Megapuoluetta rakentamassa
Kompleksinen yhteiskunta yhdessä subjektiivisesti rikkaan työväenluokan kanssa tuottaa luultavasti ennemminkin työväen monia ja monipäisiä organisoitumia kuin yksiulotteista puoluevaltaa. Sitä paitsi nykyhirviöt osaavat myös tanssia. Silti ei voida kieltää, etteikö valtiollinen toimintatila olisi nousemassa mielenkiintoiseksi kysymykseksi. Talouskriisi on pannut pisteen uusliberaalille kehitykselle. Olemme murtumassa, joka korostaa valtiollista ratkaisuvaltaa talouskasvun takaamisessa. Olisi ehkä syytä palauttaa elementtejä työväenliikkeen organisoitumisen perinteestä, kunhan samalla näytetään keskisormea jokaiselle perinteitä vaaliville.
Jotain on meneillään. Asioita tapahtuu. Yliopistoissa liikutaan: Opiskelijatoiminta, Toimiva yliopisto, Aktivistiyliopisto, Joensuu. Tuntuu siltä, että Jyväskylässäkin venytellään. Helsinki sai uuden sosiaalikeskuksen. Tänä vuonna myös julkaistaan paljon relevanttia tavaraa, prekariaatti- ja perustulopamfleteista Guattari-käännökseen. Megafonikin on sopivasti tämän nousevan liikehdinnän keskellä muuttunut numeroittain ilmestyväksi verkkolehdeksi. Ensimmäinen numero herättelee kriittistä keskustelua moneuden tai väen käsitteestä ja kyselee organisoituneen joukkotoiminnan perään:
Paradoksit ovat melkoisia. Tietokapitalismi mobilisoi laajamittaisesti ihmisten henkiset kyvyt resurssikseen, mutta missä on innovatiivinen vastarinta. Valtio on muuttumassa kokonaisvaltaiseksi työhön pakottamisen järjestelmäksi, mutta missä on laajamittainen työstä kieltäytyminen. Elämä on muuttumassa työelämäksi, mutta missä on jyrkentyvä vastarinta. Elintasoerot ovat kasvussa, mutta missä ovat vastakkainasettelut. Prekaarista työelämästä on tullut yhtä organisoinnin organisointia, mutta vaikuttaa siltä kuin kollektiivisesta organisoitumisesta olisi tullut täysi mysteeri.
Megafoni on kääntynyt ärtyneemmäksi ja militantinmaksi. Pornolla poseeraaminen on vaihtunut provoilevaan joskin antiautoritaariseen uusleninismiin. Deleuzen iloinen pessimismi on korvattu syvämarxilaisella (syväekologia) luokkasotaretoriikalla.
Uusien liikkeiden piirissä pelko leninismin aavetta kohtaan on kuitenkin kääntynyt harkitsemattomaksi paoksi suhteessa kaikkiin ammattimaisen organisoitumisen kysymyksiin. Pelkokerrointen pitäisi kuitenkin nousta täysin vihollisrintaman toisella puolella. Ilman työväenluokan lippuja kantavia ammattimaisia organisoitumia katoaa luokalta kyky soittaa pirun polskaa porvarilliselle diktatuurille.
… Ilman liikeorganisaation funktion täyttymistä liike ilmenee vain hajanaisina leimahduksina vailla kestoa sekä kollektiivista muistia ja oppimista. Se ilmenee vain itsepuolustuksellisina vastarinnan tekoina, jotka jäävät yksinäisiksi protesteiksi vailla solidaarisuusrintamien ja joukkovoiman kehittymistä. Liikkeessä ei kehity luokkatietoisuutta. Se ei aseta kysymyksiä luokan määräysvallasta suhteessa yhteiskuntaan tai asettaa niitä vain äkkijyrkän anarkistisena nyrkin heilutteluna. Se jää epämääräiseksi levottomuudeksi ja hajanaiseksi eripuraksi kykenemättä kohdistamaan voimiaan rakenteellisten ristiriitojen paljastamiseen ja murtamiseen.
Provoaminen onnistuu: analyysit tanssivat, mutta poliittiset ohjeet kuulostavat 2000-luvun aktivismin kontekstissa välillä tunkkaiselta protofasismilta.
Ehkä se on hyvä keino tuottaa efektejä juuri nyt, kun puhe "alhaalta ylöspäin rakentuvasta spontaanista ja väkivallattomasta toiminnasta" ei tunnu enää saavan aikaan kovin paljon. Ja varmasti "spontaanisuuden rinnalle tarvitaan kommunikatiivisen infrastruktuurin käytännöllistä organisointia sekä ohjelmallista työtä suhteessa liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien väliseen törmäyspintaan".
Sikäli Megan filosofinen vasara osuu naulaan, että juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminta on nyt leviämässä ympäri Suomea. Vastaavasti mustavihreästä ajattelusta ponnistava toiminta vaikuttaa polkevan paikallaan. Vai tuleeko mieleen jotain viime ajoilta?
Vielä hankalammassa umpikujassa on übervanhoillinen punamusta teollisuusanarkismi, jos sitä tarkastellaan ulkopuolelta. Ei minkäänlaista analyysia, ei minkäänlaista uusiutumiskykyä, ainoastaan vuosittainen kadunvaltaus, vappupiknik ja laimea mielenosoitus.
En silti ole ihan varma, että lyökö jokainen Megan vasara naulansa ihan pohjaan asti. Nimittäin juuri "ammattimaisemman" organisoitumisen ansiosta Opiskelijatoiminnassa on tiettyjä konservatiivisia piirteitä, joista sekä Mega (ks. lehden viimeinen artikkeli) että Yritys ilman yhteystietoja sitä syyttelevät.
Vanha dialektinen asetelma tuntuu toistuvan: joko liike suuntautuu kohti Yhtä (ammattimaisuus, institutionalisoituminen, konservatismi, hierarkia, rajattu tehokkuus - joidenkin toiveet Opiskelijatoiminnasta) tai sitten se jää spontaanin anarkian tasolla (amatöörimäisyys, tasavertaisuus, paikallinen radikalismi, rajaamaton tehottomuus - joidenkin käsitys anarkisteista). Keksitään nyt äkkiä, miten se moneuden immanentti itseorganisoituminen toimii… tai miten verkostoida monipäiset organisoitumat.
Spektaakkelien puuttuminen ei tarkoita tekemisen puuttumista. Samaten ei pidä kutistaa esimerkiksi Takkua jonkun ideologian tai identiteetin äänitorveksi, sillä kyseessä on projekti joka ei edusta ketään, vaan joka tarjoaa kanavan tuoda esiin kirjoituksia, ajatuksia ja uutisia, joista lukijat ottavat sen mitä saavat irti ja vievät sinne missä kukakin toimii.
Ei ole mitään mustavihreää ‘liikettä’. Erilainen toiminta ja tekeminen sen sijaan saattaa tapahtua ja rihmastoitua hyvinkin eri tavoilla ja tasoilla eri paikoissa, se voi olla huomaamatonta sitä kautta että tekijät eivät nosta esiin identiteettejä, ideologioita tai symboleja. Tällöin heitä ei tietenkään ole olemassa, ja jos he nostaisivat esiin edellämainittuja asioita, he olisivat todennäköisesti jonkinlaisia ‘dogmaattisia puristeja’
Toiseen blogikirjoitukseesi liittyen en voi olla suosittelematta myös lyhykäistä tekstiä:
Jälkiä jättämättä - arkipäivän pienestä vastarinnasta
Comment by rot — 15.02.2009, 10:22 @ 10:22
Ei kaikki keskustelu rajoitu identiteettiin, ideologiaan tai symboleihin. Analyysit tuskin ovat väistämättä dogmaattista purismia.
Epäilemättä olen kirjoittanut toisin sanoin tuon, paitsi hymiötäsi edeltävän lauseen.
Tässä postauksessa käsitelty ongelma onkin se, että mihin tuollainen organisoimaton ja huomaamaton toiminta vie. Tai siis: viekö se kovin pitkälle.
Mitäpä kiistämistä tässä olisi. Mutta mitä sitten, häh?
Mitä tällaisesta toiminnasta lopulta seuraa? Paraneeko riistettyjen elämänlaatu? Muuttuuko systeemi? Vaikuttaako se muuhun kuin tekijöihinsä?
Ilman jonkinlaista organisoitumista suuret muutokset jäävät spontaaniusromantiikan ikuiseksi toiveeksi.
Comment by Klementiini — 16.02.2009, 01:06 @ 01:06
Totta kai toimintaa voi olla monenlaista, se voi vaikuttaa pelkästään tekijöihinsä, tai se voi olla luonteeltaan sellaista joka vaikuttaa riistettyjen elämänlaatuun laajemmin eri tavoilla parantavana ja voimauttavana, avaten samalla uusia mahdollisuuksia. Se mitä siitä seuraa jää nähtäväksi, eikä minkään seurauksia voi tietenkään etukäteen sanoa.
Tästä olen samaa mieltä, kyse on siitä millaista organisoitumista ja millä taso(i)lla.
Comment by rot — 16.02.2009, 07:14 @ 07:14
Mitä tarkoitat protofasismilla?
Comment by Antiautoritääri — 18.02.2009, 00:44 @ 00:44
proto, kreikk. “esi, ensi”
“kuulostavat 2000-luvun aktivismin kontekstissa välillä tunkkaiselta protofasismilta”
Eli jos on 20 v. korostettu antiautoritaarista ja rihmastomaista järjestäytymistä, niin kyllä se välillä kuulostaa tunkkaiselta protofasismilta, kun palataan väkivaltaiseen kommunistiseen diskurssiin, puhutaan sodasta ja vihollisen tuhoamisesta, ylistetään Leniniä ja kirjoitetaan vaikka näin:
Viimeinen artikkeli tosin seivaa paljon kommentoimalla Termosen (ja Sepän?) jotenkin vanhentuneelta tuntuvia juttuja.
Comment by Klementiini — 18.02.2009, 00:59 @ 00:59
Ymmärrän mitä proto ja fasismi tarkoittavat mutta haluaisin tarkennuksen siitä, miten tämä liittyy fasismiin, etuliitteen kanssa tai ilman. Fasismi on sanana aikamoinen leimakirves ja siksi sitä käytettäessä olisi syytä tarkentaa mitä sillä tarkoitetaan, eli miksi kyseessä on juuri fasismi.
Itse en loukkaantuisi kaikista vertauksista fasisteihin. Esim. italian uusfasistiset ulkoparlamentaariset liikkeet ovat erittäin älykkäitä politiikan teossaan (esim. imagon rakentaminen, talonvaltaukset yhdistettynä fiksuihin asuntopoliittisiin avauksiin, Sinnfein/IRA-tyylinen liitto puolueiden kanssa) ja heiltä voisi oppia paljon… vaikka heidän tavoitteensa ja suurilta osilta myös organisaationsa ovat kuvottavia.
Comment by Antiautoritääri — 18.02.2009, 17:20 @ 17:20
Muistaakseni eräskin Megafonin aktiivinen avustaja on leimannut milloin Osmo Soininvaaran ja milloin Matti Kortteisen fasistiksi - ei siihen kannata takertua. Tarkensin vaikutelmaani jo yllä.
Pointti uus/fasistien politiikanteon luovuudesta on erittäin hyvä. Pidän fasismin (tai kokoomuksen) “affektiivista logiikkaa” tärkeänä tutkimuskohteena politiikassa. Imagon rakentamisesta voi mainita aivan perinteisen natsiestetiikan filmeineen, radioineen ja massakokouksineen. Muilta osin uusfasismi on joskus onnistunut ihan hyvin nousemaan työväestöstä. Ongelmana on toki erottaa hierarkkinen/rasistinen populismi ja johtajakultti näistä fasistisen politiikanteon mahdollisesti käyttökelpoisista piirteistä.
Comment by Klementiini — 18.02.2009, 17:39 @ 17:39
Fasismin hyvyydestä vielä:
Comment by Klementiini — 18.02.2009, 23:57 @ 23:57
Hyvää kelaa
Comment by ubiq — 25.03.2009, 23:00 @ 23:00