Tapahtuma, kuten murha koulussa
Tapahtuma on tärkeä sana. Esimerkiksi surullista koulumurhaa ei pitäisi ajatella vain syillä ja seurauksilla selitettävänä yksittäistapauksena. Sitä(kin) pitäisi ajatella pysyvänä, arkipäiväisen historian ulkopuolisena tapahtumana, joka etenee mielivaltaisesti valitusta pisteestä erilaisten polkujen kautta yhtä mielivaltaisesti valittuun loppuun ja palaa taas alkuun, loputtomasti. Niin ajateltuna tapahtuma ei sulkeudu, vaan sen ahdistava muutosvoima pysyy näkyvissä ja valuu nykyhetkeen. Tämä pakottaisi tekemään asialle jotain loputtoman vatvonnan sijaan.
Useimmat tapahtumaa koskevat kommentit unohtavat sen, ettei riitä, että jokin tapahtuma on kerran koettu ja ohitettu historiallisena. Täytyy jatkuvasti palata alkuun ja ajatella tapahtumaa tapahtumana, sitä, mitä ja miten siinä itse asiassa tapahtuu. Erityisen tärkeää on vastustaa taipumusta palauttaa ja jähmettää massamurhan kaltainen tapahtuma nimilapuksi, esimerkiksi "häiriintyneen nuoren järjettömäksi teoksi" tai "hullun typeryydeksi".
Jähmettäminen esineellistää tapahtuman virtaavan aineksen ja estää sen radikaalin olemuksen ajattelemisen.
Tapahtuman jähmettämisyritysten klassinen funktio on pönkittää "meidän" (terveiden, normaalien, porvareiden) identiteettiä Toista vastaan. Jähmettämisrakenteen rakenne on kolmiosainen ja toistuu yleisesti mediassa, ja sen avulla voi yhtä hyvin analysoida aktivismia, nollatoleranssia tai huumeiden käyttäjiä koskevaa spektaakkelia.
Ensiksi kohde, vaikkapa tappaja, loitonnetaan ja eristetään Toiseksi: "Mikä sai nuoren abiturientin tekemään näin järjettömän teon?" (Sitaatit ovat HS:n pääkirjoituksesta päivä Jokelan surmien jälkeen.) Tekijä on hullu, häiriintynyt, yksinäinen yksilö, mielenvikainen, eksynyt, vajaa, epänormaali ja irrationaalinen, kuten graffitimaalarit tai Virgin Techin kampustappaja: kaikkea sitä, mitä porvari ei ole. Vain poikkeustapaus voi "töhriä" seinän tai murhata käsiaseella kuusi oppilasta, rehtorin ja terveydenhoitajan, tai kahdeksan amiksen oppilasta, kuten tänään.
Jos tekijä ei olisi seonnut, vaan terve ja mieleltään normaali, se tarkoittaisi, että kuka tahansa voisi tehdä saman. Tämä johtopäätös olisi mahdotonta kestää.
Toinen liike on yksilöidä syntipukki: "Internetistä on tullut väline, joka ei palvele pelkästään hyvää. Sieltä löytyy myös pahuuden maailma, joka kiehtoo ja vie mennessään." Tai: väkivaltaviihde, tietokonepelit, yksinkertainen individualismi, aseiden lukumäärä, aselait…
Kolmanneksi ratkaisuna esitetään tiukemman kontrollin vaatiminen: "[- -] on toivottavaa, että selvästi häiriintyneisiin ja rikoksiin yllyttäviin teksteihin puututtaisiin nykyistä tiukemmin. [- -] Tähän saakka puheet metallinpaljastimista ja turvamiehistä kouluissa ovat kuulostaneet suomalaisessa koulumaailmassa liioittelulta. Nyt niistä varmasti keskustellaan yhteiskunnan eri tasoilla. [- -] Huomion keskittäminen turvallisuuteen on luonnollista, mutta sen rinnalla on pohdittava keinoja, joilla Jokelan murhenäytelmän kaltaisia tekoja hautovat nuoret voidaan tunnistaa." (Tämän päivän versio: Vanhanen haluaa internetin ja aselupien valvontaa.)
Loitontaminen Toiseksi, syyllistäminen ja kontrollin lisääminen: porvarin itsepuolustuspaketti. Toiseuttaminen vetää rajan turvapaikka-itsen ja vihollinen-Toisen välille; syyllistäminen antaa helpotusta omasta osuudesta, kanavoi kaunaa ja siirtää huomiota; lisäkontrolli edustaa aggressiivista kostoa.
Ensimmäinen liike hylkää Toisen ymmärtämisen tämän omilla ehdoilla ja kieltäytyy ajattelemasta sitä samaa, joka virtaa itsessä ja Toisessa.
Toinen liike on humanistisen subjektiajattelun perua: "Täytyy olla olemassa joku tai jokin, joka on vastuussa tästä ja jota voi syyllistää!"
Kolmas liike kohdistaa toimenpiteet seurauksiin syiden sijaan, oireisiin sairauden sijaan, trivialisoi tapahtuman ja epäpolitisoi sen.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Ainakin kääntää mainitut kolme kohtaa nurin. Se voisi olla alku.
Ps. Ampujan siteeraama War-biisin säkeistö on tavallaan osuva kuvaus elämästä tietokykykapitalismissa:
Whole life is war and whole life is pain
and you will fight alone in your personal war
