Kolmanneksi voisi ottaa esille Kokoomuksen lehden, Nykypäivän, poliittisen linjan. Reilu viikko sitten lehti julkaisi jonkun yhdysvaltalaisen konservatiivin kirja-arvostelun, jossa väitettiin Pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion olevan fascismin sukulaisideologia. SDP:n puoluesihteeri veti tästä herneen nenään, vaikka väitehän ei ole mikään uusi ja sille löytyy tukea. Esimerkiksi ilmainen kouluruokailuhan on fascismia: lapset pakotetaan syömään terveellistä ruokaa, porkkanaraastetta ja salaattia, valtion laskuun. Vapaassa maassa lapset saavat valita syövätkö hampurilaisia vai pitsaa; kouluruokailu on ulkoistettu vapaille markkinoille.

Postmoderni identiteetti

Pointti uus/fasistien politiikanteon luovuudesta on erittäin hyvä. Pidän fasismin (tai kokoomuksen) “affektiivista logiikkaa” tärkeänä tutkimuskohteena politiikassa. Imagon rakentamisesta voi mainita aivan perinteisen natsiestetiikan filmeineen, radioineen ja massakokouksineen. Muilta osin uusfasismi on joskus onnistunut ihan hyvin nousemaan työväestöstä. Ongelmana on toki erottaa hierarkkinen/rasistinen populismi ja johtajakultti näistä fasistisen politiikanteon mahdollisesti käyttökelpoisista piirteistä.

Itse en loukkaantuisi kaikista vertauksista fasisteihin. Esim. italian uusfasistiset ulkoparlamentaariset liikkeet ovat erittäin älykkäitä politiikan teossaan (esim. imagon rakentaminen, talonvaltaukset yhdistettynä fiksuihin asuntopoliittisiin avauksiin, Sinnfein/IRA-tyylinen liitto puolueiden kanssa) ja heiltä voisi oppia paljon… vaikka heidän tavoitteensa ja suurilta osilta myös organisaationsa ovat kuvottavia.

“kuulostavat 2000-luvun aktivismin kontekstissa välillä tunkkaiselta protofasismilta”

Eli jos on 20 v. korostettu antiautoritaarista ja rihmastomaista järjestäytymistä, niin kyllä se välillä kuulostaa tunkkaiselta protofasismilta, kun palataan väkivaltaiseen kommunistiseen diskurssiin, puhutaan sodasta ja vihollisen tuhoamisesta, ylistetään Leniniä ja kirjoitetaan vaikka näin:

Väittämä, että valta on dualistinen, on erittäin vaarallinen. Se avaa tien liberalismille, ellei lähtökohtaisesti sanota, että välitön kumouksellinen poliittinen tavoite on vallan ykseyden palauttaminen – siis proletaarisen vallan konstituointi ja vihollisen (kapitalismin) tuhoaminen – koska näennäinen vallan dualismi on vain liberaalinen politiikan neutralisaatio. Ystävä/vihollinen-asetelma piilotetaan parlamentarismin kaltaisen loputtoman keskustelun ja neuvottelun sumuverhon taakse. Moninaisuuden täydellinen immanenssi on tässä oikeastaan poliittisen liberalismin ja tuotannon vapaan kehityksen täydellistä immanenssia ja apologiaa …

Tuhansia kertoja olemme törmänneet siihen, että heikkoutemme – moninaisuuden heikkous – ei ole ollut rakentamisen prosessien puute, vaan poliittisen organisaation puute, suvereniteetin vajaus …

Vaatimaton näkemyksemme on se, että proletaarinen vallankumous tarvitsee ruhtinasta ja proletaarista valtaa päätöksenteon muotona.

Viimeinen artikkeli tosin seivaa paljon kommentoimalla Termosen (ja Sepän?) jotenkin vanhentuneelta tuntuvia juttuja.

Mitä tällaisesta toiminnasta lopulta seuraa? Paraneeko riistettyjen elämänlaatu? Muuttuuko systeemi? Vaikuttaako se muuhun kuin tekijöihinsä?

Totta kai toimintaa voi olla monenlaista, se voi vaikuttaa pelkästään tekijöihinsä, tai se voi olla luonteeltaan sellaista joka vaikuttaa riistettyjen elämänlaatuun laajemmin eri tavoilla parantavana ja voimauttavana, avaten samalla uusia mahdollisuuksia. Se mitä siitä seuraa jää nähtäväksi, eikä minkään seurauksia voi tietenkään etukäteen sanoa.

Ilman jonkinlaista organisoitumista suuret muutokset jäävät spontaaniusromantiikan ikuiseksi toiveeksi.

Tästä olen samaa mieltä, kyse on siitä millaista organisoitumista ja millä taso(i)lla.

Epäilemättä olen kirjoittanut toisin sanoin tuon, paitsi hymiötäsi edeltävän lauseen.

Tässä postauksessa käsitelty ongelma onkin se, että mihin tuollainen organisoimaton ja huomaamaton toiminta vie. Tai siis: viekö se kovin pitkälle.

Erilainen toiminta ja tekeminen sen sijaan saattaa tapahtua ja rihmastoitua hyvinkin eri tavoilla ja tasoilla eri paikoissa, se voi olla huomaamatonta sitä kautta että tekijät eivät nosta esiin identiteettejä, ideologioita tai symboleja.

Mitäpä kiistämistä tässä olisi. Mutta mitä sitten, häh?

Mitä tällaisesta toiminnasta lopulta seuraa? Paraneeko riistettyjen elämänlaatu? Muuttuuko systeemi? Vaikuttaako se muuhun kuin tekijöihinsä?

Ilman jonkinlaista organisoitumista suuret muutokset jäävät spontaaniusromantiikan ikuiseksi toiveeksi.

Vastaavasti mustavihreästä ajattelusta ponnistava toiminta vaikuttaa polkevan paikallaan. Vai tuleeko mieleen jotain viime ajoilta?

Spektaakkelien puuttuminen ei tarkoita tekemisen puuttumista. Samaten ei pidä kutistaa esimerkiksi Takkua jonkun ideologian tai identiteetin äänitorveksi, sillä kyseessä on projekti joka ei edusta ketään, vaan joka tarjoaa kanavan tuoda esiin kirjoituksia, ajatuksia ja uutisia, joista lukijat ottavat sen mitä saavat irti ja vievät sinne missä kukakin toimii.

Ei ole mitään mustavihreää ‘liikettä’. Erilainen toiminta ja tekeminen sen sijaan saattaa tapahtua ja rihmastoitua hyvinkin eri tavoilla ja tasoilla eri paikoissa, se voi olla huomaamatonta sitä kautta että tekijät eivät nosta esiin identiteettejä, ideologioita tai symboleja. Tällöin heitä ei tietenkään ole olemassa, ja jos he nostaisivat esiin edellämainittuja asioita, he olisivat todennäköisesti jonkinlaisia ‘dogmaattisia puristeja’

Toiseen blogikirjoitukseesi liittyen en voi olla suosittelematta myös lyhykäistä tekstiä:

Jälkiä jättämättä - arkipäivän pienestä vastarinnasta