5 muistiinpanoa nollatoleranssista
Nollatoleranssin uhrien haamuja
Aluksi blogin tarkoitus oli koota ja tiivistää yhteiskunnallisille liikkeille relevantteja uutisia ja argumentteja. Kun Helsingin nollatoleranssipolitiikkaa vastaan on nyt 10 vuotta Stop Töhryille -kampanjan alkamisen jälkeen noussut niin suuri kriitikin aalto, että Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (18.9) päätyy melkein puolustamaan Töhryfest-mielenosoitukseen liittynyttä "mellakkaa", niin haluaisin lyhyesti palata alkuuni ja tiivistää keskustelua muutaman muistiinpanon muodossa.
1. Nollatoleranssin laajuus. Valtajulkisuudessa keskustelu nollatoleranssista on palautunut kiistelyksi siitä, ovatko graffitit taidetta vai eivät, saako niitä tehdä vai ei ja eroavatko ne "töhryistä". Näillä kysymyksillä on lopulta vain jonkin verran tekemistä nollatoleranssin olennaisten ongelmien kanssa.
Ensiksi keskustelussa on unohdettu, että nollatoleranssi koskee myös jokaista tarraa ja julistetta, olivatpa ne miten helposti tahansa irrotettavissa. Tämä vie vähävaraisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta mahdollisuuden näkyä kadulla. Sen lisäksi se tietysti tekee katukuvasti hyvin köyhän näköistä.
Toiseksi keskustelussa on käsitelty nollatoleranssia abstraktina ilmiönä, ikään kuin analyyttisen valtiofilosofin silmin, pelkkänä sääntö- ja periaatejoukkona. On unohdettu se, mitä kadulla tapahtuu konkreettisesti: vartijat käyttävät väkivaltaa ihmisiin. Töhryfest-mielenosoitus osoitti tämän äärimmäisen selvästi: poliisi otti väkivaltaisesti ihmisiä kadulta kiinni, koska "tuo on juuri sen näköinen kaveri, että varmasti tekee jotain, parempi ottaa kiinni." (Ks. mielipidekirjoitus "Mielenosoituksessa oli aiheettomia kiinniottoja", HS 19.9.2008.)
Kolmanneksi on unohdettu ilmiön viitekehys eli pääoman tarve kehittää uudenlaista, "turvallisuuteen" perustuvaa kaupunkitilan kontrollia, joka operoi erilaisten poikkeustilojen kautta ja tähtää kaupunkiväen moneuden joustavaan hallintaan.
2. Kyse ei siis ole vain "taiteesta", vaan oikeudesta käyttää yhteistä kaupunkitilaa. Eikä kysymys kaupunkitilasta ratkea sillä, että graffiteja saa maalata johonkin muurinpätkään, vaikka se olisikin jo pieni askel parempaan kaupunkiin. Pelissä on paljon enemmän: kyse on siitä, saavatko kaupunkia käyttää myös kaupunkilaiset, jotka tekevät kaupungista elävän ja joiden pyörittämään palvelutalouteen kaupungin ylärakenne perustuu, vai saavatko tilaan jättää merkkejä ainoastaan kaupunkilaisten tuotantoa loisivat kaupalliset, usein ylikansalliset toimijat.
Nollatoleranssi.infon Kenen kaupunki? -kohdassa kirjoitetaan osuvasti:
Kaupunkitilan arvo, sen elävyys ja houkuttelevuus, perustuu ihmisten vapaaseen kanssakäymiseen. Tila tuotetaan hengailemalla, juomalla kahvia tai olutta, skeittaamalla, järjestämällä konsertteja, kuljeskelemalla lastenvaunujen kanssa, luomalla uusia pukeutumismalleja, joita muotibisnes sitten käyttää hyväkseen. Esimerkkejä siitä, miten parjattua graffitikulttuuria käytetään jatkuvasti hyväksi myynninedistämisessä, löytyy helposti. Hyvin todennäköisesti monenkin buffatun graffitin - jonka tekijä on ensin hakattu ja sitten tuomittu loputtomaan velkaorjuuteen - päälle kiinnitetään myöhemmin graffitityyliä hyödyntävä mainosjuliste.
3. Poikkeus(tila) vahvistaa uuden säännön. Historia toistaa itseään kontrollilogiikan suhteen. Kontrollitoimet alkavat aina jostakin vähemmistöstä, ja lopulta ne laajenevat kattamaan suurimman osan väestöä. Kuten Bertolt Brecht aikoinaan sanoi:
ensin ne vei graffitimaalarit
sitten ne vei tarrojen liimaajat
sitten ne vei julisteiden kiinnittäjät
sitten ne vei katuun sylkijät
ja kun ne tuli hakemaan mua
kaupungissa ei ollut enää ketään
joka olisi puolustanut minua
Kaupungin asenteet katutilaa kohtaan oikeistolaistuivat asteittain erilaisiin poikkeuksiin iskemisen kautta. Helsingissä vastustettiin aluksi rumia töhryjä ja ilkivaltaa. Sitten tuli nollatoleranssi graffitien suhteen ja maalareiden pahoinpitelyt. Pian sen jälkeen otettiin kohteeksi myös julisteet, tarrat ja niitä kiinnittävät ihmiset. Mitä seuraavaksi?
Paavo Arhinmäki kirjoittaa Taide-lehdessä:
Stop töhryille -projekti alkoi graffitien vastaisena kampanjana. Pikku hiljaa se on imenyt sisäänsä myös muut katutaiteen ja ruohonjuuritason katuelämän muodot. Kun graffitien määrä on vähentynyt, on pitänyt löytää uusia uhkakuvia. Vielä jokunen vuosi sitten kenellekään ei tullut mieleenkään, että mielenosoitusta, bändikeikkaa tai keskustelutilaisuutta mainostavan julisteen kiinnittäminen sähkökaappiin tai työmaa-aitaan olisi rikos. Tänä päivänä se kuitenkin on.
Nollatoleranssi on polttoainetta kontrollikoneelle, joka uhkaa erilaisten poikkeustilojen kautta imeä sisäänsä kaiken ei-kaupallisen kaupunkitoiminnan.
4. Mainoksilla on jo töhritty koko kaupunki. Elisa liimasi mainostarroja kotien oviin. "Tavoittelemme huomioarvoa. Voisin kuvitella, että omaan oveen liimattu mainos huomataan helpommin kuin vaikkapa lehti-ilmoitus", Elisan henkilöasiakkaiden markkinointijohtaja Kaj Wasastjerna sanoo.
Jostain syystä en usko, että Elisan tarraliimaajilla tai Wasastjernalla on riski tulla pahoinpidellyksi, putkaan viedyksi tai tuomituksi suuriin vahingonkorvauksiin.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaupalliset toimijat pääsevät helpolla:
- MTV harrasti vuosia sitten Suomessa sissimarkkinointia
- Egmont mainosti aikoinaan Blair Witch Projectia sähkökaappikampanjalla
- Yleisurheilun MM-kisojen aikaan 2005 kenkäfirma Puma liimasi mainostarroja mm. Mannerheimin patsaaseen
- myös Ruotsin yleisurheilumaajoukkueen sponsorin iskulauseita kirjoitettiin katuun tuolloin
- kunnallisvaaliehdokkaat, teleoperaattorit ja ravintolat ovat mainostaneet tarroilla
- Fennian seinää on peittänyt luvaton 800 neliön Star Wars –lakana
- osasta yrityksille mainoksista ei ole tullut mitään seurauksia, osasta on lähetetty pieni siivouslasku
- lisää tapauksia voi kaivella Kromin artikkeliarkistosta
Tarvitseeko enää postata tähän kuvia mainoksilla sotketuista busseista, raitiovaunuista ja metroista?
Väännä se piikkilangasta: kaupunkitilaa saavat käyttää vapaasti ainoastaan ne, joilla on rahaa. Tämä on voimakasta vallankäyttöä ja symbolista väkivaltaa kaupunkilaisia kohtaan.
Elisan markkinointijohtaja paljasti jutun juonen: tärkeää kaupunkitilassa on huomioarvo. Nollatoleranssi riistää kaupunkilaisilta ja epäkaupallisilta toimijoilta julkisen tilan huomioarvon, jonka se myy markkinoilla.
5. Nollatoleranssiongelma on poliittisesti tuotettu ja se voidaan myös purkaa poliittisesti. "Helsinki voi käydä graffitilinjauksensa uudelleen läpi", väittää apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri. Olisi tosiaan aika laittaa ei vain graffitilinjaus, vaan koko julkisen tilan politiikka uusiksi.
Samalla voitaisiin pitää yllä luovaa katutilan käyttöä ja tehdä jotain itse asialle, eli mainoksille (mahdollisia hakusanoja: liisteröinti, antimainonta, repiminen, päälle maalaaminen). Suoran toiminnan lisäksi kaupungin tapahtumiin voi ihan oikeasti vaikuttaa, vaikka sitten minimaalisesti, ensi kuun kunnallisvaaleissa.
HS:n älymystöraadista 76 % ilmoitti vastustavansa nollatoleranssia
