Jos ensimmäinen teos sattuu olemaan läpimurto, toinen teos luodaan usein vain sen takia, että päästäisiin tekemään kolmas. Verkkolehti Megafonin kanssa on kenties käynyt näin. Ensimmäinen numero sytytti keskustelun organisoitumisesta ja, yhdessä muiden polkujen kanssa, johti Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin ja tuhannen mielenosoittajan kohtaamiseen vappuna. Toinen numero julkaistiin toukokuun lopussa, eikä se reaktioiden puutteesta päätellen sytyttänyt edes juhannuskokkoa.

Kakkosnumero on enemmän työpaperinivaska kuin proletaarinen imuri. Tekstiä pitää työstää, jyystää ja raastaa. Kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: lehti kulkee kuin itäsaksalainen traktori pellossa. Traktorin voi tietenkin purkaa ja osia voi käyttää muihin tarkoituksiin, mikä on kai deleuzelainen tapa sanoa, että tulostin lehden kakkosnumeron ja alleviivasin siitä kohtia, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita.

Lehti kannattaa toki muutenkin selata läpi. Jokaisen opiskelijatoimijan kannattaa lukea "Wissenarbeit II" ja jokaisen vasemmistolaisen, anarkistin ja niin edelleen kannattaa lukea "Teesejä luokasta". Ja jos joku on edelleen sitä mieltä, että luokasta puhuminen täytyy kieltää, niin kannattaa lukea Beverly Skeggsin haastattelu.

 

Numeron tavoitteena on esitellä työläistutkimusta, "konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja" ja "asettaa tutkimusprosessi ja oppimisen vertaismuodot organisoitumisen välineeksi".

Otetaan aluksi luokkafeministi Skeggs. Vappuna Opiskelijatoiminnan uumenista ilmaistiin vastenmielisyyttä mielenosoituksen puheiden luokkaretoriikkaa kohtaan. No, puheissa ei sitten mainittu esimerkiksi ilmaisua "luokkaerojen kärjistyminen". Miksi luokasta puhuminen ahdistaa akateemisia toimijoita? Skeggsillä on vastaus:

 

On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että "Voi, olen todella etuoikeutettu!". Tahdot sanoa, "Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista". Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.

 

Keskiluokasta tulevana (ja alimpaan duunariluokkaan päätyneenä) voin myöntää Skeggsin olevan oikeassa. On ahdistavaa ottaa luokka vakavasti ja kamppailla sisäistä porvariaan vastaan.

 

Puhutaan vähän opiskelusta. Kaitilan ja Peltokosken artikkeli esittelee luokkakomposition käsitteen (ks. alla) ja soveltaa sitä yliopistoon. Syntyy nelikenttä, joka näyttää miten yliopisto tuottaa 1) tietotyövoimaa, 2) kulttuurista rikkautta, 3) opintopisteitä ja tutkintoja ja 4) opiskelijoita halpana ja osaavana paskaduuniresurssina. Opiskelijaliikkeen sietäisi ottaa oppia tekstistä. Lisäksi kaikkien opiskelijoiden sietäisi ottaa oppia tästä virkkeestä:

 

Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.

 

Nöyristely pois, vaatimukset pöytään ja omaehtoinen toiminta käyntiin!

Hienoa, opiskelijaliikkeessä ehkä sanotaan, mutta miten muuten me voimme tehdä tuota kuin harrastamalla "luokkakompositioanalyysia"? Voimme, artikkelin sanoin, kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan:

 

Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta.

 

Kolmas täky on luokkakomposition analyysi. Sitä käsittelevä artikkeli on jatkoa "Wissenarbeit macht freille", joka oli edellisen numeron jättihitti. Tiivistettynä artikkelin luokkateoreettinen pointti on nähdä luokkasuhde yhtä aikaa sekä subjektiivisena (halut, kokemukset, kamppailut) että objektiivisena (rakenteet) konfliktina tai kompositiona. Artikkeli täydentää ja korjaa Gunnin teesejä luokasta.

Luokkakomposition poliittisen analyysin tehtävät ovat:

1. tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja kamppailujen välisiä suhteita,

2. vahvistaa kamppailujen subjektiivisuutta ja organisoitumista,

3. saada kamppailut kommunikoimaan keskenään ja tajuta niiden poliittinen merkitys sekä

4. hahmottaa millaisia resursseja toimijat voivat ottaa haltuunsa ja jakaa.

Eikö tuossa ole hyvä to-do-lista syksyä varten?

 

Chantal Mouffen artikkeli "Kritiikki vastahegemonisena interventiona" on yhdistelmä kateellisia väärinkäsityksiä ja tympeitä paluuyrityksiä. "Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien avaamiseen", tekstin ingressissä sanotaan. "Sijaan" - olisi siis hylättävä pakeneminen ja vetäytyminen? Mitä tämä on muuta kuin paluuta bolsevishmiin? Pitäisi ehkä sittenkin laittaa valta umpisolmuun ja käyttää saksia.

Mouffen tiivistys Hardtin ja Negrin teeseistä on "ihan jees" enkä puutu siihen keskusteluun, koska en ole skolaari. Myös pointti uudelleenartikulaation tärkeydestä on erittäin olennainen:

 

Meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa.

 

Sitten alkavat erimielisyydet. Listaan Mouffen perseilyt:

1. Mouffe ei kykene käsittelemään autonomistista ajattelua affirmatiivisuuden kautta. ("Kritiikki" ylipäänsä on ongelmallinen yleiskäsite affirmatiivisesta näkökulmasta.) Esimerkiksi Hardtin ja Negrin paon logiikka määritellään "negaation muodoksi, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista". Saman tien Hardtia ja Negriä syytetään "kyvyttömyydestä selittää radikaali negatiivisuus, sanalla sanoen antagonismi". Miten olisi antagonismi radikaalina affirmatiivisuutena?

2. Artikkelista saa käsityksen, jonka mukaan Hardt ja Negri tarkastelisivat luokkataistelun historiaa naivisti vain työläisten taistelujen logiikan kautta. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Mouffe keksii vain yli 30 vuotta vanhan idean:

 

Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism⁵ nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät "taiteelliseksi kritiikiksi" viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin - autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus - on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.

 

Luultavasti ymmärrän nyt jotain täysin väärin, sillä Mouffen luulisi tietävän, että tämäkin rekuperaatio-keskustelu satuttiin keksimään 1960-luvulla ja autonomit, jos jotkut, ovat sitä toistelleet. Mouffe ei näköjään ole lukenut Imperiumin postmodernismia käsittelevää lukua, jossa Hardt ja Negri osoittavat postmodernin ennen niin kapinallisen "logiikan" (dekonstruktio, deterritorialisaatio, moninaisuus, joustavuus jne.) palvelevan kapitalistista Imperiumia mainiosti.

3. Mouffe väittää, että "ontologiselle immanenssille perustuva eksoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa". Melkoista mölinää. Mistä "loikka" ja mistä "politiikan tuolla puolen oleva yhteiskunta"?

(No, on myönnettävä, että Augustinuksen Jumalan valtio on tehnyt vahvan vaikutuksen Negriin…)

4. Mouffe väittää myös, että sekä autonomiassa että perinteisessä marxilaisuudessa "valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa". Väite on yksinkertaisesti niin typerä (paitsi jos se kohdistetaan anarkisteihin), että yksin se riittää tuhoamaan Mouffen artikkelin uskottavuuden.

Toivottavasti Hardtin ja Negrin lokakuussa julkaistava Commonwealth antaa ryhtiä liikekeskustelulle ja lakaisee veltot hegemonia-mouffet Tähtien Sota IV:n Kuolemantähden jätekuiluun.

 

 

 

Kun ehdotin että vasemmiston puolueohjelma pitäisi kirjoittaa uusiksi Megafonin pohjalta, tarkoitin tällaisia tekstejä. Muut, vielä mainitsemattomat artikkelit ovat kelvollisia, joskin kenties hieman yllätyksettömiä. Kiinaa käsittelevä juttu on mielenkiintoinen piristys keskellä joidenkin "aktivistien" me-ollaan-suomi-taviksia-jotka-kuuntelee-folkkia -kautta.

In conclusion: hätä ei ole niin iso, että kakkosmega olisi megakakkonen. Muutamassa jutussa ollaan kuitenkin lähellä. Jos ensimmäinen numero kusi liikekentän kintuille ja toinen kävi pikaisella kyykkykakalla Itä-Saksassa, niin toivotaan että kolmas tuottaa hedelmällisempiä eritteitä. Vaikka kyllähän ulosteet lannoittavat maaperää, josta versoaa vallankumouksen hedelmiä.

 

Olen kiinnostunut affekteista. Toisen blogin kirjoittaja on kiinnostunut utopioista. Kun eräänä päivänä Jyväskylän Vakiopaineessa yhdistimme kiinnostuksemme, syntyi "utooppisen affektin" käsite.

Kerrataan: affekti on ruumiillinen vaikutus (lat. affectus), jonka seuraus(*) (affectio) koetaan ja tulkitaan esimerkiksi "emootioksi". Utopia puolestaan on "paikka, jota ei ole", tai ihanteelliseksi ajateltu (yhteiskunta)tila. Utooppinen affekti on siis ruumiillinen vaikutus, johon liittyy kokemus tai ajatus paikasta, jota ei ole mutta jonka pitäisi olla.

Voi ehkä sanoa, että yksi utooppisten affektien tulkituista seurauksista on toivon tunne.

Affektit ovat tällä hetkellä muodissa filosofian kentällä. Utopiat eivät ole, koska postmodernismin jälkeen tuonpuoleisuus ja eskatologiat ovat olleet epäsuosittuja (hyvä niin). Toivon tunnekaan ei ole kovin suuressa huudossa, mikä on varmasti osittain (suosiossa olevan) Nietzschen ja (erittäin suuressa suosiossa olevan) Spinozan ansiota. Molemmat ovat pitkälti stoalaisia, ja muistaakseni molemmat vastustavat toivoa, koska se on joko heikko tai reaktiivinen (Nietzsche) tai sitten passivoiva (Spinoza) tunne.

Näin utooppinen affekti on syntyessään 2/3 epäsuosittu käsite.

 

Kuten tavallista, filosofit ovat tässä kohtaa väärässä. Mutta vain puoliksi. Pitää paikkaansa, että toivo voi kiepsahtaa passivoivaksi ja heikentäväksi tunteeksi, kun on kyse yksilöstä ja hänen hyvästä elämästään. Minun on järkevämpää rakastaa kohtaloani ja kokea iloa ymmärtämällä maailmaa kuin elätellä loputonta toivoa esimerkiksi Tapahtumasta, joka pelastaa elämäni kertaheitolla. On parempi kontrolloida sitä, mitä pystyy kontrolloimaan ja sulkeistaa tuomionsa siitä, mitä ei pysty kontrolloimaan, kuin toivoa että "jotakin tapahtuu" ja kärsiä, kun "mitään ei tapahdu".

Asetelma kuitenkin muuttuu, jos tarkastellaan (länsimaisia, kapitalistisessa yhteiskunnassa toimivia jne.) ihmisryhmiä. Tämä on niin yksinkertaista, että tuntuu absurdilta kirjoittaa, mutta näyttää olevan niin, että toivo tuottaa iloa ja yhdistää ihmisiä, kun taas epätoivon tuottama pettymys hajottaa ryhmiä.

Väite ei tietenkään voi pitää täysin paikkaansa. Epätoivoisten ja pettyneiden työmiesten muodostamat oikeistoryhmät ovat ilmeinen vastaesimerkki. Ehkä esimerkin voisi kääntää jotenkin niin, että oikeistolaisetkin ryhmät pysyvät koossa niin kauan kun niillä on toivoa omista vaikutusmahdollisuuksistaan - vaikka ryhmän taustalla toimisikin pettymys ja epätoivo.

Joka tapauksessa: toimiakseen ihmisryhmät tarvitsevat toivoa riippumatta siitä, onko toivo "realistista" vai ei ja perustuuko se illuusiolle vai ei. Utooppisten affektien synty, liike ja kuolema ovat tärkeä tutkimuskohde ryhmien ja organisaatioiden kannalta - myös ja varsinkin yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta.

Toivoa ei kannata väheksyä. Miten se menikään: "Saavuttaakseen edes vähän on vaadittava mahdotonta."

 

Tämän postauksen eettinen opetus on: henkilökohtaisesti ole stoalainen, mutta kollektiivisesti etsi jotain muuta. Kokeile ja toivo. Ole realistinen ja vaadi mahdotonta.

Lisäksi lue Lavastekaupunkia: sellaiset blogit tuottavat toivoa.

 

 

 

(*) "Vaikutuksen seuraus?" Tässä "vaikutus" viittaa prosessiin (A<->B) ja "seuraus" prosessin jättämään jälkeen tai tilaan (B’). Affekteista tässä blogissa ks. Spinozan syntiset sulot, Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä sekä Affekti ja shokki.

Edit: lähdeteksti löytyy nyt suomennettuna Takusta

Derrick Jensen osuu häränsilmään:

 

Would any sane person think dumpster diving would have stopped Hitler, or that composting would have ended slavery or brought about the eight-hour workday, or that chopping wood and carrying water would have gotten people out of Tsarist prisons, or that dancing naked around a fire would have helped put in place the Voting Rights Act of 1957 or the Civil Rights Act of 1964? Then why now, with all the world at stake, do so many people retreat into these entirely personal “solutions”?

 

Vaikka jokainen USAn kansalainen tekisi kaiken, mitä Al Goren Epämiellyttävä totuus suosittelee (energiansäästölamput, hybridiautot…), niin tekstin mukaan maan hiilidioksidipäästöt laskisivat vain 22 %, kun tarvittaisiin 75 % vähennys. Jäljet johtavat teollisuuteen, valtioon, eliittijärjestöihin, valtahierarkioihin. Yksilöiden syyllistäminen pelkistää ihmiset kuluttajiksi ja passivoi heidät.

Henkilökohtaiset ratkaisut toimivat ehkä pienen materiaalisen, sosiaalisen ja esteettisen efektin lisäksi joko lisäämällä tai vähentämällä syyllisyyttä maapallon psykologisen, sosiaalisen ja materiaalisen ekologian tuhoutumisesta. Muilta osin kannattaa ensisijaisesti suunnitella kollektiivisempia ja kokonaisvaltaisempia ratkaisuja ja potea vähemmän syyllisyyttä.

Kasvissyönti on minulle poikkeus - vähintään siihen asti, että ihmiset kasvattavat ja murhaavat eläimensä itse.

 

I want to be clear. I’m not saying we shouldn’t live simply. I live reasonably simply myself, but I don’t pretend that not buying much (or not driving much, or not having kids) is a powerful political act, or that it’s deeply revolutionary. It’s not. Personal change doesn’t equal social change.

[…] We can follow the examples of brave activists who lived through the difficult times I mentioned—Nazi Germany, Tsarist Russia, antebellum United States—who did far more than manifest a form of moral purity; they actively opposed the injustices that surrounded them. We can follow the example of those who remembered that the role of an activist is not to navigate systems of oppressive power with as much integrity as possible, but rather to confront and take down those systems.

Forget Shorter Showers: Why Personal Change Does Not Equal Political Change

 

 

Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.

Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.

Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.

Auktoriteettien kritiiki?

Mitä?

Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.

Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.

 

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.

Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on  Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.

Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.

 

Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.

Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:

 

Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.

(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)

 

Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.

Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."

Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.

Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.

Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.

Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.

Mutistaan mutta ei kapinoida.

Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.

"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"

Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."

Saattaahan se olla kypsymässä.

Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).

 

 

 

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.

Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.

Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…

Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.

 

Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."

Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.

"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.

Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…

No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.

Children of Bodom - Tokyo Warhearts

 

 

Zengakuren (kuva: dailylife.com)

 

Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.

Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.

Muuten vuosi on tässä: