Vallankumouksen hedelmiä

Huumetutkimusta lukiessa vastaan tulleita faktoja, muistiinpanoja ja kysymyksiä:

 

• huumepolitiikka näyttää epäilyttävän usein seuraavan luokkajakoa ja muuttuvan usein muun kulttuurin muutosten myötä - varsinkin jos kulttuurin muutokseen liittyy vahvasti siirtolaisuus, lama tai "vieraiden" elementtien tulo yhteiskuntaan

• (yleensä eksoottiset) huumeet ovatkin yhteiskuntajärjestystä uhkaavien vieraiden voimien helppo symboli (Christie & Bruun, Hyvä vihollinen, 1986: "yksi vaarallisimmista huumeiden käyttötavoista on niiden poliittinen käyttö")

• on myös väitetty, että perimmiltään länsimaiden kauhu huumausaineita kohtaan johtuu kemikaalien tavasta kyseenalaistaa kartesiolainen tajunta, jossa tajunta ja ruumis ovat jyrkästi erillään; länsimaisen tajunnan normina on "selvä ja tarkka" rationaalinen laskukone

• vastaavasti itämaiden kauhu huumausaineita kohtaan saattaa johtua vahvasta yhteisöllisyydestä, joka huumeidenkäyttäjän koetaan pettävän

• huumeiden kontrolloimiseen käytetään valtavasti enemmän rahaa kuin huumeriippuvuuksien hoitoon

• silti kansainvälinen huumekontrolli pystyy poistamaan markkinoilta vain 5 - 10 % tuotannosta

• arviolta 5 % huumeita joskus kokeilleista tulee riippuvaiseksi (Ted Goldberg v. 1999)

• näiden suhteellisen harvojen huumeriippuvaisten eliniän ennuste on huono, mutta se riippuu olennaisesti siitä, miten yhteiskunta heitä kohtelee

• muiden sairauksien kohdalla puhutaan terveydestä ja sairauden hoitamisesta, sen sijaan huumeaddiktio määritellään rikolliseksi sairaudeksi - ja terveydenhuollon korvaa rikosoikeus

• nykyisten (koka- tai oopiumipohjaisten) suosikkihuumeiden alkutuotannon vähentäminen ei ratkaise huumekysymystä, koska uusia synteettisiä huumeita kehitetään joka päivä, ja kysyntää niille riittää varmasti

• jos huumeet todella olisivat niin äärimmäisen haitallisia kuin väitetään, miksi niitä sitten käytetään niin valtavan paljon ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla?

• ihmiskunnan historia ei tunne aikaa ilman huumeita

• Nancy ja Ronald Reagan sanoivat Valkoisen talon tiedotteessa 1980-luvulla: "… huumeet uhkaavat yhteiskuntaamme. Ne uhkaavat arvojamme ja tekevät tyhjäksi instituutioitamme. Ne tappavat lapsemme." Huumeet = X? Ovatko huumeet todella näiden kaikkien ongelmien takana, vai voisiko ehkä väärällä sosiaalipolitiikalla olla osaa?

• Nixon julisti vuonna 1970 kansallisen hätätilan huumeiden vuoksi, mikä tarkoitti että yhteiskunnan varoja kanavoitiin köyhyyden torjumisesta huumeiden torjumiseen - tämä antoi hallinnolle entistä parempia kontrollimahdollisuuksia huumesodan nimissä

• huumesota ideologian poiskuorimisen jälkeen: sota köyhiä vastaan

• Suomessa käytettiin 1930-luvulla 7 kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden - maailmassa vain Japani ylsi samalle tasolle. Miksi tämä heroiiniennätys ei ollut silloin ongelma? Miksi siitä tuli ongelma myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski? (Selitys: 30-luvun heroiinijuttu oli yläluokan kulttuuria)

• onko sattumaa, että huumeongelma syntyi juuri 1960-luvulla - samaan aikaan kun huumelainsäädäntöä kiristettiin?

• myös huumeaddiktin klassinen identiteetti (syrjäytynyt narkkari) on luotu 60-luvulla

• huumeidenkäytön historiallisuus ja luokkapohjaisuus on tehokkaasti pyritty häivyttämään (1700-luvulla gini oli moraalitonta ja viski ylevää, nyt piri ja heroiini ovat moraalittomia, kun taas Ritalin ja kipulääkkeet ovat välttämättömiä)

• sekä huumeiden että graffitien suhteen puhutaan nollatoleranssista - molemmat ilmiöt uhkaavat keskiluokan vaalimaa puhtauden ideaalia, ja molempien kohdalla nollatoleranssi on epäonnistunut pahasti

• nollatoleranssipolitiikka ei ole missään päin maailmaa juurikaan onnistunut vähentämään huumeiden käyttäjien määrää (tätä voi verrata muinaisten alkoholin kieltolakien vaikutuksiin Suomessa ja USA:ssa)

• nollatoleranssi vain kärjistää valta- ja alakulttuurin välejä

• laittomien päihteiden pelko on erityisesti porvarillista itsekontrollin ja työkyvyn tai -halun menettämisen pelkoa

• huumeet ovat aina toimineet politiikan ja sodan keppihevosina: oopiumisodassa aine toimi kaupan ja nationalismin välineenä, 1600-luvulla Kiinassa ja Venäjällä tupakasta saattoi saada kidutus- tai jopa teloitustuomion

• huumeidenkäyttäjien kohtelua voidaan täysin verrata vähäarvoisten etnisten vähemmistöjen kohteluun - siis rasismiin

• alkoholia ei arvioida tarkastelemalla vain rappioalkoholisteja, sen sijaan laittomia huumausaineita…

 

Yleisesti ottaen huumeiden käyttö on lähtökohtaisesti vaaraksi lähinnä käyttäjille itselleen, ja heistäkin vain osalle, erityisesti pakonomaisille käyttäjille. Monet huumeiden käyttäjien ongelmat, ja valtaosa muille kuin käyttäjille koituvista huumeisiin liittyvistä ongelmista näyttävät olevan itse asiassa epäonnistuneen huumepolitiikan ja syrjinnän seurauksia. [- -]

Huumeita ei ole lopulta syytä pelätä siinä määrin ja niissä merkityksissä kuin nykyisin on tavallista. Huumeiden ongelmakäyttö on sairaus muiden sairauksien joukossa. Sen sijaan on syytä pelätä maailmalla vallitsevaa huumepolitiikkaa, jonka seurauksena vaurastutetaan rikollisia ja tuotetaan mittavia kärsimyksiä ja yhä raaistuvaa väkivaltaa - uhreina yhä useammin sivulliset, joilla ei muutoin olisi huumeiden käytön kanssa mitään tekemistä.

(Juhani Salokari, "Huumeiden merkityksistä psykiatrian kannalta", s. 125 - 126, teoksessa Onnela 2001.)

 

 

Lähteitä:

Onnela (toim., 2001): Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita.
Kalela & Lindroos (toim., 2001): Jokapäiväinen historia.
Kaukonen & Hakkarainen (toim., 2002): Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa.

 

On aika laittaa postmodernit mikroanarkistit molaariseen makropakettiin

 

60-luvulla toimineiden täytyi tuntea Marxinsa, Freudinsa ja Nietzschensä. Foucault’n (Foucault/Nietzsche) mukaan nimiä yhdisti "epäilyn hermeneutiikka", joka kysyy kaksi kysymystä:

1. mitä kieli itse asiassa sanoo, ja tarkoittaako se sitä mitä sanoo?
2. kuka tai mikä puhuu? Puhuvatko luonto, eläin, kasvot, naamiot tai tekstit? Onko sanatonta kieltä?

Kysymyksistä seurasi ranskalaisessa teoriassa, että

1. kielen alla nähtiin virtaavan allegorioita (huomio kääntyi merkkeihin; kielellinen käänne, semiotiikka)
2. Subjekti isolla S:llä liukeni rakenteisiin ja muotoutui uudelleen (strukturalismi ja jälkistrukturalismi)

60-luvun tunnetuinta radikaaliteoriaa olivat toisaalta Frankfurtin koulun perillisten erilaiset Marx-Freud-synteesit ja toisaalta erilaisten ortodoksilahkojen uskontunnustukset, kuten marxilaisten ja psykoanalyytikkojen. Marxilais-freudilaiset teoriat yhdistelivät libidon haluvirtaa ja sosiaalista haluvirtaa makrotasolla, ja nietzscheläisyys tuli vuosikymmenen lopussa mukaan anarkistien, Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kautta (taustalla tietenkin olivat myös Bataille, Heidegger, eksistentialismi…).

 

Juuri Deleuze lähti Nietzschen kanssa vuodesta 1962 alkaen ohittamaan radikaalien filosofien pyhää perhettä. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus vuonna 1972 lähes lopetti uskottavien freudo-marxilaisten synteesien sarjan. Kirjassa freudilainen porvarillis-perheellinen libido sulautuu marxilaiseen sosiaalisesti tuotettuun haluun nietszcheläisittäin, mistä syntyy mikropoliittisen anarkoautonomian skitsoanalyyttinen rihmasto-oppi…

Yksinkertaisesti sanottuna AO oli epädialektinen synteesi, joka lopetti kaikki dialektiset synteesit. Se käytti hyväkseen Marxin, Freudin ja Nietzschen pyhää perhettä ja samalla hajotti sen.

Tietenkin on nyttemmin syntynyt pyhä uusperhe. Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kolminaisuus on korvannut Marxin, Freudin ja Nietzschen aseman radikaalin teorian pappeina.

 

Foucault on luonnollisesti lähinnä Marxia. Molempien metodeja ja yksittäisiä ideoita voidaan joten kuten käyttää hyväksi yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa ilman että niiden radikaalia viitekehystä ja eetosta tarvitsee ottaa vakavasti. Kuitenkin Marxin kapitalismin kriittisessä analyysissa ja Foucault’n vallan mikrofysiikassa on molemmissa äärettömästi vallankumouksellista virtuaalisuutta, mikä tekee niistä historian ulkopuolella jääviä puhtaita käsitteellisiä tapahtumia.

Ero on tietysti siinä, että yleisen mielikuvan mukaan Foucault on molekulaarinen ja mikrotasolla viihtyvä, Marx taas molaarinen ja historian makromuodostelmista kirjoittava. Erityisesti anarkistien vaalimista kertomuksista voidaan noukkia lisää eroja: edellinen on antiautoritaarinen ja jälkimmäinen halusi keskittää vallan byrokraattiselle keskuskomitealle, edellinen taisteli poliisia vastaan rautaputkilla ja jälkimmäinen idlasi museossa tai määräili Internationaalia, jne.

Foucault’n ydin on tosiaan anarkistinen. Se on teesi, jonka mukaan valta rakentuu 1) alhaalta ylöspäin 2) mikroprosesseissa 3) niin, että vastarinta tulee aina ensin. Mikroanarkismi on Foucault’a parhaimmillaan. Se taistelee mikrofasismia vastaan: kaikki Foucault’n tällä hetkellä merkittävät analyysit tuntuvat liittyvän tähän.

 

Derrida oli 60-luvun Freud: nopeasti äärimmäiseksi muodikkaiksi nousseiden käsitteiden ja taktiikkojen kehittäjä, joka päätyy skandaalien keskelle syytettynä epätieteellisyydestä ja moraalisesta sopimattomuudesta. Molemmat lopulta rekuperoitiin kehittyvän kapitalismin aseeksi. Freud päätyi mainostoimistojen ja pr-päälliköiden yöpöydille. Derridan dekonstruktio taas heräsi henkiin jälkiteollisen kapitalismin heterogeenisista identiteeteistä elävillä brändimarkkinoilla (mainostoimistojen tuotteita ei tosiaan enää erota niiden dekonstruktioista).

Nuoren Derridan ydin on tietysti eron ensisijaisuus. Derridan freudilainen hokema oli "ero tulee aina ensin" (ja sukupuolieron ensisijaisuudesta onkin sittemmin kirjoitettu paljon…). Jotta meillä voi olla x ja y, tarvitaan ensin jakautuminen x:ään ja y:hyn, siis eron prosessi. Tämä on myös se viiva, josta Deleuze lähtee liikkeelle. Derridan varhainen erosofia saattaakin olla vain alkeellisempi ja vielä osittain dialektinen versio kolmikon tärkeimmästä jäsenestä…

 

Deleuze on muun muassa mini-Nietzsche, epäilyttävä arvojen uudelleenarvioija ja käsitteiden luoja, identiteetin kuoleman analysaattori ja hulluksi tuleva eläinten rakastaja. Molempia on luettu hyvin "väärillä tavoilla", mikä on tuottanut mielenkiintoisiakin tuloksia. Ennen kaikkea molempien ajattelussa on kyse luomisen ongelmasta, käsitteiden, tutkimuksen ja ongelmien luomisesta. Luominen taas edellyttää eron, joka on Deleuzelle käsitteiden käsite ja virtuaalinen siemen, josta kaikki vallankumouksen hedelmät aktualisoituvat.

Siinä missä "perinteinen kriittinen rationalismi" on arvokonservatiivista ja keskittyy teorioiden ja kantojen väliseen kilpailuun ja "totuudellisimman" teorian voittamiseen, deleuzismi korostaa myönteistä yhteistyötä ja kokeilevia yhdistelmiä. Se ottaa etäisyyttä kriittiseen ylituomarointiin ja keskittyy luomaan.

 

Mainittua radikaalin filosofian uusperhettä yhdistää kvasitranssendentaalis-genealoginen argumentointi (ks. argumentin perusmuoto ja argumentti vasemmistolaisena analyysina). Foucault kartoittaa tiedon ja vallan genealogiaa, historiallisia ennakkoehtoja ja mikrosuhteiden rakentumisia, Deleuze ja Derrida tutkivat identiteettien ja olioiden syntymistä erojen tuotantoprosessista ja Deleuze vielä pyrkii luomaan tästä uuttakin materiaalisuutta.

Kuitenkin jo Marx, Freud ja Nietzsche harrastivat tällaista genealogiaa: pääoman kasautuminen, tavarat, tietoisuus, moraali… Heitä edeltävä kolmikko Fichte - Schelling - Hegel niin ikään harrasti subjektin transsendentaalifilosofiaa. Niin teki eri tavoin myös Kant, ja häntä ennen (ilman transsendentaalista puolta) Hume ja Spinoza ja…

Mahtipontisesti ilmaistuna: "Uuden ajan filosofian historia on eräänlaista subjektin kvasitranssendentaalista genealogiaa eli tutkimusta siitä, miten subjekti nousee maailmasta tai miten maailma on mahdollinen subjektille."

Tämä liittynee siihen "korrelationismiin", josta Quentin Meillassoux kirjoitti kohua aiheuttaneen kirjansa Après la finitude (2006). Subjektikeskeisyys on filosofien sukutauti. Tällä hetkellä mielenkiintoisin vaihtoehto sille on spekulatiivinen realismi. Ehkä sen tutkimisen myötä päästäisiin eroon myös filosofian perhekeskeisyydestä.

 

Bonus: French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze, & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States

Tapahtuma on tärkeä sana. Esimerkiksi surullista koulumurhaa ei pitäisi ajatella vain syillä ja seurauksilla selitettävänä yksittäistapauksena. Sitä(kin) pitäisi ajatella pysyvänä, arkipäiväisen historian ulkopuolisena tapahtumana, joka etenee mielivaltaisesti valitusta pisteestä erilaisten polkujen kautta yhtä mielivaltaisesti valittuun loppuun ja palaa taas alkuun, loputtomasti. Niin ajateltuna tapahtuma ei sulkeudu, vaan sen ahdistava muutosvoima pysyy näkyvissä ja valuu nykyhetkeen. Tämä pakottaisi tekemään asialle jotain loputtoman vatvonnan sijaan.

Useimmat tapahtumaa koskevat kommentit unohtavat sen, ettei riitä, että jokin tapahtuma on kerran koettu ja ohitettu historiallisena. Täytyy jatkuvasti palata alkuun ja ajatella tapahtumaa tapahtumana, sitä, mitä ja miten siinä itse asiassa tapahtuu. Erityisen tärkeää on vastustaa taipumusta palauttaa ja jähmettää massamurhan kaltainen tapahtuma nimilapuksi, esimerkiksi "häiriintyneen nuoren järjettömäksi teoksi" tai "hullun typeryydeksi".

Jähmettäminen esineellistää tapahtuman virtaavan aineksen ja estää sen radikaalin olemuksen ajattelemisen.

 

Tapahtuman jähmettämisyritysten klassinen funktio on pönkittää "meidän" (terveiden, normaalien, porvareiden) identiteettiä Toista vastaan. Jähmettämisrakenteen rakenne on kolmiosainen ja toistuu yleisesti mediassa, ja sen avulla voi yhtä hyvin analysoida aktivismia, nollatoleranssia tai huumeiden käyttäjiä koskevaa spektaakkelia.

Ensiksi kohde, vaikkapa tappaja, loitonnetaan ja eristetään Toiseksi: "Mikä sai nuoren abiturientin tekemään näin järjettömän teon?" (Sitaatit ovat HS:n pääkirjoituksesta päivä Jokelan surmien jälkeen.) Tekijä on hullu, häiriintynyt, yksinäinen yksilö, mielenvikainen, eksynyt, vajaa, epänormaali ja irrationaalinen, kuten graffitimaalarit tai Virgin Techin kampustappaja: kaikkea sitä, mitä porvari ei ole. Vain poikkeustapaus voi "töhriä" seinän tai murhata käsiaseella kuusi oppilasta, rehtorin ja terveydenhoitajan, tai kahdeksan amiksen oppilasta, kuten tänään.

Jos tekijä ei olisi seonnut, vaan terve ja mieleltään normaali, se tarkoittaisi, että kuka tahansa voisi tehdä saman. Tämä johtopäätös olisi mahdotonta kestää.

Toinen liike on yksilöidä syntipukki: "Internetistä on tullut väline, joka ei palvele pelkästään hyvää. Sieltä löytyy myös pahuuden maailma, joka kiehtoo ja vie mennessään." Tai: väkivaltaviihde, tietokonepelit, yksinkertainen individualismi, aseiden lukumäärä, aselait…

Kolmanneksi ratkaisuna esitetään tiukemman kontrollin vaatiminen: "[- -] on toivottavaa, että selvästi häiriintyneisiin ja rikoksiin yllyttäviin teksteihin puututtaisiin nykyistä tiukemmin. [- -] Tähän saakka puheet metallinpaljastimista ja turvamiehistä kouluissa ovat kuulostaneet suomalaisessa koulumaailmassa liioittelulta. Nyt niistä varmasti keskustellaan yhteiskunnan eri tasoilla. [- -] Huomion keskittäminen turvallisuuteen on luonnollista, mutta sen rinnalla on pohdittava keinoja, joilla Jokelan murhenäytelmän kaltaisia tekoja hautovat nuoret voidaan tunnistaa." (Tämän päivän versio: Vanhanen haluaa internetin ja aselupien valvontaa.)

 

Loitontaminen Toiseksi, syyllistäminen ja kontrollin lisääminen: porvarin itsepuolustuspaketti. Toiseuttaminen vetää rajan turvapaikka-itsen ja vihollinen-Toisen välille; syyllistäminen antaa helpotusta omasta osuudesta, kanavoi kaunaa ja siirtää huomiota; lisäkontrolli edustaa aggressiivista kostoa.

Ensimmäinen liike hylkää Toisen ymmärtämisen tämän omilla ehdoilla ja kieltäytyy ajattelemasta sitä samaa, joka virtaa itsessä ja Toisessa.

Toinen liike on humanistisen subjektiajattelun perua: "Täytyy olla olemassa joku tai jokin, joka on vastuussa tästä ja jota voi syyllistää!"

Kolmas liike kohdistaa toimenpiteet seurauksiin syiden sijaan, oireisiin sairauden sijaan, trivialisoi tapahtuman ja epäpolitisoi sen.

 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ainakin kääntää mainitut kolme kohtaa nurin. Se voisi olla alku.

 

Ps. Ampujan siteeraama War-biisin säkeistö on tavallaan osuva kuvaus elämästä tietokykykapitalismissa:

 

 Whole life is war and whole life is pain

and you will fight alone in your personal war

 

Nollatoleranssin uhrien haamuja

 

Aluksi blogin tarkoitus oli koota ja tiivistää yhteiskunnallisille liikkeille relevantteja uutisia ja argumentteja. Kun Helsingin nollatoleranssipolitiikkaa vastaan on nyt 10 vuotta Stop Töhryille -kampanjan alkamisen jälkeen noussut niin suuri kriitikin aalto, että Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (18.9) päätyy melkein puolustamaan Töhryfest-mielenosoitukseen liittynyttä "mellakkaa", niin haluaisin lyhyesti palata alkuuni ja tiivistää keskustelua muutaman muistiinpanon muodossa.

 

1. Nollatoleranssin laajuus. Valtajulkisuudessa keskustelu nollatoleranssista on palautunut kiistelyksi siitä, ovatko graffitit taidetta vai eivät, saako niitä tehdä vai ei ja eroavatko ne "töhryistä". Näillä kysymyksillä on lopulta vain jonkin verran tekemistä nollatoleranssin olennaisten ongelmien kanssa.

Ensiksi keskustelussa on unohdettu, että nollatoleranssi koskee myös jokaista tarraa ja julistetta, olivatpa ne miten helposti tahansa irrotettavissa. Tämä vie vähävaraisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta mahdollisuuden näkyä kadulla. Sen lisäksi se tietysti tekee katukuvasti hyvin köyhän näköistä.

Toiseksi keskustelussa on käsitelty nollatoleranssia abstraktina ilmiönä, ikään kuin analyyttisen valtiofilosofin silmin, pelkkänä sääntö- ja periaatejoukkona. On unohdettu se, mitä kadulla tapahtuu konkreettisesti: vartijat käyttävät väkivaltaa ihmisiin. Töhryfest-mielenosoitus osoitti tämän äärimmäisen selvästi: poliisi otti väkivaltaisesti ihmisiä kadulta kiinni, koska "tuo on juuri sen näköinen kaveri, että varmasti tekee jotain, parempi ottaa kiinni." (Ks. mielipidekirjoitus "Mielenosoituksessa oli aiheettomia kiinniottoja", HS 19.9.2008.)

Kolmanneksi on unohdettu ilmiön viitekehys eli pääoman tarve kehittää uudenlaista, "turvallisuuteen" perustuvaa kaupunkitilan kontrollia, joka operoi erilaisten poikkeustilojen kautta ja tähtää kaupunkiväen moneuden joustavaan hallintaan.

 

2. Kyse ei siis ole vain "taiteesta", vaan oikeudesta käyttää yhteistä kaupunkitilaa. Eikä kysymys kaupunkitilasta ratkea sillä, että graffiteja saa maalata johonkin muurinpätkään, vaikka se olisikin jo pieni askel parempaan kaupunkiin. Pelissä on paljon enemmän: kyse on siitä, saavatko kaupunkia käyttää myös kaupunkilaiset, jotka tekevät kaupungista elävän ja joiden pyörittämään palvelutalouteen kaupungin ylärakenne perustuu, vai saavatko tilaan jättää merkkejä ainoastaan kaupunkilaisten tuotantoa loisivat kaupalliset, usein ylikansalliset toimijat.

Nollatoleranssi.infon Kenen kaupunki? -kohdassa kirjoitetaan osuvasti:

 

Kaupunkitilan arvo, sen elävyys ja houkuttelevuus, perustuu ihmisten vapaaseen kanssakäymiseen. Tila tuotetaan hengailemalla, juomalla kahvia tai olutta, skeittaamalla, järjestämällä konsertteja, kuljeskelemalla lastenvaunujen kanssa, luomalla uusia pukeutumismalleja, joita muotibisnes sitten käyttää hyväkseen. Esimerkkejä siitä, miten parjattua graffitikulttuuria käytetään jatkuvasti hyväksi myynninedistämisessä, löytyy helposti. Hyvin todennäköisesti monenkin buffatun graffitin - jonka tekijä on ensin hakattu ja sitten tuomittu loputtomaan velkaorjuuteen - päälle kiinnitetään myöhemmin graffitityyliä hyödyntävä mainosjuliste.

 

3. Poikkeus(tila) vahvistaa uuden säännön. Historia toistaa itseään kontrollilogiikan suhteen. Kontrollitoimet alkavat aina jostakin vähemmistöstä, ja lopulta ne laajenevat kattamaan suurimman osan väestöä. Kuten Bertolt Brecht aikoinaan sanoi:

 

ensin ne vei graffitimaalarit
sitten ne vei tarrojen liimaajat
sitten ne vei julisteiden kiinnittäjät
sitten ne vei katuun sylkijät
ja kun ne tuli hakemaan mua
kaupungissa ei ollut enää ketään
joka olisi puolustanut minua

 

Kaupungin asenteet katutilaa kohtaan oikeistolaistuivat asteittain erilaisiin poikkeuksiin iskemisen kautta. Helsingissä vastustettiin aluksi rumia töhryjä ja ilkivaltaa. Sitten tuli nollatoleranssi graffitien suhteen ja maalareiden pahoinpitelyt. Pian sen jälkeen otettiin kohteeksi myös julisteet, tarrat ja niitä kiinnittävät ihmiset. Mitä seuraavaksi?

Paavo Arhinmäki kirjoittaa Taide-lehdessä:

 

Stop töhryille -projekti alkoi graffitien vastaisena kampanjana. Pikku hiljaa se on imenyt sisäänsä myös muut katutaiteen ja ruohonjuuritason katuelämän muodot. Kun graffitien määrä on vähentynyt, on pitänyt löytää uusia uhkakuvia. Vielä jokunen vuosi sitten kenellekään ei tullut mieleenkään, että mielenosoitusta, bändikeikkaa tai keskustelutilaisuutta mainostavan julisteen kiinnittäminen sähkökaappiin tai työmaa-aitaan olisi rikos. Tänä päivänä se kuitenkin on.

 

Nollatoleranssi on polttoainetta kontrollikoneelle, joka uhkaa erilaisten poikkeustilojen kautta imeä sisäänsä kaiken ei-kaupallisen kaupunkitoiminnan.

 

4. Mainoksilla on jo töhritty koko kaupunki. Elisa liimasi mainostarroja kotien oviin. "Tavoittelemme huomioarvoa. Voisin kuvitella, että omaan oveen liimattu mainos huomataan helpommin kuin vaikkapa lehti-ilmoitus", Elisan henkilöasiakkaiden markkinointijohtaja Kaj Wasastjerna sanoo.

Jostain syystä en usko, että Elisan tarraliimaajilla tai Wasastjernalla on riski tulla pahoinpidellyksi, putkaan viedyksi tai tuomituksi suuriin vahingonkorvauksiin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaupalliset toimijat pääsevät helpolla:

• MTV harrasti vuosia sitten Suomessa sissimarkkinointia
• Egmont mainosti aikoinaan Blair Witch Projectia sähkökaappikampanjalla
• Yleisurheilun MM-kisojen aikaan 2005 kenkäfirma Puma liimasi mainostarroja mm. Mannerheimin patsaaseen
• myös Ruotsin yleisurheilumaajoukkueen sponsorin iskulauseita kirjoitettiin katuun tuolloin
• kunnallisvaaliehdokkaat, teleoperaattorit ja ravintolat ovat mainostaneet tarroilla
• Fennian seinää on peittänyt luvaton 800 neliön Star Wars –lakana
• osasta yrityksille mainoksista ei ole tullut mitään seurauksia, osasta on lähetetty pieni siivouslasku
• lisää tapauksia voi kaivella Kromin artikkeliarkistosta

Tarvitseeko enää postata tähän kuvia mainoksilla sotketuista busseista, raitiovaunuista ja metroista?

Väännä se piikkilangasta: kaupunkitilaa saavat käyttää vapaasti ainoastaan ne, joilla on rahaa. Tämä on voimakasta vallankäyttöä ja symbolista väkivaltaa kaupunkilaisia kohtaan.

Elisan markkinointijohtaja paljasti jutun juonen: tärkeää kaupunkitilassa on huomioarvo. Nollatoleranssi riistää kaupunkilaisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta julkisen tilan huomioarvon, jonka se myy markkinoilla.

 

5. Nollatoleranssiongelma on poliittisesti tuotettu ja se voidaan myös purkaa poliittisesti. "Helsinki voi käydä graffitilinjauksensa uudelleen läpi", väittää apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri. Olisi tosiaan aika laittaa ei vain graffitilinjaus, vaan koko julkisen tilan politiikka uusiksi.

Samalla voitaisiin pitää yllä luovaa katutilan käyttöä ja tehdä jotain itse asialle, eli mainoksille (mahdollisia hakusanoja: liisteröinti, antimainonta, repiminen, päälle maalaaminen). Suoran toiminnan lisäksi kaupungin tapahtumiin voi ihan oikeasti vaikuttaa, vaikka sitten minimaalisesti, ensi kuun kunnallisvaaleissa.

 

 HS:n älymystöraadista 76 % ilmoitti vastustavansa nollatoleranssia

 Samuli Ikäheimon upeita kuvia tiistain mielenosoituksesta

  

Kiasmalle kerääntyi Stop Töhryille -kampanjan 10 v. juhlapäivänä 16.9 tuhatkunta ihmistä vastustamaan Helsingin kaupungin nollatoleranssipolitiikkaa graffitien, julisteiden ja tarrojen suhteen. Töhryfest-nimisessä tapahtumassa maalattiin graffiteja vanereille, kuunneltiin mm. Asaa, Laineen Kasperia ja Puppa J:tä ja juteltiin politiikasta. Kolmen tunnin jälkeen nurtsilta lähti jättimielenosoitus.

Alla on kuvazurnalismia tapahtumista. Tekstizurnalismia löytyy esimerkiksi Valtamediasta.

 

 

Samana päivänä julkaistiin nollatoleranssi.info-sivusto, josta löytyy hedelmiä:

 

Nollatoleranssi vaikuttaa koko kaupunkitilaan ja meidän kaikkien mahdollisuuksiimme liikkua, oleskella ja elää siinä.

Miten niin! Eikö kyse kuitenkin ole vain muutamasta likaisesta "elämäntapatöhrijästä"?

Aivan toista kertovat niin sivuillamme julkaistut tarinat "epäilyttävältä näyttäneiden" viattomien ohikulkijoiden kohtelusta kuin niiden äitien yhteydenotot, joiden lapsia on hakattu metroasemilla tai radanvarressa koska heillä on ollut löysät farkut ja huppari tai pari maalipurkkia repussa.

Nollatoleranssi on lähinnä kiristänyt maalareiden ja vartijoiden välisiä konflikteja ja lisännyt nopeasti vedettyjen "spagettien" määrää, mutta samalla se on tarjonnut mahdollisuuden oikeuttaa mikä tahansa mielivaltainen kaupunkitilan kontrolli. Taidekriitikko Otso Kantokorpi kuvailee tätä Voima-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa mielestäni erittäin hyvin: "Poliisi (tai nykyään myös vartija) voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä kysellä niiden hyvyyttä." [Nollatoleranssi: näkemyksiä]

 

 

Näin hienoa jälkeä tulee jos vartijat ja puhdistusautot saadaan pidettyä kaukana harmaista pinnoista. Graffiti, julisteet ja tarrat koetaan kuitenkin äärimmäisen uhkaaviksi, vai miltä nämä haastattelut kuulostavat:

 

Me käveltiin frendin kanssa yöllä radanvarren viereistä kävelykatua pois kaupungista päin. Yhtäkkiä siviilipukuiset tyypit hyökkäs pusikosta meidän päälle pamput kädessä, frendi jäi siihen heti kiinni.

Mä lähin säikähtäneenä juoksee, mut sain kaljupäiseltä äijältä pampusta niin kovaa, et mä tipahin siihe paikkaan.

Ne FPS-vartijat hehkutti ensin kiinniotettuaan ja pamputettuaan meitä, että nyt saatiinki taas se 100 EUR "tappopalkkio", joka on kuulemma jokaisesta kiinniotetusta saatu bonari. Niil tuntu olevan selvä ohjeistus, et heti vaan pampusta ja kovat otteet.

 

Meitä oli varjostettu Kalliossa, FPS-vartijat tuli yhtäkkiä takaapäin ja huus "FPS" ja kaato meidät maahan kovin ottein. Sitten vasta myöhemmin poliisit tuli paikalle ja vartijat lähti. Mulle tuli aivotärähdys siitä maahan kaatumisesta ja mä oksentelin putkassa. Oikeudessa tää FPS-vartija todisti täysin ylimitoitetusti tapahtuneen maalauksen koon.

Ei ne vartijat estä mitään rikosta, vaan ne oottaa, että näkee mahdollisimman paljon ja lopulta sitten sama lafka pääsee putsaamaan enemmän ja liikeyrityksen voittokertymät kasvaa. Kyseessä on puhtaasti bisneksen teko eikä mikään ongelman ehkäisy.

 

Tapahtumassa Stop Töhryille -kampanjaa kiivaasti vastustanut Paavo Arhinmäkikin taitaa olla sitä mieltä, että fuck FPS Security Oy. Kuulemani mukaan FPS:n otteita pitävät ylibrutaaleina jopa kilpailevien firmojen stevarit. Useiden viitteiden ja entisten FPS-vartijoiden mukaan firmalla on laittomia henkilötietorekistereitä, minkä lisäksi fepsit ovat kuuluisia herkistä kaasuliipaisimistaan ja muusta väkivallasta.

Muutama esimerkki kaupungin nollatoleranssikampanjaan liittyvästä salamyhkäisestä kyklooppipolitiikasta:

• Stop töhryille -kampanja ei kutsunut nuorisotoimea
• Arhinmäki ja Helistö käännytettiin Finlandia-talolta, Sauri ihmettelee
• Stop töhryille -kampanjasta vaaditaan puolueetonta tutkimusta, josta sitaatti:

 

Rikoksentorjuntaneuvos Hannu Takalaa Stop töhryille -kampanjan tilastointitavat eivät vakuuta. Takalan vetämä neuvosto on hallituksen nimittämä asiantuntijaelin, joka toimii oikeusministeriön yhteydessä.

"On itsestään selvää, että kaupunkikuva on siistiytynyt Helsingissä selvästi", hän sanoo.

Hänen mukaansa tämä ei kuitenkaan kerro mitään siitä, maalataanko tageja ja graffiteja nykyään entistä vähemmän.

Sen sijaan se kertoo, että kaupunkia puhdistetaan tehokkaasti. Takalan mukaan osa puhdistetuista maalauksista on jopa kymmenen vuotta vanhoja.

"Olen esittänyt, että Helsingin tietokeskus tutkisi kunnolla projektin merkityksen. Kaupungilla on kuitenkin jostain syystä sellainen tilanne, että objektiivista tietoa vaikutuksista ei haluta."

Takala on huolissaan myös niistä kiinni jääneistä maalareista, joiden niskaan puhdistuskulut kaatuvat. Velkataakka saattaa koitua kohtalokkaaksi lopun elämän kannalta.

 

 

Ei ihme että tekisi mieli räjäyttää koko nollatole. Tai että huumorintaju ei aina kestä:

 

 

Raivonpurkaukset väkivaltaista kaupunkihygieniaa vastaan jatkuvat varmasti yhtä kauan kuin nollatoleranssipolitiikka

 

 

"En ihan ymmärrä…" Mielenosoitus lähtee liikkeelle

 

 

 

 

Jotkut heittelivät poliiseja banaaninkuorilla, maalisäiliöillä, pulloilla, kivillä, ketsupilla ja mehutölkeillä. Yhden poliisin kerrottiin loukkantuneen. Lisäksi poliisiautoja koristeltiin eriväristen maalien ja lasinsirujen lisäksi tarroilla ja ruoka-aineilla. Vaikka olisi meiningistä mitä mieltä tahansa, niin tuskin tällainen viha virkavaltaa vastaan syntyy ihan tyhjästä.

Poliisi otti kulkueesta kiinni ainakin 27 ihmistä, joista moni ei selvästi ollut tehnyt yhtään mitään. Kallion jälkeen poliisit tönivät marssijoita ja kaatoivat ihmisiä maahan nähtävästi kostonhimonsa vuoksi. Kulkueen lopussa poliisit myös repivät ihmisiltä kameroita ja paiskasivat ainakin yhden kameran kappaleiksi katuun.

 

 

Lelupistooli aiheuttaa hämminkiä

 

 

Rakennusviraston harrastama taidekritiikki ei miellytä

 

 

Matka Sörnäisiin kestää

 

 

Piritorilla Jontti ja Shaka heittivät keikkaa, ja kaupunki tarjosi diskovalot

 

Kuvan jälkeen mellakkapoliisit tulivat takaapäin ja tönivät kulkueen sivussa käveleviä ihmisiä nurin sukupuolesta tai asennosta riippumatta. Tämä hedelmä ei varmaan ollut ihan ainoa yllätyshyökkäyksessä naarmuuntunut.

Mielenosoitus hajaantui lopulta neljän tunnin jälkeen Hakaniemen torilla.

 

HS mielenosoituksesta | Nelosen videoita | YouTube

 

 

 

 Ne aloittaa nykyään niin nuorina… Kun taas nollatole on sairas vanhus. Eiköhän olisi jo aika saattaa se haudan lepoon?

 

 Kaupunki on lähtökohtaisesti kahtiajakautunut alue. Kaupunki syntyi kauppapaikaksi torin ympärille: se syntyi porvariston ja käsityöläisten vastakohtaisuutena maaseudulle. Kaupunki oli jo alussa jakautunut kahtia, sillä oli sisäpuoli ja ulkopuoli. Siitä lähtien jyrkkä vastakkainasettelu on kuulunut kaupungin rakenteeseen ja ehdollistanut sen elämää vuosisatojen ajan.

Myöhemmin, teollistumisen aikakaudella, kaupunki jakautui reunojen enimmäkseen ammattitaidottomaan teollisuustyöväkeen ja keskustan porvareihin, virkamiehiin ja kulttuurieliittiin. Syntyi vastakkainasettelu proletariaatin ja porvariston, työväen ja omistajien tai virkamiesten, työväenkulttuurin ja keskiluokan tai eliitin välille. Keskusta hyötyi siitä, että työväki pysyi reunalla tai esikaupungissa huonojen kulkuyhteyksien tuolla puolen ja teki työtä, josta keskusta kiskoi lisäarvoa.

 

"Jälkiteollistumisen" aikana, 1970-luvulta lähtien, työväen ja porvariston klassinen vastakkanasettelu alkoi murentua. Sen tilalle tuli Deleuzen sanoin yksi orjien luokka, jossa eräät orjat alistavat toisia. Koska talous perustuu tietoon, tunteisiin ja sosiaalisuuteen, jokainen on jollain tavalla tuottava. Jotkut kuitenkin saavat tuotannosta valtavat voitot samalla, kun toiset elävät ilman palkkaa. Kaupunki jakautuu tuottaja-loisiin ja tuottaja-paskaduunareihin, -prekaareihin ja muuhun "väkeen".

Mitä ylemmäs kaupunkihierarkian pyramidia kiivetään, sitä utuisempia ja liukuvampia ovat osapuolten väliset aste-erot. Kahtiajaon perusrakenne kuitenkin säilyy: ylhäällä on "luovan luokan" etuoikeutettu eliitti, alhaalla mahdollisimman prekaarit ja deterritorialisoidut työntekijät (erityisesti palveluammateissa). Vastakkaisten luokkien välissä on epämääräinen keskiluokka, joka yrittää kiivetä ylemmäs ja uhkaa vajota alemmas.

Lainaan muinaista italialaisen sosiologian referaattia:

 

Kysymys on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisesta epäkohdasta: ihmiset tuottavat yhteiskunnalle valtavasti hyötyä ja arvoa, josta vain osa maksetaan heille takaisin työpalkan muodossa.

Kotityö, merkitysten ja symbolien tuotanto ja suurin osa hoiva- ja tunnetyöstä sekä kommunikaatiosta tapahtuu ilmaiseksi. Väki tuottaa omilla resursseillaan, ja elinkeinoelämä käärii voitot tästä kollektiivisesta tuotannosta, koska se, kuten koko kapitalistinen suhdejärjestelmä, voi toimia vain loisimalla väen tuotantoa.

Metropolien keskustat ovat nykyajan tehtaita: kaduilla ja ostoskeskuksissa virtaava väki tuottaa luovuudellaan, puheellaan, muodillaan, eleillään ja pelkällä olemisellaan ilmaista sosiaalis-kommunikatiivista raaka-ainetta, jota muotisuunnittelijat, ravintoloitsijat, viestintäalan ammattilaiset, kiinteistöjen omistajat jne. jalostavat tuotteiksi. Ja yritysten on pidettävä konttorinsa ja liikkeensä keskustassa, koska siellä ihmiset liikkuvat.

Nykykapitalismissa metropolin väkeä riistetään paketoimalla heidän ilmainen tuotantonsa maksullisiksi tuotteiksi. Yritykset siis myyvät väelle takaisin väen itse tuottamat sosiaaliset raaka-aineet tavaramuodossa. Yritykset pyrkivät muuttamaan kaupunkitilan yksityiseksi ja kaupalliseksi – tilan, jolla voi olla arvoa vain, koska kaupunkiväki tuottaa tätä arvoa – enimmäkseen kapitalisteille ilmaiseksi – elämällä ja hengittämällä siinä.

[Käytännön autonomiaa] 

Vastakkainasettelu elää myös sekoittuneessa 2000-luvun metropolissa: jotkut ovat systemaattisesti vapaampia, vauraampia ja vähemmän kontrolloituja kuin toiset. Jotkut komentavat pilvenpiirtäjän huipulla, toiset tottelevat rakennuksen alakerroksissa. Ja kellarissa nukkuvat kokonaan syrjäytetyt.

Tämä rakenne pitää yllä kaupungin hiljaista sisällissotaa. "Kaupungissa käydään sotaa, jonka useimmat taistelut rikkaat voittavat."

 

Jo Runeberg artikuloi vallan ja vaurauden suhteen

 

Lisäksi kaupunki…

Gilles Deleuzesta ja Félix Guattarista iso-D on aina ollut akatemiakelpoisempi, tieteellisempi ja uskottavampi (samalla D on yksi tämän hetken käännetyimpiä filosofeja Suomessa). Guattarista puolestaan tuli pahamaineinen opintonsa keskeyttänyt aktivisti-psykoanalyytikko-filosofi. Nyt Guattaria itseäänkin on saatavilla suomeksi: Tutkijaliitto julkaisi viime perjantaina kirjan Kolme ekologiaa (alkup. 1989). Myös yksi Guattarin pääteoksista, myöhäinen Kaaosmoosi, on tulossa suomeksi vuoden lopussa.

Takakansi mainostaa Kolmea ekologiaa "ehkä parhaaksi yksittäiseksi johdatukseksi Félix Guattarin ajatteluun". No varmasti: kirja on 82 sivua lyhyt ja kirjoitettu selkeällä, epäjargonisella ja lyhytlauseisella kielellä. Lisäksi se on paljon Deleuzen ja Guattarin yhteisteoksia maltillisempi. Guattarin lempeän selväjärkisen proosan jälkeen Deleuze vaikuttaa skitsoidilta höyryaivolta.

 

 

Luen kirjaa kauniina ja inspiroivana Mille plateaux‘n (1980) kehittelynä, osin jopa popularisointina. Suurteoksessaan D&G kehittelivät avointen systeemien teoriaa erilaisten heterogeenisten fyysisten, semioottisten ja psyykkisten ympäristöjen ja sfäärien tarkastelun avulla. Omassa kirjassaan Guattari jatkaa Gregory Batesonin mielen ekologiaa ja hahmottelee kolme toisiinsa kytkeytyvää ekologista käytäntöä: luonnon, yhteiskunnallis-sosiaalisen sekä psyykkisen tai subjektiivisen.

Ekologioiden elementit, pienet ja suuret, ovat yhteydessä toisiinsa monimutkaisten sommitelmien muodossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahta asiaa:

1. Maailmanjärjestelmä ei ole hierarkkinen, vaan avoin ja monimutkainen sommitelma.
2. Siksi ekologista kriisiä ei voi ratkaista vain pelkän luonnon tai pelkän yhteiskunnan (tai tekniikan) tasolla, vaan kaikki sfäärit täytyy huomioida: luonnonolosuhteet, poliittiset instituutiot sekä subjektiivisuuksien muodot.

 

Lisäksi Guattari kirjoittaa "yhdentyneen maailmanlaajuisen kapitalismin" koneistosta, joka käyttää taloudellisia, juridisia, teknis-tieteellisiä ja subjektivoivia semiotiikkoja. Tässä voi huomata varhaisen yhteyden Negrin ja Hardtin Imperiumiin. Guattari vain on monipuolisempi ajattelija kuin H&N yhdessä ovat, he kun rajoittuvat yhteiskunnallis-sosiaaliseen ekologiaan.

Toimintasuosituksissaan Kolme ekologiaa edusta affirmatiivista asennetta puhtaimmillaan:

Olisi täysin käsittämätöntä tavoitella paluuta aikaisempiin muodostumiin, jotka vastasivat sellaisia aikakausia, joina väestöntiheys oli pienempi ja sosiaaliset suhteet tiiviimpiä kuin nykyisin. Sitä vastoin kyse on ryhmässä olemisen tapojen muotoilemisesta kirjaimellisesti uudelleen. [–] on otettava käyttöön todellisia kokeilemisen käytäntöjä sekä mikrososiaalisilla että suuremman mittakaavan institutionaalisilla tasoilla. (s. 22)

 

Muun ohessa Guattari esimerkiksi varoittelee "liian brutaaleista deterritorialisaatioista". En voi muuta kuin suositella kirjan lukemista.

Kirjaan liittyen:

• Guattari-kronologia
• Félix Guattari: Kolme ekologiaa. Alkuperäinen lyhyt versio
• Tero Nauha: Esitys ekosysteeminä

Helsingin kaupunki satsaa vähän alle miljoona euroa vuodessa nollatoleranssilinjalla toimivaan Stop töhryille -kampanjaan. Samaan aikaan kaupungin suuremmat päättäjät tavoittelevat (houkutellakseen talouskasvua) Richard Floridankin esittelemiä menestyksen elementtejä tai "kolmea T:tä". Ensimmäinen on teknologia ja toinen "talentti". Viimeinen T sattuu olemaan toleranssi.

Now ain’t that interesting?

 

Tämä on kaupunkipolitiikan perusristiriita. Kaupunki tarvitsee ihmisiä, jotka tekevät kaupungista elävän. Pelkkä elämä ei kuitenkaan riitä: ihmisten on tehtävä kaupungista myös sopivan boheemi, "pittoreski", eloisa, rosoinen, koristeellinen ja yllätyksellinen, jotta se kiinnostaisi turisteja ja olisi myös "luova innovaatioympäristö".

Jos kaupungissa pyörivä pääoma sitten löytää erityisen boheemin ja pittoreskin alueen - vaikka Kallion, Punavuoren, kohta ehkä Vallilan - se siivoa ja tappaa sen. Alue puhdistetaan turhan hankalista elementeistä, jotka saattaisivat haitata sen kaupallista käyttöä tai antaa väärän kuvan "globaaliksi" tahtovasta kaupungista.

Stop töhryille on yksi esimerkki tällaisesta sterilisaatiotoiminnasta, joka liittyy laajempaan alempia luokkia riistävään kaupunkidynamiikkaan.

Puhdistamisen jälkeen alue muuttuu useilta osin kalliimmaksi, kontrolloidummaksi ja tylsemmäksi. Samalla kulttuuri, joka alun perin teki alueesta "boheemin", joutuu siirtymään muualle. Epäilemättä pääoma tulee jälleen perässä etsiessään uusia alueita siivottavaksi ja riistettäväksi.

 

Siis: kaupungista yritetään tehdä houkutteleva siivoamalla ja suodattamalla se juuri niistä elementeistä, joiden takia se houkuttelee ihmisiä. (Tai ainakin turisteja ja "luovaa luokkaa".)

Kaupunki vaatii elävää kulttuuria. Kun ihmiset sitten todella yrittävät tehdä kulttuuria omaehtoisesti, kaupunki tuhoaa teokset, kiinniottaa ihmiset, mahdollisesti pahoinpitelee heitä ja sysää sitten osan velkavankeuteen.

Kaupungilla on näin tapana unohtaa, että kaupunki ilman ihmisiä ei ole mikään kaupunki ja että pelkät rakennukset ja kadut ihmisineen eivät houkuttele sijoittajia, osaajia ja turisteja - puhumattakaan asukkaiden elämän laadusta.

 

 

 Kiasmalla järjestetään Stop töhryille 10 v. -vastatapahtuma Töhryfest 16.9

 

 Graffiteista 8 kk ehdotonta Tampereella

 Megafoni: Ihminen on kaupunkilainen

 Megafoni: Nollatolen kuolinkamppailu

 Tapio Laakso: Mikä stop töhryt -kampanjassa mättää?

Edit: lisää linkkejä.

Jehki Härkönen: Stop graffitifanaatikoille

 Tapio Laakso: Mikä stop töhryissä mättää? Osa 2

 Tapio Laakso: Muraaleja kaupungin kaduille?

Tepon kaupunkiblogi: Repressiosta

 Wikipedia: Gentrifikaatio

 

 Vapaus on länsimaissa jopa tasa-arvoakin suurempi ideologia. Se on täydellinen ideologinen käsite siinä mielessä, että se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa: yksilön valintoja, kollektiivista emansipaatiota, rajoitusten puuttumista, osallistumisoikeutta, harmonista elämänhallintaa, itsensä toteuttamista tai rajoittamatonta kilpailua. "Vapauden" ja "kehityksen" universaalihistoria on koko länsimaisen uuden ajan poliitikan punainen lanka joka on kerta toisensa jälkeen kuristanut toiseuden, joka on määritelty vapauden vastustajaksi. Samalla on unohtunut vapauden sosiaalinen käytäntö.

Mitä sitten, vaikka varallisuuserot valtioiden sisällä ovat kasvaneet läpi 1900-luvun? Mitä väliä, vaikka 10 % maailman ihmisistä omistaa 90 % maailman vauraudesta? Ylituotantoa välillä keskiluokalle, välillä takapajuisille paskamaille ja välillä kaatopaikoille suoltava elektroniikkateollisuus perustuu ympäristön tuhoamiseen länsimaiden ulkopuolella, eivätkä halvat palvelut olisi mahdollisia ilman kakkaduunareiden kyykyttämistä.

 

Me puhumme älystä ja kulttuuriteollisuudesta sillä välin kun tehtaat rummuttavat, rahti kulkee maassa, merellä ja ilmassa, köyhät tekevät kaksitoistatuntista työpäivää kännyköitä kooten ja älykoneemme imevät seinästä öljyä, sademetsiä ja kivihiiltä. Saasteet jäävät muualle, meille tulee netin ääreen lentokoneella luomu-hunajamelonia – Brasiliasta. (Joku sosiologi, "Virtuaaliekoilua", joku City)

 

Piilaakson innovaatiotalouden huima brändibändi, luovista luovin luokka, ahmii ämpärikaupalla psyykenlääkkeitä ja käy terapiassa shoppailuretkiensä välissä, ja laakso itse on pohjavesiä myöten saastunut samalla kun paskapalveluiden talous hinkkaa luovien poikien haljuja hanureita jotta innovaatiot pulppuaisivat. Entä sitten? Mitä sitten?

Mitä mistään, kun kyse on kuitenkin kuluttajan vapaudesta.

Tai kuten eräs kansantaloustieteen pääsykoekirja asian ilmaisee: "Markkinat perustuvat vapaaehtoiseen vaihtoon. Kukaan ei pakota toista myymään tai ostamaan mitään."

 

 

Kuluttajalla on vapaus valita tuotteensa markkinoilta niin kuin kotitaloudella on vapaus myydä työvoimaansa työnostajille. Kuluttajalla on vapaus valita, nostaako ostoskoriinsa valtavalla volyymilla mainostettuja tuotteita hyllystä silmän kohdalta vai ehkä alahyllyn reilun kaupan kolme kertaa kalliimpaa luomutuotetta. Kuluttajalla on vapaus toteuttaa itseään muotiteollisuuden ylläpitämässä vaatteiden, eleiden ja kauneusihanteiden loputtomassa kiertokulussa. Kuluttajalla on vapaus shoppailla ja kuluttaa muotia toteuttaakseen oikeuttaan ja vapauttaan ja saadakseen tyydytystä tästä vapaudentunteesta.

Ennen kaikkea kuluttajalla on vapaus määrätä se vapauden aste, jonka suo niille, jotka eivät ole kuluttajia, koska ovat sattuneet syntymään väärällä alueella, väärään sukupuoleen, väärään sosiaaliekonomiseen ryhmään tai väärällä ihonvärillä. Mitäpä ei kannattaisi uhrata kuluttajan vapauden tähden ja kenenpä ei kannattaisi unohtaa, että emme ole vapautuneet kulutuksesta, vaan olemme saaneet vapauden kuluttaa. Meillä on vapaus alistaa itsemme. Kuten vanha kunnon stoalainen tietää: jos alistut vapaasti, et oikeastaan edes alistu.

 

 

Ei ehdi lisää nyt tällä kertaa