiivinen sosiaalityö heikompiosaisten kanssa."
Me kun luulimme, että vasemmiston piti keskittyä tekemään politiikkaa, joka pystyy haastamaan oikeiston, ei pelkää konflikteja eikä tarkastele "heikompiosaisia" sosiaalityön näkökulmasta.
"Kannustaminen työntekoon."
Me kun luulimme, että perustulon yksi tarkoitus on parantaa lakkomahdollisuutta ja mahdollistaa työstä kieltäytyminen eikä "kannustaa työntekoon".
Miksi edes yrittää vaikuttaa vasemmistoon, kun tulokset ovat tällaisia…
No, ainakin vaatimus jonkinlaisesta perustulosta on hitaasti menossa läpi.
***
Kun olin julkaisemassa tätä postausta, huomioni kiinnitettiin tutkimusohjelman yllättävään loppukohtaan:
Tutkimuksen lähtökohtana on, että yhteiskunnalliset liikkeet ovat myönteisen muutoksen keskeinen voima. Historiallisesti muutosliikkeet ovat saavuttaneet parhaita, merkittäviä ja pitkäkestoisia muutoksia silloin, kun niiden tavoitteet ovat perustuneet innostaviin korkeisiin ihanteisiin ja samalla koskettaneet huomattavien ihmisryhmien konkreettista etua. 1800-luvun puolivälin jälkeen voimistuneet työväenliike ja naisliike ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Tämä on oikea suunta. Hyviä esimerkkejä yhteiskunnallisista liikkeistä löytyy tosin ihan 2000-luvulta. Parhaillaan Euroopassa käydään kamppailua esimerkiksi siirtolaisten asemasta, asumisesta (talonvaltaukset), toimeentulosta (perustulo) sekä koulutuksesta (yliopistokapina). Näitä liikkeitä vasemmiston tulisi tutkia, näitä konflikteja vasemmiston pitäisi kärjistää ja käyttää hyväkseen - ja samalla lopettaa horina työhön kannustamisesta.
Eikö ihmisten täydellisen itsehallinnon pitänyt olla täyttä anarkistista utopiaa? Miten autonomisen kaupungin ylläpitäminen oikeasti onnistui? Miten oaxacalaiset pääsivät yhdenmielisyyteen yhtään mistään? Ja miten on mahdollista, että paikallisten organisoimien turvallisuuspartioiden kiinni saamia siviilipoliiseja ei lahdattu katukokouksissa?
Suomessa liberaaleimmatkaan kansalaiset eivät kykene kuvittelemaan yhteiskuntaa ilman väkivaltakoneistoa, joka viime kädessä pitää huolen kansalaisten turvallisuudesta. Poliisia pidetään Suomessa kansalaisten ystävänä, eikä vihollisena.
"Itsehallinnon aikana suurin väkivallan uhka oli juuri poliisi", sanoo Valencia tähän.
Autonomisen tiedekunnan valtaus eroaa useimmista Suomessa tapahtuneista valtauksista siinä, että taloksi valittiin keskeisellä sijainnilla oleva arvokiinteistö, jolla on voimakasta poliittista signifikanssia, kun useimmiten valtaajat valitsevat pienemmän profiilin kiinteistön maksimoidakseen mahdollisuutensa jäädä taloon. Silti lyhyen ja kiihkeän valtauksen ryhmäintegriteetti oli valtauksen ajan häkellyttävä. Esimerkiksi talokokouksen päätöstä, että seinämaalaukset käyvät päinsä ainoastaan sisätiloissa, kunnioitettiin täysin eikä yhtään tagia ilmestynyt naapurustoon. Mitä tietysti voidaan pitää myös valitettavana seikkana… Siirtymä kampukselta, sen miellyttävästi keskustelevien opiskelijoiden liikkumareiteiltä, Alvar Aalto-tiiliseiniltä ja Alvar Aalto-jäljitelmätiiliseiniltä barrikadien yli Polaarin säkenöivän sivistymättömään väri-ja kuviokaaokseen oli mykistävä, ja keskiverrolle Keskisuomalaisen toimittajalle varmasti järkyttävä.
[–]
Oppressiotoimenpiteet vaikuttavat aina radikalisoivasti, usein viiveellä - sillä kaikki elävät siemenet tarvitsevat aikaa itää - mutta aina ja sataprosenttisen varmasti. Ne pakottavat valitsemaan mahdollisista poluista joko assimilaation takaisin valtakoneistoon tai määrätietoisen loikan sen ulkopuolelle - ja jos henkilö, jonka vapauden holhoava koneisto on riistänyt, valitsee ensiksimainitun, voidaan hyvällä syyllä epäillä tukholma-syndroomaa. Siispä jos valtaustoimintaa ei tulla näkemään Jyväskylässä nyt, sitä tullaan todennäköisesti näkemään viimeistään silloin, kun Autonomisen tiedekunnan tapaus etenee oikeudenkäyntiin syyskuun 22., 23. ja 24. päivänä 2009.
Void Networkin mukaan "Kreikassa on yli 50 sosiaalikeskusta, ja anarkistisia poliittisia tiloja on kaikissa maan yliopistoissa". Ne ovat toimineet yhtenä rakenteena, jonka varassa Kreikan antiautoritääristä kansannousua on koordinoitu.
Opiskelijatoiminta tuotti viime syksynä ja keväänä muutaman lievän konfliktiin. Liikkeeseen ei liittynyt fyysisen konfliktin uhkaa, mitä nyt kerran joku heitti poliisiautoa lumipallolla, mistä syntyi keskustelua. OT myös enimmäkseen kaihtoi lain rikkomista. Ehkä siksi yliopistolakikin säilyi ehjänä.
Liike on ollut jatkuvasti pienessä konfliktissa yliopiston kanssa: tilojen luvaton käyttö, virallisen politiikan vastustaminen, kiistat tiedotuksesta. Ylioppilaskunnan kanssa väännettiin aluksi kättä ja myöhemmin tehtiin jonkinlaista yhteistyötä; mielenkiintoisesti HYY rekuperoi joitakin OT:n teemoja ja tapoja. Poliittiset puolueet olivat jähmeitä, eivätkä ne jotain Paavo Arhinmäkeä ja muutamaa vihreää kansanedustajaa lukuun ottamatta tarjonneet liikkeelle paljon; kuitenkaan niiden kanssa ei osattu olla konfliktissa kuin välillä retoriikan tasolla.
Ei konfliktuaalisuus ole itseisarvo. Ylioppilaskunta, puolueet, kaupunginvaltuusto jne. voivat suojella liikettä kuin liikettä ja antaa resursseja, ja yliopistonkin kanssa voi neuvotella. Mutta yleisesti konfliktin kärjistäminen oikeaan suuntaan olisi keväällä saattanut pakottaa hallituksen ja eduskunnan ottamaan liikkeen vakavammin.
Lisäksi on valitettava fakta, että mielenosoituksissa ja aktioissa vain konfliktin tai ainakin sen uhan ylläpitäminen tuottaa tarpeeksi vahvoja affekteja lyömään tapahtuma läpi mediassa ja mielissä (sikäli kuin sellaista yritetään). Ketään ei tässä yhteiskunnassa satu kiinnostamaan tavallinen lippumarssi.
OT:n mielenosoituksissa oli hyvin vähän poliiseja, vaikka mielenosoittajia oli helmikuussa ja maaliskuussa 500-1500. Eduskuntatalon kautta kiertänyt kulkue olisi helposti voinut marssia talon eteiseen ja pistää pystyyn vähän räväkämmän performanssin. Päättäjät ja media olisi pitänyt pakottaa ottamaan kantaa ja myöntymään. Liikkeen organisointi ei kuitenkaan ollut laajan (väkivallattoman) tottelemattoman toiminnan mahdollistavalla tasolla.
Maaliskuun mielenosoituksessa tuli ilmi myös OT:n vaikeus toimia kadulla. Helmikuun mielenosoitus onnistui helposti tukkimaan Mannerheimintien ja Kaivokadun risteyksen, mutta maaliskuussa tehty Mannerheimintien blokkaus eduskuntatalon edessä uhkasi hajota käsiin, kun osa toimijoista totteli yhtä poliisia ja osa ei, eikä kukaan lopulta ollut varma mitä tehdä. Opetus: tärkeät tai uhkaavat tilanteet pitäisi etukäteen käydä läpi, suunnitella ja harjoitella tarkemmin. Osittain mutta vain osittain tähän päästiin seuraavassa mielenosoituksessa (vappu), joka tosin jäi muista syistä OT:n kohdalla aikaisempia pienemmäksi.
Meidän olisikin hyvä tunnustaa se tosiseikka, että yliopistolain tai johtosääntöuudistuksen valmistelun ongelma ei ole ollut se, että opiskelijoita tai henkilökuntaa ei ole kuultu riittävästi tai että asioista ei ole keskusteltu tarpeeksi niiden valmistelun aikana. Suurin ongelma valmistelun aikana on ollut opiskelijoiden ja henkilökunnan passiivisuus, vastarinnan puute. Myös aiemmat uudistukset on ajettu läpi ilman merkittävää tai tehokasta vastarintaa.
Kun joukko opiskelijoita valtasi toimistotalon huhtikuussa, poliisia ei kiinnostanut. Mediasta tuli lähinnä positiivista hajahuomiota. Muuten ihmiset kehuivat. Tuntuukin, että opiskelijat voisivat tehdä melkein mitä tahansa.
Ehkä sitä pitäisi käyttää hyväksi.
Opiskelijoiden materiaalinen asema on huono, mutta Suomessa opiskelijoilla on kulttuurillisesti jonkinlainen status. Jostain syystä tässä maassa on perinteisesti arvostettu kouluttautumista ja tietämistä. Kahvipöydässä opiskelija saattaa olla sylkykuppi, mutta jollain tasolla opiskelijoita kuitenkin pidetään yhä tietävinä, älykkäinä ja maltillisina.
Jos tietävinä, älykkäinä ja maltillisina pidetyt ihmiset esimerkiksi valtaavat talon, menevät kategoriat vähän sekaisin. On vaikea kehittää nopeaa reaktiota.
Tässä saattaa olla pieni ristiriita jonkun näkökulmasta. Yhtäällä meidän kannattaa purkaa opiskelijan identiteettiä (koska "opiskelijaa ei ole olemassa") ja tehdä yliopistosta työläis- ja luokkatutkimusta. Toisaalla opiskelijaidentiteetti on taktisesti hyödyllinen suoja ja käsite, jonka politisointi on mielenkiintoista.
Opiskelijoiden tilanne ei taatusti parane, elleivät he sitä sitä itse paranna. Opiskelijoiden pitäisikin tehdä mitä tahansa, mitä voi väkivallattomasti tehdä.
Aluksi vaikka vallata lisää taloja ja yllyttää muita tekemään samaa. Kahden viikon sisällä uudet opiskelijat saapuvat kaupunkiin. Moni jää ilman asuntoa ja joutuu yöpymään sukulaistensa sohvilla, kavereiden nurkissa tai kaupungin hätämajoituksessa. Vielä pahempi tilanne on maahan tulevilla vaihto-opiskelijoilla, joilla harvemmin on kaupungissa asuvia tuttuja.
Viime syksynä Viikin metsästä löydettiin muistaakseni ranskalainen opiskelija, joka asui teltassa.
Seuraava OT-postaus on suuri finaali: Neuvoja tulevaisuuteen!
Sukupuolten tutkimus on yksi tämän blogin sokeista pisteistä.
En tiedä kuinka paljon kiinnostavaa materiaalia on sukupuolijärjestelmien roolista Opiskelijatoiminnassa, mutta ainakin OT:n kautta voi avata liikekentän yleisiä sukupuoliongelmia.
1. Opiskelijatoiminta sisäisesti. Kokemukseni mukaan sukupuoli (hyvin naivisti käsitettynä) ei ole ollut OT:n suurimpia ongelmia. Mieleen tulee lähinnä Vallankumous-ylkkärin miesvaltainen tekijäjoukko ja joitakin loppukevään riitoja.
Yliopistossa on ruohonjuuritasolla enemmän naisia kuin miehiä. Tämä on näkynyt (ruohonjuuritason) opiskelijaliikehdinnässä. Tilastollisesti OT:ssa on toiminut tasapuolisesti "naisia" ja "miehiä"; esimerkiksi edellisessä suuressa kokouksessa sukupuolet taisivat mennä tasan. Viime syksyllä ja keväällä julkisia puheenvuoroja kierrätettiin ihmisiltä ja sukupuolilta toiselle. Naispuoliset saattoivat olla enemmän äänessä, miespuoliset ehkä kirjoittivat enemmän.
OT:n sisäinen sukupuolijärjestelmä saattoi olla jokseenkin hyvä alusta loppuun. Toisaalta OT ei käsittääkseni missään vaiheessa politisoinut sukupuolta tai ottanut kysymykseen minkäänlaista kantaa: "sukupuoli"-googlaus tuottaa OT:n sivuilta 0 osumaa jne. Sukupuoli ei vain kuulunut OT:n agendaan.
Iltalehti 10.8.2009
2. Opiskelijatoiminta suhteessa muuhun liikekenttään. Kovin pitkälle ei päästä, jos lasketaan vain eri sukupuolten osuuksia ryhmässä. Tarvitaan vähintään identeettien sekä "maskuliinisten" ja "feminiinisten" elementtien tuotannon analysointia. Siinä mielessä yliopistokapina on ollut mielenkiintoinen.
Opiskelijaliikkeestä on puuttunut talonvaltaajille ominainen machoismi, puhumattakaan jonkin graffitiskenen seksismistä. OT:ssa tämä auttoi tasoittamaan sukupuolten välisiä valtasuhteita ja ainakin henkilökohtaisesti teki toiminnasta vähemmän vituttavaa.
Toisaalta akateeminen teekerhokulttuuri voi laimentaa liikkeen loputtomaksi ja näkymättömäksi humanistidiskurssiksi…
Eniten vittuilua ihmisiltä - anteeksi, miehiltä - tämän blogin tiimoilta tuli aikoinaan postauksesta, joka analysoi yhden mielenosoituksen surkeaa loppua:
1. sisäisessä riitatilanteessa syntyy helposti myös hierarkia, joka kyllä löytää johtajansa äänekkäimmistä miehistä
2. riitatilanteessa, jossa useimmat eivät tiedä asioista mitään ja ovat siksi epävarmoja tai eivät muusta syystä uskalla puuttua asiaan, johtajien on helppo kaapata koko väkiblokin energia ja heijastaa se halveksumaansa vähemmistöä vastaan
3. mitä vähemmän tilanteessa on naisia, sitä enemmän naamioituneet miehet machoilevat
Että miehet, jotka eivät olleet paikalla, puolustivat tilanteessa toimivia miehiä niin voimakkaasti, kertoi sosiaalikeskuksen sukupuoliongelmasta jotakin. (Yleisesti juttu kertoi ehkä valtausliikkeen tuolloisesta väsymisestä). Vastaavaa tapahtumaa olisi vaikea kuvitella Opiskelijatoiminnasta.
Sekä opiskelijaliikkeessä että talonvaltaajissa on mukana paljon "feministejä" ja "queer-henkisiä" ihmisiä. En osaa sanoa, miksi sukupuoli on ollut valtausliikkeessä niin paljon suurempi ongelma.
Tärkeintä ja voimakkainta Opiskelijatoiminnassa oli sen autonomisuus - silloin kun sitä toteutettiin.
Autonomia tarkoittaa toiminnan riippumattomuutta muodollisista valtarakenteista: yliopiston hallinnosta ja ylioppilaskunnasta, puolueista, järjestöistä ja yrityksistä. Se tarkoittaa pyrkimystä toimia pääoman ja markkinalogiikan ulkopuolella ja kykyä olla ottamatta vastaan käskyjä. Se tarkoittaa toiminnan perustamista ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin, ei kuviteltuun yleistahtoon eikä Suomen valtion lakiin.
Autonominen toiminta ei pyri edustamaan "kaikkia". Autonomia kun tarkoittaa myös vapautta toiminnan ja tarpeiden omaehtoiseen määrittelyyn.
Ei sillä, että OT:sta olisi suljettu pois edes pahimpia häirikköjä. Ehkä autonomisuus olisi pitänyt tuoda vahvemmin esiin tämän vuoden alussa.
OT:n poliittinen ydin oli autonomia. Siitä tinkivä toiminta luiskahtikin epäpoliittiseksi.
Autonomia teki OT:sta välillä HYY:tä voimakkaamman.
Mitä Opiskelijatoiminta sitten "saavutti"? Kysymys on fakki, koska saavutuksia on mahdotonta mitata, ellei liikettä tarkastella jonkin ulkoisen kehyksen (Suomen laki, valtamedia, puolueet jne.) kautta. Ei liikkeellä ollut mitään tiettyä yhtä tavoitetta.
Yliopistolakia ei saatu nurin, koska poliittisen paineen tuottamisen sijaan jumituttiin liiaksi pykälänviilausdiskurssiin ja muutosten anelemiseen Tieteen ja Kriittisen Ajattelun nimissä. Ei sillä, että ne olisivat pahoja asioita. Niillä ei vain ehkä olisi pitänyt tukahduttaa OT:ta.
Suomen valtiokin on edelleen pystyssä, kokoomus suosittu puolue ja Kauppatorin lokit röyhkeitä…
Muutamat tuhannet ihmiset osoittivat mieltään ja valtasivat rakennuksia. Kymmenet tuhannet lukivat ainakin muutaman sanan yliopiston ja opiskelijoiden tilanteesta. Syntyi pääkirjoituksia, lausuntoja, kiistoja, artikkeleita, esseitä, haastatteluja, kolumneja, mielipidekirjoituksia ja teoreettisia tekstejä. Vallanpitäjät opetusministeristä keskustanuoriin pakotettiin reagoimaan. Puolueissa kuhisi, varsinkin vasemmistossa ja Vihreissä. Vasemmiston suhteen esiteltiin käytännöllisesti kaksi merkittävää teemaa: tietotyöläisyyden sekä uusien yhteismaiden tai commonsien politisoiminen.
Kuten Jussi Vähämäki sanoi, opiskelijaliike on ollut viime vuosien ehkä merkittävin poliittinen avaus.
Suurimman vaikutuksen liikehdintä teki toimijoihinsa. Liike-elämä aktivoi uusia ihmisiä, yhdisti heidät toisiinsa ja synnytti ihmeellisiä verkostoja. Se tuotti paljon muutakin kuin politiikkaa.
Lisäksi yhteiskunnallinen säätäminen on keskimäärin helvetin hauskaa. Vallankumouksen hedelmiä suosittelee!
X X X
Yleinen johtopäätös lopulta on, että - edellisen postauksen sanoin - Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti. Miten olisi sitten pitänyt "koventaa otteita" jotta laki ei olisi mennyt läpi niin kivuttomasti?
Nämä eivät ole kirjoittajan keksintöjä tai suosituksia, eivät ajankohtaisia ideoita eivätkä ehdotuksia jne. mutta jossittelu on mielenkiintoista:
- mitä jos eduskuntatalolla käynyt maaliskuussa käynyt suurmielenosoitus olisi mennyt sisälle taloon viemään terveisensä? Tai vallannut opetusministeriön?
- mitä jos syksystä 2008 alkaen ihmiset olisivat alkaneet laajasti tägätä yo-lain vastaisia iskulauseita esimerkiksi - jo valmiiksi tägättyihin - vessoihin ja hallintorakennukseen?
- mitä jos opetusministeriön seinään olisi vedetty valtava graffiti?
- mitä jos yliopiston pääsykokeiden pitäminen olisi estetty?
- mitä jos henkilökunta olisi todella mennyt lakkoon?
- mitä jos opiskelijat olisivat tukkineet moottoritien tai vallanneet rautatieaseman?
Seuraa harmaata historiankirjoitusta, josta ei luultavasti opita mitään. Tällaista tekstiä kirjoitetaan vain yliopistoon liittyvästä liikkeestä, niin idealistista ja avointa keskustelua tämä on olevinaan.
(Opiskelijatoiminnalla on muuten ollut paljon hauskempaa kuin mitä alla tulee ilmi…)
Opiskelijatoiminnan tähänastisen aktiivisuuden voi jakaa kolmeen päätoimikauteen:
1) järjestäytyminen ja hypen luominen: syyskuu - joulukuu 2008 (esim. asunnottomien yö, OT:n opintopiiri, oman lehden tuottaminen, Vanhan valtaus yli 300 ihmisen voimin),
2) intensiivisen toiminnan vaihe: tammikuu - maaliskuu 2009 (Tieteen päivien interventio, 500 yliopistolaisen yleiskokous, toiminnan leviäminen muihin kaupunkeihin, kansallinen tapaaminen, helmikuun toimintapäivä ja yli 500 ihmisen suurmielenosoitus, yliopiston johdon kuulemistilaisuus, maaliskuun 1300-1500 ihmisen suurmielenosoitus),
3) hidas jähmettyminen ja jakautuminen: huhtikuu - kesäkuu 2009 (sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuus, huhtikuun toimintaviikko, toimistotalon valtaus, 150 + 1000 ihmisen osallistuminen vapun kolmen blokin mielenosoitukseen, viimeinen mielenilmaus eduskuntatalolla).
Ensimmäisellä kaudella toiminta oli kokemukseni mukaan enemmän tai vähemmän yksimielistä, ainakin ennen Vanhan valtausta, jota muutama toimija piti turhana spektaakkelina ja mielenkiinnottomana retroiluna. OT:n opintopiirin aloitteen takana olleet ihmiset tulivat ilmeisesti kuka mistäkin: osittain helsinkiläisistä riviopiskelijoista, osittain Autonomisista opiskelijoista, Vapaa Helsinki -projekteista, yliopiston vihreistä ja Sitoutumattomasta vasemmistosta, osittain entisistä jyväskyläläisistä ja osittain "tyhjästä". Tutkijoita ja henkilökuntaa alkoi tulla mukaan vasta marraskuun lopussa.
Ihmisiä yhdisti väljästi antiautoritaarinen asenne, kyllästyminen yliopiston hierarkisoitumiseen ja yritysmäistymiseen, tympääntyminen opiskelijan huonoon asemaan (asunnottomuus ja asumisen kalleus, paskatyöt, tehokkuusvaatimukset, yhteiskunnan halveksunta) sekä - joiltain osin - "autonomistinen" yhteiskunta-analyysi. Esimerkiksi George Katsiaficasin kirja The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life innosti Italian ja Saksan vuosien 1967-1980 opiskelijatoiminnasta kertovine lukuineen. Osa kirjasta luettiin OT:n opintopiirissä, ja koko teoksen saa ilmaiseksi täältä.
Ennen Vanhan valtausta (24.11.2008) OT:n panokset olivat pieniä ja toiveet suuria, joten ei ollut syytä riidellä. Toiminta koostui lähinnä yhdessä opiskelusta, blogin tuottamisesta ja yliopiston tyhjien tilojen luvattomassa käytöstä. Ihmisiä oli aktiivisesti mukana aluksi vain joitakin kymmeniä. Yliopiston päärakennuksen valtaukseen asunnottomien yönä osallistui 60-100 ihmistä.
Sitten Vanhan spektaakkelia varten kahdessa päivässä tuotettu Vallankumous-ylkkäri julisti pääkirjoituksessaan olevansa "opiskelijatoiminnan manifesti, uuden liikkeen pääkirjoitus ja esiinmarssi". Mikä liike muka marssi esiin? Mahtipontista tekstiä, kun ottaa huomioon toimijoiden lukumäärän.
Lehti oli illuusio, joka tuotti todellisen efektin. Vanhalle tuli yli 300 ihmistä: eri kampusten opiskelijoita ja tutkijoita, taikkilaisia, teekkareita, lukiolaisia, näyttelijöitä, ohikulkijoita, toimittajia, kuvaajia, talonvaltaajia, 60-lukulaisia…
Vanhan tapaus vaikutti hyvin organisoidulta, vaikka se ei ollut. Kaikki tehtiin kiireessä ja ilman unta, niin kuin vapaaehtoisessa toiminnassa on tapana tehdä. Tässä ja myöhemmin näkee jälleen kerran, miten paljon sattuma, kiire ja väsymys voivat vaikuttaa liikkeen ulosantiin ja leimautumiseen. Kokemukset ovat totta ja asenteet ovat harkittuja, mutta ulosanti ei välttämättä ole. Pääkirjoitukset tehdään öisin, manifestit välillä kännissä tai kymmenen ihmisen sekakirjoituksella. Tiedottaja sanoo toimittajalle ohimennen jotain punavihreydestä - mikä on tietenkin virhe eikä kata tapahtumassa toimivia ihmisiä - ja koko liike leimataan punavihreäksi. Yksi järjestäjistä ottaa tupakan pois sisällä polttavalta naiselta, ja tupakoitsija kirjoittaa katkeran kolumnin siitä, miten nykyajan nuorisoradikalismi on väljähtänyttä. Dramaturgia torutaan oppilaskunnan ravintolan lautasten rikkomisesta, ja dramaturgi kirjoittaa kahden aukeaman esseen vegaanilesbovaltaajien ilkeydestä.
Vanhan avaamaa momenttia ei osattu käyttää hyväksi. Siihen asti oli edetty määrätietoisesti, mutta jatko jäi suunnittelematta. OT vietti hiljaiseloa tammikuun alkuun asti, jolloin tehtiin interventio Tieteen päiville.
Toinen tärkeä tapahtuma oli tammikuun lopussa järjestetty yliopiston yleiskokous. Alustavissa kokouksissa oli parhaimmillaan yli 60 opiskelijaa ja henkilökunnan jäsentä. Tietenkin tapahtumaa ennen tehtiin taas paljon töitä kiireessä eikä OT:n omaa osuutta ehkä suunniteltu tarpeeksi napakasti. Opiskelijoiden tilaisuudessa esittämät puheenvuorot olivatkin vähän laimeita. Tämä antoi virkojansa puolustaville professoreille ja ihanteellista tiedettä tavoitteleville idealisteille mahdollisuuden kaapata tapahtuma ja kanavoida syntymässä olevan liikkeen energia edellisen syksyn agendaa kapeammin pelkän lain ympärille. Kokous oli sikäli menestys, että se "mobilisoi massat" (500 osallistujaa ja laaja mediahuomio) ja levitti yliopistokapinan Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään, Joensuuhun ja Ouluun.
Yleiskokousta seurasi hitaasti tapahtunut kaksinkertainen jakautuminen. Se alkoi näkyä helmikuussa ja levähti absurdiksi maaliskuussa, kun kiisteltiin "Painajaisten perjantai" -mielenosoituksen reitistä ja tapahtumista.
Ensin opiskelijat jakaantuivat niihin, jotka halusivat pitää kiinni OT:n radikaalimmasta agendasta (asuminen, toimeentulo ja yliopisto + autonomistinen kapitalismianalyysi) ja niihin, jotka halusivat keskittyä vain yliopistolakiin. Toiseksi koko liike jakautui samoilla linjoilla, paljon jyrkemmin, "opiskelijoihin" ja "henkilökuntaan". Henkilökuntaa kiinnostivat enemmän lakiesityksen tekniset yksityiskohdat, "tieteen" puolustaminen ja Snellmanin käsitys sivistyksestä, opiskelijat taas halusivat lähteä liikkeelle kamppailun konkreettisesta ympäristöstä, siitä millaisia kokemuksia meillä on opiskelusta, aktivismista ja työnteosta, mikä on yliopiston ja uusien kontrollimuotojen kytkös kapitalismin muutokseen ja mitä voimme tehdä tässä ja nyt.
Riitely meni henkilökohtaisuuksiin, vei voimia ja välillä sai koko verkoston tuntumaan turhalta juorukerholta. Jokainen liike joutunee joskus vastaavaan tilanteeseen henkilösuhteiden tai toimintatapojen vuoksi; joskus yksikin ihminen riittää vahingoittamaan verkostoa tukevia solidaarisuuden ja vastavuoroisuuden kokemusrakenteita. Typerintä riidassa oli haitallisen vastakkainasettelun syntyminen ja oma kokemus joidenkin henkilökunnan jäsenten naiiviudesta: laki on tärkein, sivistystä täytyy puolustaa, yliopiston avaaminen yhteiskuntaan on vaarallista, kapitalismista ja luokasta ei saa puhua… Akatemiassa ei ole hirveästi edetty tämän tekstin analysoimasta tilanteesta:
Porvari ei luota omaan ainutkertaiseen kokemukseensa, omiin aisteihinsa, vaan haluaa toimia suoraan yleisten rakenteiden ja yleismaailmallisen alueella, universaalin asiantuntemuksen kentällä. Hänen puheensa on aina osoitettu toiselle porvarille, jonka hän myös odottaa käyttäytyvän samalla tavalla. Kunhan argumentoidaan tarpeeksi järkevästi ja selkeästi, hoituu kaikki lopulta parhain päin. Tämä argumentaation logiikka toistuu selvästi TATUSOTU-työryhmän toiminnassa. Tärkeintä on vedota kansanedustajiin, päättäjiin, valtiovaltaan, koska valtiovalta on universaali kaikkien etua ajava rakenne, objektiivisen hengen ruumiillistuma. Ja kansanedustajat tietenkin korjaavat ongelmamme, koska hekin ovat porvareita, hyviä ihmisiä. Mitään suurempaa muutosta ei tarvita, koska meitä kyykytetään ja meidät jätetään heitteille ja ilman oikeuksia vain vahingossa, siksi, että kukaan ei vielä ole kertonut kansanedustajille ja virkamiehille miten asiat ovat.
Olisiko Opiskelijatoiminnan sitten pitänyt splitata? Olisiko henkilökunnan "reformisteja" pitänyt käskeä painumaan vittuun niin kuin joku ehdotti? Olisiko kaikkien osapuolten pitänyt istua teepöytään puhumaan asioista rauhallisesti ja rationaalisesti?
Erimielisyydet tuntuivat olevan liian syvällä. Mistä puhua, jos yhdet haluavat rajoittua Suomen valtion lakiin, tieteeseen ja sivistykseen, ja toiset kyseenalaistavat valtion legitimiteetin, arvostelevat vanhaa ja nykyistä yliopistoa sekä haluavat materiaalisten etujensa ajamisen lisäksi kokeilla uusia elämisen muotoja. Yhdet kokevat, että toiset ovat tuhoamassa yleisen säädyllisyyden ohella koko yliopistoa. Toisista tuntuu, että yhdet haluavat kaapata ja laimentaa kapinan.
Jakautumisessa oli osin kyse klassikosta:
a) "käytetään mahdollisimman laajaa toimintatapojen kirjoa eikä rajoituta nöyrään akateemiseen diskurssiin, sitä paitsi pienemmän joukon radikaalimpi toiminta voi tuottaa enemmän kuin isomman joukon kaavanmukainen meno",
b) "ollaan kilttejä, totellaan ja argumentoidaan rauhallisesti, niin pysymme uskottavina, saamme lisää jäseniä ja meitä kuunnellaan".
Ehkä olisi kiistelyn sijaan pitänyt valita c): "Vaaditaan mahdotonta ja rynnäköidään taivasta vastaan!"
Tämä on ehkä latteaa common senseä, mutta elämänsä aikana OT toimi sommitelmana. Ilman opiskelijoiden energiaa ja yhteisiä mielenilmauksia kukaan ei olisi kuunnellut tieteen ihanteista huolestuneiden professoreiden puheenvuoroja. Toisaalta henkilökunnan tarjoama tuki ja tieto sekä vahvisti että helpotti OT:n "autonomista" toimintaa ja antoi sille mediauskottavuutta (oma kysymyksensä toki on, kuinka paljon "mediauskottavuutta" halutaan ja mitä sillä saavutetaan).
Kulissientakainen riitaantuminen ja jakautuminen rikkoi lopulta OT:n aivot, koska kummallakaan puolella ei ollut tarjota hyvää strategiaa eikä tarpeeksi voimakasta myyttiä. Yliopistolain jälkeen ei ole vielä tullut uutta kohdetta, joka yhdistäisi ihmisten kokemukset, nimeäisi ne ja voimauttaisi väen toimimaan yhdessä.
Samalla kun etsitään uutta yhdistävää kohdetta - vai sanoisinko ideologista objektia - pitäisi ehkä miettiä, mitä liikkeelle merkitsee suurten joukkojen, "uskottavuuden" tai spektaakkeleiden tavoittelu, missä määrin mitäkin näistä halutaan ja milloin ollaan unohdettu se mistä liike syntyi: kokemukset kontrollista ja epävarmuudesta sekä halu toimia paremman elämän puolesta.
Näin suuressa liikkeessä myös sisäpiirien muodostumisesta ja suunnittelun avoimuudesta saattaa tulla ongelmia. Mitä suurempia kokoukset ovat, sitä paremmin niihin täytyy valmistella ehdotuksia, mikä taas edellyttää jonkinlaisten sisäpiirien ja insider-sähköpostilistojen muodostumista. Jos ei ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei päädy listalle, jolle kuitenkin on lisätty sattumalta ohikulkenut henkilökunnan jäsen. Toisaalta jos kaikki yrittävät tehdä kaikkea kaiken aikaa, mitään ei tapahdu, päätöksiä ei synny eikä minkäänlainen suora toiminta ole kuviteltavissa.
Opiskelijatoiminnan tarina on muodoltaan perin hegeliläinen, kuten muistaakseni Yrityksen Chief Analytics Officer huomautti. Aloite oli raju, jos ottaa huomioon suomalaisen yliopiston hymistely-ympäristön. Tammikuun yleiskokouksesta alkoi OT:n dialektinen nurinpäin kääntyminen, kun henkilökunta ja HYY yrittivät kaapata liikkeen. Loppukeväästä liike kumosi tämän negaationsa jotain säilyttäen ja radikalisoitui valtaamalla talon sekä osallistumalla laajempiin mielenosoituksiin vappuna ja kesäkuussa.
Liikkeen seuraavaa sykliä odotellessa painotan seuraavaa lausetta:
Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.
Otetaan se vielä toisen kerran:
Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.
Opittaisiinko tästä jotain ensi kertaa varten:
Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.
Talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä. Tuntui, että jotain tapahtui. Jotain avautui. Syntyi uusia kokemisen ja tekemisen tapoja. Tuskin kovi moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisimme koko lain kaadettua.
Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Ensiksi kyseessä olivat opiskelijoiden ja henkilökunnan (työ/)elämät niin kuin he ne haluavat elää ja kokea: viime kevät oli paras yliopistossa viettämäni lukukausi. Toiseksi, mahtipontisesti, kyseessä oli "yliopiston ja tietotyövoiman asema Suomen valtiossa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä" (ks).
Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan bandiksia. Rakennuksia vallattiin, oli mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, pamfletteja, väittelyitä ja bileitä.
"Opiskelijatoiminnan villit päivät." Opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Kunnes toiminta lässähti.
Toiminta lässähti, koska aivot putosivat päästä. Ilman aivoja Opiskelijatoiminta eli vielä hetken, niin kuin torakka, jolta on irrotettu pää ja joka siksi menehtyy nälkään.
Tässä on ero Michael Jacksoniin: Jacksonin aivot poistettiin vasta kuoleman jälkeen.
Aivot tarkoittavat tässä kahta asiaa: strategiaa ja mytologiaa. Strategialla voitetaan sota, mutta mytologia kertoo, miksi soditaan.
Vapun jälkeen Opiskelijatoiminnan molemmat aivopuoliskot olivat hävinneet. Niinpä liike ei saanut aikaan muuta kuin näkymättömän mielenilmauksen ja pari konservatiivista lausuntoa.
Nyt alkaisi olla tilinpäätöksen ja uudistumisen aika.
Siksi tästä postauksesta alkaa pieni sarja:
Mitä tapahtui & miksi eli OT:n tilinpäätöstä tekemässä
Megafoni on tekemässä kyselytutkimusta yliopistoliikehdinnästä. Toimijoita on lisäksi haastateltu kirjallisesti ja suullisesti eri tarkoituksia varten. Hahmotetaan tässä sarjassa yksi mahdollinen tapa vastata ja tehdä tilinpäätöstä. En tietenkään yritä puhua kaikkien puolesta.
toukokuu: 1 + muut sivut + 2 lehtijuttua (1000vsek)
kesäkuu: 0
Jos haluaisi tutkia Opiskelijatoiminnan (julkista) aktiivisuutta tarkemmin, voisi tietenkin vääntää yksinkertaisen kaavion esimerkiksi foorumin kirjoituksista ja kalenterin tapahtumista.
Tarkastelen seuraavissa postauksissa Helsingin opiskelijaliikettä eri kenttien kautta:
Sartren Inhon päähenkilöllä on töitä. Toinen suuri eksistentialistinen romaani, Ionescon Erakko, alkaa päähenkilön rikkaan Amerikan sedän kuolemalla. Kaikki taloudelliset huoleni ratkesivat sattumalta, nyt voinkin keskittyä olemassaoloon…
Eksistentialismi on keskiluokan etuoikeus. Vakituisella palkalla, perinnöllä ja suvulla tuetun "autonomisen subjektin" on helpompi väittää, että ihminen voi olla yhtä vapaa vankilassa kuin sen ulkopuolella, kahleissa kuin ilman niitä. Että jokainen voi valita tekonsa.
Siksi lukiolaiset innostuvat Sartresta. Siksi teoreettisen filosofian opiskelijat ovat niin kiinnostuneita eksistentialismista.
Koska he tulevat keskiluokasta ja koska he eivät tiedä mitään autonomisten subjektien tuotantoprosesseista.
Minuus projektina. Subjekti itsenäisenä. Vapaus valintatalona. Kukaan 1900-luvun filosofi ei ollut porvarillisempi kuin Sartre.
