Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Mitä hedelmiä täkäläisestä viidakosta on tullut eniten pureskeltua vuoden aikana?

 

Opiskelijatoiminnan sivuilla on lähinnä uutisia, kuvia ja kommentteja, mutta mukaan mahtuu muutama painava teksti:

Miksi valtaamme asuntoja?

Tekstiä on nyt hehkutettu vuoden ajan "parhaana poliittisena manifestina". Jotkut sanoivat, että mitään muuta ei jäänyt viime keväästä mieleen kuin tämä teksti. Syksyllä se nousi uudestaan esiin Asuntotoiminnan yhteydessä. Ehkä tosiaan on mahdollista kirjoittaa konkreettisesti ja kokemuksellisesti ja silti argumentoida kapitalismikriittisesti.

Opiskelijatoiminta: Kokemuksia kapinasta 

OT:n panos Yhteinen yliopisto -pamflettiin. 

 

Revalvaatio.org aloitti vahvasti viime syksynä mutta on hiljentynyt vuoden vaihteen jälkeen. Aiemmissa teksteissä on helmiä:

Vieraantumisesta

Kaunis Marx-tiivistys:

 

Oleellista ei ole siis väittää, että "olemme Todesta Olemuksestamme vieraantuneita" vaan, että kapitalismi tendenssimäisesti vieraannuttaa meitä subjektiivisuudestamme. Siis siitä, mitä me teemme, voimme tehdä ja todenäköisesti tulemme tekemään. 

(…)

Mitä vieraantumisen käsitteellä voidaan saavuttaa kokemuksellisesti?

Yllä viitattiin karkealla tavalla vieraantumiseen ilmiönä, jossa yhteiskunta toimii yksilössä ”jälkiä jättämättä”.

Vieraantuminen on kuitenkin tätä prosessia ristiriitaisempi ilmiö. Se nimenomaan jättää jälkiä, nimittäin kokemuksen, hämmennyksen, ristiriitaisuuden ja päättämättömyyden tunteen. Vituttaa, muttei oikeastaan osaa sanoa miksi. Mutta miksipä ei vituttaisi, jos kantaa subjektiivisuutensa perustavina määreinä äärimmäisen ristiriitaisen yhteiskuntamuodon totaliteettia.

 

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

 

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

(…)

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa. 

 

Vasemmisto 4.0

Ulossuljettu nuoriso - väkivallan piikki mellakoista ja koulusurmista

 

Megafoni uudistui vuosi sitten, teki pari voimakasta avausta ja juuttui kolmosnumerossaan harmaaseen Marx-veivaukseen, joka on sinänsä erittäin kyvykästä mutta tuskin sillä on Suomessa kovin montaa lukijaa. Paljon välittömästä käyttökelpoistakin löytyy:

Luokka kriisissä

Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?

Prekaari organisaatio

  

Vallankumouksen hedelmillä on mainituista yllättäen eniten rss-lukijoita Googlen perusteella. Muutama hedelmä:

Työväen sivistys

Klassista dialektiikkaa: ylitetään "sivistyksen" ja luokkapuheen välinen vastakkainasettelu puhumalla työväen sivistysliikkeestä.

Suuri kertomus

Haluaisin tämän videoversiona.

Kapitalismi on oikeudenmukaista

Pääoman ensimmäiset sivut pähkinänkuoressa. 

 

Muualla: Takku on muuttunut vähän sekavamman näköiseksi uudistusten jälkeen, mutta Tresquatissa on julkaistu ainakin tämä mielenkiintoinen teksti. Sosialismi.netissä on julkaistu uutisia ja artikkeleita ulkomailta, pari esseetä ja haastattelu. Sitten on uusi vasemmistoblogi: Valvontaoikeus. Uusin tulokas näyttää olevan Julkinen tila.

Muutamia erityisen tiuhaan luettuja poliittisia blogeja:

Anna Kontula

Dan Koivulaakso

Harhautuneita ajatuksia 

Postmoderni identiteetti 

Uudet barbaarit

 

 

Se väärä käsitys postmodernista 

 

Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.

Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.

Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.

 

Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.

Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi. 

Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.

Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.

Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.

 

Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".

Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.

Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…

Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.

Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.

 

Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.

 

 

Demokraattisten yhteiskuntien vakaus 1900-luvun jälkipuolella johtui suurelta osin maiden vauraudesta ja kyvystä tarjota ylellisyyttä. Se ei siis johtunut vain ideologiasta, aivopesusta, väkivallasta tai puhtaasta kusetuksesta.

Miksi kirjoittaa tästä? Koska joillakin ihmisillä, esimerkiksi aktivisteilla tai anarkisteilla, on yhä tapana ajatella, että kaikki olisi loistavasti, jos eliitti ei vain kusisi meitä silmään.

Otan satunnaiseksi esimerkiksi Olli Tammilehdon, joka on vanha ekoanarkisti. Arvostan suuresti Tammilehdon muinaista klassikkoa Maailman tilan kootut selitykset. Ymmärrän myös yksinkertaistukset, populismit ja argumentaation tyhmentämisen esimerkiksi mielenosoituskutsuissa, lehdistötiedotteissa ja blogien hehkutuskirjoituksissa. Tammilehto on kuitenkin tutkija tai ajattelija, jonka pitäisi joskus myös analysoida yhteiskuntaa. Tammilehdon nykyinen analyysi on tällaista:

 

Mielipidetutkimuksissa suomalaiset ajattelevat punavihreästi. Politiikka vetää kuitenkin oikealle. Vika ei ole äänestäjissä, vaan korruptiossa: vaalirahaskandaali paljastaa, miksi elinkeinoelämän ääni kuuluu niin vahvasti politiikassa.

Fifi: Miksi vihreällä kansalla on ympäristöä tuhoavat johtajat?

 

Äänestäjät ovat siis viattomia. He ovat niin viattomia, että he eivät esimerkiksi voisi haluta oikeistolaista politiikkaa. Eihän kukaan voisi haluta sitä? Siis oikeasti, todella.

Ovatko ihmiset luonnostaan jotenkin vasemmistolaisia? Onko oikeistolainen politiikka on aina vain törkeää kusetusta?

Jatkoa seuraa:

 

Suurimmalla osalla suomalaisista on ollut 80-luvulta lähtien käsityksiä, joita valtajulkisuudessa pidettäisiin radikaalivihreinä. Esimerkiksi valtaosa on kannattanut väitettä "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä." Viime vuonna tämän väitteen kanssa samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Kuitenkin suuri enemmistö poliitikoista ja politiikasta on vielä vähemmän vihreätä kuin vasemmistolaista.

Rahkonen pyrkii selittämään tätä paradoksia sillä, että mielipidetiedustelut eivät kerrokaan totuutta ihmisten arvoista. Tämä on kummallinen väite ihmiseltä, jonka johtama laitos tekee mielipidetiedusteluja. Rahkonen ei voi olla tosissaan, sillä jos hänen selitystään uskottaisiin, hänen firmansa tekisi vararikon.

 

Tammilehto paljastuu aidosti sokraattiseksi ajattelijaksi: jos ihminen tietää, että on väärin tukea kapitalistien etuja, niin ihminen ei voi tehdä niin. Ihminen toimii oikein, mutta eliitti sen kun kusettaa. Perhanan eliitti ja rötösherrat!

Nyt meille taittuu auki suuri salaisuus: politiikassa on kyse myös haluista, eikä vain tiedosta tai "arvoista". Katsokaa mitä ihmiset tekevät, niin teille selviää heidän halunsa. Katsokaa miten tilanteeseen on päädytty, niin teille selviää miten haluja on tuotettu ja kanavoitu. Ja niin edelleen.

Tammilehto päättää tekstinsä ivalliseen vallan sanoman mukailuun: "Kaikkihan on äänestäjien syytä: mitäs meidät valitsitte!"

Mitä jos otettaisiin tämä sanoma vähän vakavammin?

Mitä jos äänestäjienkin haluilla on ihan oikeasti jotain vaikutusta?

 

Hevonvitut tämä on mikään vihreä kansa. Tässä maassa asuu ihmisiä, jotka haluavat isompia taulutelkkareita ja mureita härkäpihvejä. Jos eliitti lopettaisi kusetuksensa, niin lopettaisivatko nämä ihmiset haluamisen siinä paikassa?

Toisin kuin konservatiiviset ekoanarkistit joskus väittävät, ihminen ei ole olemukseltaan hyvä tyyppi, joka suuntautuisi automaattisesti ekoanarkistiseen yhteiskuntaan, kunhan vain porvarit lopettaisivat kusettamasta.

Ei sillä, että ihminen olisi huonokaan tyyppi, joka välttämättä haluaisi telkkareita ja pihvejä. En usko, että Ihmistä ylipäänsä on olemassa. Lainatakseni erästä fraasia: "Juttu on vähän monimutkaisempi."

Voi kun valtion ja kapitalismin voisikin ratkaista vain lopettamalla eliitin kusetuksen.

 

Ihmiset ovat rakentuneet haluaviksi ja halutuiksi olennoiksi. Politiikassa halut taistelevat haluista ja kanavoivat haluja. Sillä (tai niillä) on politiikassa iso ja läski funktio. On tietoisuus ja tiedostamaton, ja molemmilla on haluja.

Halut ohjaavat tarkkaavaisuutta, tarkkaavaisuus vaikuttaa haluihin, ja kaiken ympärille liikkuvat affektit. Tätä on toisteltu ensin 1930-luvulta lähtien. 1970-luvulla tästä puhuttiin taas paljon. Mutta ilmeisesti sanomaa ei ole vielä tarpeeksi pyöritetty.

Haluissa ei ole mitään kapinallista, irrationalistista tai postmodernia. Halujen huomioiminen on täyttä reaalipolitiikkaa. Se on idealisti joka ei haluja huomioi.

Joka kanavoi haluja, hallitsee. Ei varmasti tarvitse enää kertoa, kuinka natsit rakensivat suuria halukanavia, jotka veivät Hitleriin, tai kuinka kokoomus on vuodesta 2006 alkaen vanginnut keskiluokan haluja tai perussuomalaiset köyhien haluja.

Kapitalistiset demokratiat yksinkertaisesti osasivat 1900-luvun jälkipuolella sekä vastata monien ihmisten haluihin (tuottamalla vaurautta ja jännitystä) että muunnella, vangita ja loisia niitä taitavasti. Se on yksi syy siihen, että elämme edelleen kapitalismissa emmekä antiautoritaarisessa ekoutopiassa.

 

Tiedän, että on poliittisesti huono idea kirjoittaa tällaista kritiikkiä. Enhän oikeastaan vastusta mitään, mitä Tammilehto ehdottaa, enkä halua olla mikään postmodernisti ja väittää että kaikki olisi ihan samaa halumössöä ja millään ei olisi väliä.

Kyse ei myöskään ole tiedon hylkäämisestä. Suurin osa oikeiston puheista on täyttä paskaa, ja vasemmiston tulee kyetä osoittamaan tämä faktojen, ei tunteiden tai halujen tasolla.

Tunteiden ja halujen poisjättäminen poliittisesta analyysista ja toiminnasta johtaa kuitenkin oudon porvarilliseen asenteeseen, vaikka olisi kuinka ekoanarkisti. Porvarihan korostaa järkeä ja kommunikaatiota: ”Jos vain huijaus lopetettaisiin, niin ihmiset tekisivät järkevät johtopäätökset ja toimisivat yhdessä oikein.”

 

Tämä kritiikki ei siis ole yritys oikeuttaa oikeistolaista politiikkaa, sanoa, että asiat olisivat erityisen hyvin tai ettei niille pitäisi tehdä mitään. Tämä on vain yritys ymmärtää ja arvostaa yhteiskunnan ja sen ihmisten monimutkaisuutta.

Monimutkaisuutta ei nimittäin hallita pelkällä kusetuksella.

 

 

Vihreät nuoret ja opiskelijat ilmoittivat Kööpenhaminan aikaan ryhtyvänsä nälkälakkoon "ilmastonmuutosta vastaan". Ei nyt puututa siihen, koska, metsästäjien kieltä käyttääkseni, maahan köytetyillä jäniksilläkin on oikeus jäädä ampumatta. Puututaan ViNOn uusimpaan tiedotteeseen. Sisältö on oikein mainio, mitä nyt olisi mukavaa, jos vihreät korostaisivat enemmän sosiaalisia kysymyksiä ja puhuisivat joskus toisessa yhteydessä vaikka työtaisteluista. Tiedotteen otsikko tässä kiinnostaa:

Talouspolitiikalla onnellisuutta luonnon itseisarvoa kunnioittaen

Voisiko joku kertoa minulle mikä on "luonnon itseisarvo" ja mistä tämä arvo on mennyt luontoon?

En nyt halua piikitellä vihreitä nuoria, kunhan käytän otsikkoa hyväkseni. Epäilen nimittäin, että varsin monella meistä on jonkinlainen hämärä käsitys luonnon ja eläinten itseisarvosta, biodiversiteetin pyhästä hyvyydestä ja syväekologian ylemmyydestä. Mutta mitä nämä tarkoittavat? Ja kuka sen arvon sinne luontoon asettaa?

  

En nyt halua yrittää mitenkään provosoida tai väittää, ettei "luonnosta" pitäisi välittää. Olen kasvissyöjä, kannatan eläinten oikeuksia, luen välillä OE:n foorumia, olen joskus äänestänyt vihreitä jne. Mutta en silti ymmärrä, mitä tarkoittaa, että luonnolla on itseisarvo. Ehkä sillä yritetään sanoa, että luontoa ei saa alistaa muille arvoille, esimerkiksi tehokkuudelle, nautinnolle, onnelle tai kauneudelle. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa?

Ei varmaankaan kovin paljon. Arvopuheella onkin tapana olla tarkoittamatta kovin paljon. Arvoista puhumisen ongelma on keskustelun tason abstraktius. Esimerkiksi jokainen puolue kokoomuksesta vasemmistoon ja vihreistä perussuomalaisiin kannattaa oikeudenmukaisuutta, reiluutta, hyvinvointia jne. arvoja, ja erot ovat tällä tasolla pieniä.

Oikeat erot politiikassa - myös puolueiden ulkopuolella - liittyvät puolen valitsemiseen ja tapaan suhtautua yhteiskunnallisiin konflikteihin. Politiikka koostuu konflikteista, ja siinä ei paljon itseisarvoilla ole sijaa, vaan haluilla, nautinnolla ja vallalla - ja tietenkin solidaarisuudella ja yhteisen luomisella .

Luontokin on mahdollista politisoida. 

 

Jos on hegeliläinen, voi sanoa, että ihminen on luonnon haava. Ihminen on siis luonnossa oleva reikä tai puute, jonka ihminen on itse aiheuttanut ja jota ihminen yrittää itse parantaa. No, siinähän yrittää!

Jos ei ole hegeliläinen, voi olla naturalisti. Naturalisti ei myönnä olevaksi muuta kuin luonnon ja sen voimat. Luonnollisesti myös ihminen on osa luontoa, samoin ihmisen luomat arvot. Niinpä on turha yrittää irrottaa luontoa ihmisestä ja ihmistä luonnosta, ja yhtä turha on mystifioida luontoa arvopuheella. Joudumme tulemaan yhdessä toimeen, samaa luontoa kun olemme, ja siinä tarvitaan politiikkaa.

Tiedän, että tämä postaus on tällaisena varsin epätäydellinen, koska tällaiset kirjoitukset ovat omiaan synnyttämään lisää entistä mystisempää arvopuhetta.

 

 

 

Sitä odotellessa: hyvää joulua, kanssahedelmät. Tänään syödään elävän ravinnon joulumureketta.

 

Mein Gott

 

Mestarisignifioija iso Z kävi Helsingissä. Kirjoitan vierailusta myöhemmin. Laitetaan sillä välin commonseja kiertoon: luennot ja keskustelut mp3:na ja ensimmäinen luento videona (kunhan se pakkautuu).

 

Porthaniasta 30.11.2009: 

Slavoj Zizek: What does it mean to be a communist today? Part 1: Lecture

Slavoj Zizek: What does it mean to be a communist today? Part 2: Discussion

 

Kiasmasta 1.12.2009: 

Slavoj Zizek: Ideology and Cinema. Part 1: Lecture

Slavoj Zizek: Ideology and Cinema. Part 1: Discussion

 

Ensimmäinen luento syleilee maailmoja, käsittelee politiikkaa ja kvanttifysiikkaa selkeästi ja on loistavaa stand-uppia. Toinen luento on yhtenäisempi ja vaikuttavampi kokonaisuus, mutta sisältö ja anekdootit ovat melko vanhoja, jos joku on Zizekiä enemmän lukenut tai kuunnellut.

 

Impressioita Zizekin vierailusta:

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja 

 

Vaarallinen Zizek

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

Sartren Inhon päähenkilöllä on töitä. Toinen suuri eksistentialistinen romaani, Ionescon Erakko, alkaa päähenkilön rikkaan Amerikan sedän kuolemalla. Kaikki taloudelliset huoleni ratkesivat sattumalta, nyt voinkin keskittyä olemassaoloon…

Eksistentialismi on keskiluokan etuoikeus. Vakituisella palkalla, perinnöllä ja suvulla tuetun "autonomisen subjektin" on helpompi väittää, että ihminen voi olla yhtä vapaa vankilassa kuin sen ulkopuolella, kahleissa kuin ilman niitä. Että jokainen voi valita tekonsa.

Siksi lukiolaiset innostuvat Sartresta. Siksi teoreettisen filosofian opiskelijat ovat niin kiinnostuneita eksistentialismista.

Koska he tulevat keskiluokasta ja koska he eivät tiedä mitään autonomisten subjektien tuotantoprosesseista.

Minuus projektina. Subjekti itsenäisenä. Vapaus valintatalona. Kukaan 1900-luvun filosofi ei ollut porvarillisempi kuin Sartre.

Paitsi ehkä Heidegger.

 

 

Maailmassaoleminen on luokkataistelua

 

 

Jos ensimmäinen teos sattuu olemaan läpimurto, toinen teos luodaan usein vain sen takia, että päästäisiin tekemään kolmas. Verkkolehti Megafonin kanssa on kenties käynyt näin. Ensimmäinen numero sytytti keskustelun organisoitumisesta ja, yhdessä muiden polkujen kanssa, johti Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin ja tuhannen mielenosoittajan kohtaamiseen vappuna. Toinen numero julkaistiin toukokuun lopussa, eikä se reaktioiden puutteesta päätellen sytyttänyt edes juhannuskokkoa.

Kakkosnumero on enemmän työpaperinivaska kuin proletaarinen imuri. Tekstiä pitää työstää, jyystää ja raastaa. Kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: lehti kulkee kuin itäsaksalainen traktori pellossa. Traktorin voi tietenkin purkaa ja osia voi käyttää muihin tarkoituksiin, mikä on kai deleuzelainen tapa sanoa, että tulostin lehden kakkosnumeron ja alleviivasin siitä kohtia, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita.

Lehti kannattaa toki muutenkin selata läpi. Jokaisen opiskelijatoimijan kannattaa lukea "Wissenarbeit II" ja jokaisen vasemmistolaisen, anarkistin ja niin edelleen kannattaa lukea "Teesejä luokasta". Ja jos joku on edelleen sitä mieltä, että luokasta puhuminen täytyy kieltää, niin kannattaa lukea Beverly Skeggsin haastattelu.

 

Numeron tavoitteena on esitellä työläistutkimusta, "konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja" ja "asettaa tutkimusprosessi ja oppimisen vertaismuodot organisoitumisen välineeksi".

Otetaan aluksi luokkafeministi Skeggs. Vappuna Opiskelijatoiminnan uumenista ilmaistiin vastenmielisyyttä mielenosoituksen puheiden luokkaretoriikkaa kohtaan. No, puheissa ei sitten mainittu esimerkiksi ilmaisua "luokkaerojen kärjistyminen". Miksi luokasta puhuminen ahdistaa akateemisia toimijoita? Skeggsillä on vastaus:

 

On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että "Voi, olen todella etuoikeutettu!". Tahdot sanoa, "Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista". Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.

 

Keskiluokasta tulevana (ja alimpaan duunariluokkaan päätyneenä) voin myöntää Skeggsin olevan oikeassa. On ahdistavaa ottaa luokka vakavasti ja kamppailla sisäistä porvariaan vastaan.

 

Puhutaan vähän opiskelusta. Kaitilan ja Peltokosken artikkeli esittelee luokkakomposition käsitteen (ks. alla) ja soveltaa sitä yliopistoon. Syntyy nelikenttä, joka näyttää miten yliopisto tuottaa 1) tietotyövoimaa, 2) kulttuurista rikkautta, 3) opintopisteitä ja tutkintoja ja 4) opiskelijoita halpana ja osaavana paskaduuniresurssina. Opiskelijaliikkeen sietäisi ottaa oppia tekstistä. Lisäksi kaikkien opiskelijoiden sietäisi ottaa oppia tästä virkkeestä:

 

Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.

 

Nöyristely pois, vaatimukset pöytään ja omaehtoinen toiminta käyntiin!

Hienoa, opiskelijaliikkeessä ehkä sanotaan, mutta miten muuten me voimme tehdä tuota kuin harrastamalla "luokkakompositioanalyysia"? Voimme, artikkelin sanoin, kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan:

 

Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta.

 

Kolmas täky on luokkakomposition analyysi. Sitä käsittelevä artikkeli on jatkoa "Wissenarbeit macht freille", joka oli edellisen numeron jättihitti. Tiivistettynä artikkelin luokkateoreettinen pointti on nähdä luokkasuhde yhtä aikaa sekä subjektiivisena (halut, kokemukset, kamppailut) että objektiivisena (rakenteet) konfliktina tai kompositiona. Artikkeli täydentää ja korjaa Gunnin teesejä luokasta.

Luokkakomposition poliittisen analyysin tehtävät ovat:

1. tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja kamppailujen välisiä suhteita,

2. vahvistaa kamppailujen subjektiivisuutta ja organisoitumista,

3. saada kamppailut kommunikoimaan keskenään ja tajuta niiden poliittinen merkitys sekä

4. hahmottaa millaisia resursseja toimijat voivat ottaa haltuunsa ja jakaa.

Eikö tuossa ole hyvä to-do-lista syksyä varten?

 

Chantal Mouffen artikkeli "Kritiikki vastahegemonisena interventiona" on yhdistelmä kateellisia väärinkäsityksiä ja tympeitä paluuyrityksiä. "Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien avaamiseen", tekstin ingressissä sanotaan. "Sijaan" - olisi siis hylättävä pakeneminen ja vetäytyminen? Mitä tämä on muuta kuin paluuta bolsevishmiin? Pitäisi ehkä sittenkin laittaa valta umpisolmuun ja käyttää saksia.

Mouffen tiivistys Hardtin ja Negrin teeseistä on "ihan jees" enkä puutu siihen keskusteluun, koska en ole skolaari. Myös pointti uudelleenartikulaation tärkeydestä on erittäin olennainen:

 

Meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa.

 

Sitten alkavat erimielisyydet. Listaan Mouffen perseilyt:

1. Mouffe ei kykene käsittelemään autonomistista ajattelua affirmatiivisuuden kautta. ("Kritiikki" ylipäänsä on ongelmallinen yleiskäsite affirmatiivisesta näkökulmasta.) Esimerkiksi Hardtin ja Negrin paon logiikka määritellään "negaation muodoksi, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista". Saman tien Hardtia ja Negriä syytetään "kyvyttömyydestä selittää radikaali negatiivisuus, sanalla sanoen antagonismi". Miten olisi antagonismi radikaalina affirmatiivisuutena?

2. Artikkelista saa käsityksen, jonka mukaan Hardt ja Negri tarkastelisivat luokkataistelun historiaa naivisti vain työläisten taistelujen logiikan kautta. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Mouffe keksii vain yli 30 vuotta vanhan idean:

 

Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism⁵ nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät "taiteelliseksi kritiikiksi" viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin - autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus - on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.

 

Luultavasti ymmärrän nyt jotain täysin väärin, sillä Mouffen luulisi tietävän, että tämäkin rekuperaatio-keskustelu satuttiin keksimään 1960-luvulla ja autonomit, jos jotkut, ovat sitä toistelleet. Mouffe ei näköjään ole lukenut Imperiumin postmodernismia käsittelevää lukua, jossa Hardt ja Negri osoittavat postmodernin ennen niin kapinallisen "logiikan" (dekonstruktio, deterritorialisaatio, moninaisuus, joustavuus jne.) palvelevan kapitalistista Imperiumia mainiosti.

3. Mouffe väittää, että "ontologiselle immanenssille perustuva eksoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa". Melkoista mölinää. Mistä "loikka" ja mistä "politiikan tuolla puolen oleva yhteiskunta"?

(No, on myönnettävä, että Augustinuksen Jumalan valtio on tehnyt vahvan vaikutuksen Negriin…)

4. Mouffe väittää myös, että sekä autonomiassa että perinteisessä marxilaisuudessa "valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa". Väite on yksinkertaisesti niin typerä (paitsi jos se kohdistetaan anarkisteihin), että yksin se riittää tuhoamaan Mouffen artikkelin uskottavuuden.

Toivottavasti Hardtin ja Negrin lokakuussa julkaistava Commonwealth antaa ryhtiä liikekeskustelulle ja lakaisee veltot hegemonia-mouffet Tähtien Sota IV:n Kuolemantähden jätekuiluun.

 

 

 

Kun ehdotin että vasemmiston puolueohjelma pitäisi kirjoittaa uusiksi Megafonin pohjalta, tarkoitin tällaisia tekstejä. Muut, vielä mainitsemattomat artikkelit ovat kelvollisia, joskin kenties hieman yllätyksettömiä. Kiinaa käsittelevä juttu on mielenkiintoinen piristys keskellä joidenkin "aktivistien" me-ollaan-suomi-taviksia-jotka-kuuntelee-folkkia -kautta.

In conclusion: hätä ei ole niin iso, että kakkosmega olisi megakakkonen. Muutamassa jutussa ollaan kuitenkin lähellä. Jos ensimmäinen numero kusi liikekentän kintuille ja toinen kävi pikaisella kyykkykakalla Itä-Saksassa, niin toivotaan että kolmas tuottaa hedelmällisempiä eritteitä. Vaikka kyllähän ulosteet lannoittavat maaperää, josta versoaa vallankumouksen hedelmiä.

 

Olen kiinnostunut affekteista. Toisen blogin kirjoittaja on kiinnostunut utopioista. Kun eräänä päivänä Jyväskylän Vakiopaineessa yhdistimme kiinnostuksemme, syntyi "utooppisen affektin" käsite.

Kerrataan: affekti on ruumiillinen vaikutus (lat. affectus), jonka seuraus(*) (affectio) koetaan ja tulkitaan esimerkiksi "emootioksi". Utopia puolestaan on "paikka, jota ei ole", tai ihanteelliseksi ajateltu (yhteiskunta)tila. Utooppinen affekti on siis ruumiillinen vaikutus, johon liittyy kokemus tai ajatus paikasta, jota ei ole mutta jonka pitäisi olla.

Voi ehkä sanoa, että yksi utooppisten affektien tulkituista seurauksista on toivon tunne.

Affektit ovat tällä hetkellä muodissa filosofian kentällä. Utopiat eivät ole, koska postmodernismin jälkeen tuonpuoleisuus ja eskatologiat ovat olleet epäsuosittuja (hyvä niin). Toivon tunnekaan ei ole kovin suuressa huudossa, mikä on varmasti osittain (suosiossa olevan) Nietzschen ja (erittäin suuressa suosiossa olevan) Spinozan ansiota. Molemmat ovat pitkälti stoalaisia, ja muistaakseni molemmat vastustavat toivoa, koska se on joko heikko tai reaktiivinen (Nietzsche) tai sitten passivoiva (Spinoza) tunne.

Näin utooppinen affekti on syntyessään 2/3 epäsuosittu käsite.

 

Kuten tavallista, filosofit ovat tässä kohtaa väärässä. Mutta vain puoliksi. Pitää paikkaansa, että toivo voi kiepsahtaa passivoivaksi ja heikentäväksi tunteeksi, kun on kyse yksilöstä ja hänen hyvästä elämästään. Minun on järkevämpää rakastaa kohtaloani ja kokea iloa ymmärtämällä maailmaa kuin elätellä loputonta toivoa esimerkiksi Tapahtumasta, joka pelastaa elämäni kertaheitolla. On parempi kontrolloida sitä, mitä pystyy kontrolloimaan ja sulkeistaa tuomionsa siitä, mitä ei pysty kontrolloimaan, kuin toivoa että "jotakin tapahtuu" ja kärsiä, kun "mitään ei tapahdu".

Asetelma kuitenkin muuttuu, jos tarkastellaan (länsimaisia, kapitalistisessa yhteiskunnassa toimivia jne.) ihmisryhmiä. Tämä on niin yksinkertaista, että tuntuu absurdilta kirjoittaa, mutta näyttää olevan niin, että toivo tuottaa iloa ja yhdistää ihmisiä, kun taas epätoivon tuottama pettymys hajottaa ryhmiä.

Väite ei tietenkään voi pitää täysin paikkaansa. Epätoivoisten ja pettyneiden työmiesten muodostamat oikeistoryhmät ovat ilmeinen vastaesimerkki. Ehkä esimerkin voisi kääntää jotenkin niin, että oikeistolaisetkin ryhmät pysyvät koossa niin kauan kun niillä on toivoa omista vaikutusmahdollisuuksistaan - vaikka ryhmän taustalla toimisikin pettymys ja epätoivo.

Joka tapauksessa: toimiakseen ihmisryhmät tarvitsevat toivoa riippumatta siitä, onko toivo "realistista" vai ei ja perustuuko se illuusiolle vai ei. Utooppisten affektien synty, liike ja kuolema ovat tärkeä tutkimuskohde ryhmien ja organisaatioiden kannalta - myös ja varsinkin yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta.

Toivoa ei kannata väheksyä. Miten se menikään: "Saavuttaakseen edes vähän on vaadittava mahdotonta."

 

Tämän postauksen eettinen opetus on: henkilökohtaisesti ole stoalainen, mutta kollektiivisesti etsi jotain muuta. Kokeile ja toivo. Ole realistinen ja vaadi mahdotonta.

Lisäksi lue Lavastekaupunkia: sellaiset blogit tuottavat toivoa.

 

 

 

(*) "Vaikutuksen seuraus?" Tässä "vaikutus" viittaa prosessiin (A<->B) ja "seuraus" prosessin jättämään jälkeen tai tilaan (B’). Affekteista tässä blogissa ks. Spinozan syntiset sulot, Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä sekä Affekti ja shokki.

 

Alkukeväästä häröiltiin suunnitelmien, universaalihistorian ja deterritorialisaation kanssa, ja kyllähän siitä sähellyksestä alkoi syntyä luonnosta. Vessapaperi matkalla kohti kandia ja ties mitä:

Deterritorialisaation universaalihistoria. Deleuzen ja Guattarin historianfilosofia (pdf)

 

… tässä esitettyyn historianfilosofiaan kytkeytyvää tieteellistä lähdeaineistoa ja filosofista käsitteistöä on niin runsaasti, että työn jatkaminen vaikuttaa mahdolliselta. Pohjatyötä on tehty yhtäällä Deleuzen ja Guattarin tutkimuksessa, toisaalla historiantutkimuksessa, luonnontieteissä ja tieteenfilosofiassa. Tarvittaisiin joku vetämään johtopäätökset ja kirjoittamaan konkreettinen ja systemaattinen selvitys asiasta. Deleuzen ja Guattarin käsitteille täytyisi antaa vielä enemmän lihaa luiden ympärille ja ne pitäisi sijoittaa konkreettisiin historiallisiin olosuhteisiin. Ehkä jonkun pitäisikin yrittää tehdä hegelit (tai kojèvet) ja kirjoittaa auki ”deterritorialisaation historiallinen fenomenologia”, joka Deleuzen ja Guattarin avulla yhdistäisi big historyn laajuuden DeLandan teosten filosofiseen ja tieteelliseen tarkkuuteen. Sellainen työ epäilemättä konkretisoisi tässä esitetyn luonnoksen.