Spinozan syntisiä suloja 4: iloisten kohtaamisten etiikka
Etiikassa on kyse ilon filosofiasta, kuten ainoan yleistajuisen suomalaisen Spinoza-johdatuksen kirjoittanut Juhani Pietarinen otsikoi. Radikaalien filosofien tavoin Pietarinen korostaa eettistä Spinozaa siinä, missä analyyttiset valtiofilosofit tapaavat pullistella Etiikan ensimmäisen ja toisen kirjan metafysiikalla ja tietoteorialla.
Radikaalifilosofien ja Pietarisen projektit eroavat monessa mielessä: mikä on suhde Nietzscheen, ollaanko lähempänä humanismia (Pietarinen) vai antihumanistista politiikkaa (Althusser, Deleuze, Guattari…), pyritäänkö tekemään Spinozaa ”ymmärrettäväksi” (Pietarinen) vai masinoidaanko häntä uuden luomiseen (Deleuze), jne. Joka tapauksessa Spinozasta kiinnostuneen lukijan ja Pietarisen kirjan kohtaaminen on sympaattinen.
Kohtaaminen toisen suomalaisen Spinoza-entusiastin kanssa ei ole yhtä iloinen. Vesa Oittinen, Venäjän aatehistorian professori, joka suomensi Etiikan latinasta ja kirjoitti ranskalais-italialaisia Spinoza-tulkintoja vastustavan väitöskirjansa saksaksi, on ottanut elämäntehtäväkseen Spinozan säilömisen sopivan konservatiivisena ja sopivan dialektisena. (Oittisen väitöskirjan nimi on Spinozistische Dialektik: die Spinoza-Lekture des französischen Strukturalismus und Poststrukturalismus.)
Ensinnäkin Oittinen vastustaa Deleuzen spinozismia, koska "deleuzilaisittain ymmärretty differenssin tila ihmisten välillä ei Spinozan näkökulmasta olisi mitään muuta kuin äärimmäistä passioiden valtaa", mikä vaikuttaa melkoisen falskilta väitteeltä. Eroamisen aktiivinen affirmoiminen on pikemminkin äärimmäistä aktioiden valtaa sekä spinozistisessa että nietzscheläisessä mielessä.
Toiseksi Oittinen vastustaa Antonio Negrin muotokuvaa Spinozasta, jossa kyseinen ex-juutalainen muotoillaan italialaisen autonomia-liikkeen anarkistis-marxilaiseksi esitaistelijaksi. Sinänsä kritiikissä lienee pointtinsa: Negri vetää mutkia suoraksi. Oittisen tietämättömyyden autonomiasta ja Negristä paljastaa kuitenkin seuraava sitaatti Etiikan suomennuksen esipuheesta:
Ranskalainen tutkija Alexandre Matheron kuvannee Spinozan filosofiasta johdettavan yhteiskuntautopian luonnetta paremmin [kuin Negri] todetessaan, että sille on ominaista "henkinen kommunismi" (communisme des esprits), sen tiedostaminen että korkeimmat asiat, henkiset arvot ovat kaikille yhteisiä. Tästä ei voida mitenkään itsestään selvästi tehdä johtopäätöstä, että Spinoza vaatisi myös aineellisten hyödykkeiden yhteisomistusta [–]. [H]änen yhteiskuntafilosofiset teoksensa [–] käsittelevät valtiomuodon ja poliittisen organisoinnin ongelmia, ja sivuavat taloutta vain aivan ohimennen. Tässä suhteessa Spinoza ei poikkea muista uuden ajan yhteiskuntafilosofian klassikoista. (Etiikka, s. 14.)
Sen lisäksi, että on tietenkin naiivia ja virheellistä irrottaa talous "valtiomuodon ja poliittisen organisoinnin ongelmista", teksti ei osoita sen vertaa perehtyneisyyttä autonomian alkeisiin, että siinä tajuttaisiin henkisen kommunismin merkitys uudelle vasemmistolle.
Emme elä enää teollisessa taloudessa, jossa olisi olennaista taistella tehtaista ja "aineellisten hyödykkeiden yhteisomistuksesta". Päin vastoin: postfordismissa "henkinen" - kieli, sosiaalisuus, merkit ja merkitykset, huomio, juorut, vitsit, estetiikka, koko kulttuuri - tuottaa arvoa (ja vastaavasti työvoimasta 2/3 työskentelee palvelualalla). Siksi Spinozan teoria kaiken henkisen yhteisyydestä kuuluu uuden vasemmistolaisen politiikan perusteeseihin.
(Suosittelen tässä välissä levähdystaukoa laatukäsikirjakehittimen parissa. Yritän saada johonkin lehteen kyseisellä puppugeneraattorilla luodun innovaatioyliopistotekstin.)
Nyt: kun Deleuze ja Spinoza kohtaavat, syntyy iloisten kohtaamisten etiikka.
4. Iloisten kohtaamisten etiikka. Ihmisen tietoisuus on Spinozan mukaan luonteeltaan sellainen, että se huomaa vain tapahtumien seuraukset eikä niiden syitä. Olioiden interaktion seuraukset havaitaan affektion ja affektin muodossa. Affektio (lat. affectio) tarkoittaa vaikutetun ruumiin tilaa, affekti (affectus) taas ruumiin siirtymistä suurempaan tai vähäisempään täydellisyyteen, toisin sanoen toimintakyvyn ja aktiivisuuden vähentymistä tai lisääntymistä.
Affektit jakautuvat aktiivisiin ja passiivisiin affekteihin, joista jälkimmäiset jakautuvat edelleen ilon passioihin ja surun passioihin. Spinozan affektijärjestelmä (Etiikka III - IV) voidaan näin tiivistää seuraavasti:
AFFEKTIT
(muutokset modusten toimintakyvyssä)
aktiot passiot
(autonomia) (ulkoa määräytyminen)
ilo suru
(+) (-)
(Kaaviossa aktiot sijoittuvat sattumalta vasemmalle.)
Ihmisen tavanomainen tila on passiivisten affektien orjuus ja epäadekvaatit ideat (ensimmäisen lajin tieto, imaginatio) pelkistä seurauksista ilman niiden todellisia syitä. Kokemalla iloisia affekteja, jotka syntyvät yhteensopivien ruumiiden ja ideoiden kohtaamisista, yksilö voi kuitenkin nousta kohti suurempaa aktiivisuutta ja autonomiaa. Etiikan päämääränä on autonomia, tai "autuus", ja iloiset, toimintakykyä nostavat kohtaamiset ovat keino lähestyä sitä.
Spinozalle mikään ei itsessään ole hyvää tai huonoa, vaan arvot määräytyvät interaktion laadusta. Sellaisen ruoan syöminen, joka parantaa terveyttää ja tekee voimakkaammaksi, on esimerkki hyvästä interaktiosta kahden yhteensopivan kappaleen (organismin ja ravinnon) välillä. Vastaavasti sairastuminen tai myrkytys eivät ole huonoja itsessään, mutta ne voidaan käsittää eettisesti kehnoiksi, koska ne tapaavat olla ”huonoja kohtaamisia”, joka alentavat ruumiin voimia ja erottavat modukset toimintakyvystään.
Kuolema on ääriesimerkki huonosta kohtaamisesta: siinä ruumista konstituoivien osien suhdejärjestelmä hajoaa kriittiseen pisteeseen ja koko sommitelma romahtaa
Spinozan immoralistisen etiikan kärki on siinä, että kaikki eettiset tapahtumat täytyy käsittää tämän naturalistisen mallin mukaan. Etiikka ei siis eroa yleisestä gastronomiasta: huonoja kohtaamisia tulee välttää niin kuin mädäntyneen ruoan syömistä, ja hyvää tulee tavoitella niin kuin vahvistavaa ravintoa.
Arvoja ei johdeta transsendentilta tai transsendentaaliselta tasolta eikä rationaalisesta tahdosta, velvollisuuksista tai pelkästä hyödystä, vaan kohtaamisten ja niiden tuottamien affektien suhteellisesta laadusta: tuottaako kohtaaminen iloa vai surua ja onko yksilö aktiivinen (määräytyy toimintaan omasta luonteestaan käsin) vai passiivinen (määräytyy toimintaan ulkopuolisesta vaikutuksesta).
Moraaliajattelun virheet – moralisointi, laeilla ja velvollisuuksilla uhkailu, tuomitseminen ja syyllistäminen – johtuvat vain tietoisuuden illuusiosta, siis asioiden väärin ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä.
Spinozan etiikka ottaa etäisyyttä moraaliin. Koska tietoisuus on vain idea ruumiin toimintakyvyn muutoksista ja koska se on vain informatiivista eikä sillä ole vapaata tahtoa, niin yksilöä vastuullistavat ja syyllistävät moralistiset kategoriat tuhoutuvat.
Etiikka vapauttaa meidät syyllisyydestä ja muista reaktiivisista voimista. Tilalle se antaa maksiimin:
Etsi toimintakykyäsi nostavia kohtaamisia, vältä huonoja kohtauksia, liittoudu kaltaistesi kanssa, kokeile, mikä sopii juuri sinun ruumiillesi, suojele iloisia asioita, ymmärrä maailmaa ja tule aktiiviseksi!
Seuraavaksi ja viimeiseksi: Spinozan vasemmistolainen autuus!
Spinozan syntisiä suloja:
- Adekvaatit ideat
- Materialismi
- Empirismi
- Iloisten kohtaamisten etiikka
- Vasemmistolainen autuus