Viime aikoina Olemisen porteille Hirtetty Koiranmutka on ylenmäärin rahoittanut vallankumousta timanttilahjoituksin. Kiitän huomiosta. Lahjoitan timantit spinozistisen kommunismin hengessä kaikille niitä tarvitseville.

Mainitsen silti, edellä ja täällä mainittujen lisäksi, muutaman mielenkiintoisen blogin.

• The Accursed Share (TJEU: Matter & The Syntheses of Time) - huh huh että voi kirjoittaa raskaita postauksia
• Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta - miellyttävälukuisia hyväkielisiä tekstejä; kuin tuorejuustoa sivelisi suolakeksille
• Converting Vegetarians - en yleensä lue muotiblogeja, enkä tiedä miksi seuraan tätä
• Feminist Philosophers (TJEU: Philosophical Insults) - energinen ja hauska feministivirta
• Liekkiön loki - esimerkkinä vähän henkilökohtaisemmasta blogista
• Tapio Laakso - aina ajankohtainen
• Write to Done - esimerkkinä loputtomista writing-inspiration-getting-things-done blogeista

 

Ehkä nyt on hyvä hetki tehdä angloamerikkalainen pieni porvarillinen recap tärkeimmistä tähänastisista postauksista.

 

Aktivistis-sosiologisia tapahtumia:

• Käytännön autonomiaa
• Takaisin aallonharjalle
• Kontrolli turvallisuuden nimissä
• Affekti ja shokki
• Poliisin semiotiikkaa
• Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä
• Häädetty valtaus: Karku
• Huumeet ja luokkataistelu
• Liian köyhä hintiks - mustapinkki Pride
• Miten ajattelevat ihmiset perustelevat mukautumisensa

 

Katsauksia siihen mitä on meneillään:

• Tammikuun uutisia
• Helmikuun uutisia
• Maaliskuun uutisia
• Apokalyptisia viboja
• Sälää

 

Valokuvia löytyy muualtakin mutta nämä ovat lähinnä sydäntä:

• Rakkauden kesä ‘08 alkaa tästä
• EuroMayDay 2008 Helsinki: mitä tapahtui?
• Perkele! Kuvia Suomesta

 

Teorian alkeissarja:

• Pakeneva yhteiskunta
• Poliittinen ja tuotanto

 

Deleuze on innostanut joka postausta, erityisesti:

• Anti-kapitalismi, pro-skitsofrenia
• Koneita luontoäidin oomme kaikki
• Erojen vapautusrintama
• Spinozan syntisiä suloja

 

Samoin Marx:

• Kopioi tämä blogi
• Tavara ja kerrostuma

 

Ja filosofia yleisesti:

• Analyysia vastaan
• Auktoriteetti
• Kasvissyönti ja Derridan ruokavalio
• Jujutsu-affirmaatio eli miksi kritiikki on huonoa
• Tuska 2008: mustan compoundin negatiivinen dialektiikka
• Aikuinen toimii lapsen tavoin
• Vasemmistolainen analyysi + identiteetti

 

Työ ei:

• "Miksi en hae tätä työpaikkaa" (jotkut päätyvät tähän hakusanoilla kuten "miten haen työpaikkaa")
• Itsenäisen kilpailijan myytti
• Uplifting quote
• Ylösalaisin
• Opi alkeet työelämästä

 

Eikä Jyväskylä:

• Kansalaiszurnalismia Jyväskylässä - talonvaltaus ulkoavaruudesta
• Yössä on musta reikä
• Jyväskylä, urbaani metropoli

 

Luetuin postaus on muuten Näin kierrät poliisin nettisensuurin - Googlen ansiosta, se nimittäin on postauksen kautta assosioinut blogiin sellaiset termit kuin "eager gays", "fuckyong fisting", "only fresh porn" ja "stop töhryille vihjepuhelin".

Ja onnittelut vielä sille joka juuri saapui tänne hakusanalla "siviilipoliisi huume".

Rakas nettipäiväkirja, viime aikoina olen pannut merkille mielenkiintoisen ajatuskuvion. Sitä tuntuu esiintyvän ihmisillä, jotka ovat hyvin älykkäitä ja koulutettuja mutta jotka mahdollisesti pelkäävät erottautua sosiaalisesta valtavirrasta - nimittäin reaalisen tasolla.

Mielipiteissään, analyyseissaan ja kirjoituksissaan, siis diskurssin tasolla, tällaiset ihmiset saattavat olla radikaaleja. Sitten kun pitäisi äänestää jaloillaan, niin jalat kuitenkin polkevat samaa tahtia muiden marssimaan käskettyjen kanssa. Ja ajattelevia kun ovat, nämä ihmiset kehittävät itselleen huonon omatunnon. Sitä he yrittävät selittää pois argumentilla, jota voisi kutsua vaikkapa "totaliteetin voitoksi".

Aloin miettiä ilmiötä tammikuussa kun jo uusklassikoksi muodostuneen blogin, entisen Kapinallisen politiikan, pitäjä perusteli yhtäkkistä lähtöään armeijaan kirjoittamalla, että "yhtä lailla sivari ja totaali ovat kannanottoina alistumista valmiiksi määritellyn pelin sääntöihin ja siten hierarkioiden tukemista".

 

Valinta armeijan, sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä on oikea Catch-22: minkä tahansa reitin valitsetkin, koneisto voittaa aina. On jokseenkin mieletöntä nähdä inttiin meno koneiston tukemisena ja muut sen vastustamisena, koska koneistossa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästä armeijasta. [Kts. keskustelu]

 

Toinen tapaus sattui eilen Ruttopuiston piknikillä, jossa eräs vanha datanörtti paasasi Coca-Cola Zeron mainoskampanjan paskuudesta, mikä täytyy siis seurueemme huomioon ottaen tulkita eettiseksi tai poliittiseksi arvioksi, eikä esimerkiksi taloudelliseksi. Tyyppi tietenkin oli ostanut kyseistä juomaa piknikille, koska "on ihan sama mitä mä teen, jos mä jatkan tän ostamista niin niiden mainoskampanja on mennyt ihan hukkaan kun ne näkee että myynti on noussut vain yhden prosentin ja sitä paitsi jos kaikkea alkais boikotoida niin kohta joutuis boikotoimaan vettä koska Helsingin vesilaitoksella on huono mainos".

Touché.

 

Ensin siis myönnetään, että "kaikki ei ole kunnossa". Kyllä, armeija on hierarkkinen väkivaltakoneisto joka alistamalla koulii väestä kuriin sopeutuvia seksistisiä tappajia. Kyllä, CCZ:n mainoskampanja oli ironisesta fantasiayrityksestään huolimatta äärimmäisen seksistinen, samoin uusien pet-palautuspullojen kampanja, jossa naiset poseerasivat pulloina ("korkkaa ja kierrätä").

Analyysin jälkeen koetaan epätoivon tuulahdus. "Voisin mä ehkä tehdä jotain muutakin kuin analysoida kriittisesti - ehkä mä jopa haluan tehdä jotain - mitä, miten, milloin, kuinka - voi olla liian hankalaa - oliskohan siitä edes mitään hyötyä - saattaisinkohan mä itseni naurunalaiseksi - ja mitä yksi ihminen voi - ei se voi vaikuttaa mihinkään…" Tämä on se tunne, joka tuuppaa ajattelevaa ihmistä kohti resignaatiota, toiminnasta luopumista.

Koska ajattelevalla ihmisellä on kristinuskon perintönä huono omatunto ja syyllisyys, tarvitaan vielä oikeutus, jonkinlainen rationalisaatio sille, että mitään ei (taaskaan) tehdä. Oikeutus löydetään siitä, että vaikka tekisikin, niin sillä ei olisi mitään väliä.

Teolla ei olisi mitään väliä, koska…

• yhden ihmisen tekojen efektit ovat mitättömät (ja koska kaikki ajattelevat näin…)
• tekijä voisi joutua naurunalaiseksi (tekemättä jättäminen on yritys olla hip ja cool)
• mitään tekijöitä ei itse asiassa ole, koska subjekti hajautuu loputtomiin verkostoihin (ihan oikeasti nyt hei…)
• systeemi hallitsee (ja Althusserin ideologiset valtiokoneistot)
• jne.

 

Juttu tiivistyy tosiaan althusserilaiseen "systeemi hallitsee" -mentaliteettiin, jossa ainoa tapa tehdä vastarintaa on yrittää kieltäytyä ideologisten koneistojen meille tuottamista "subjektipositioista" - tai sitten mennä niihin mukaan täysillä. Postmoderni identiteetti antaa lauhan lakonisella tyylillään demonstraation:

…kasvissyöjäksi tai vegaaniksi ryhtymistä en näe niinkään kapinana tai vaihtoehtona nykyiselle järjestelmälle, vaan mielestäni se on yksi porvarillisen hegemonian ja kapitalistisen tuotantokoneiston luoma kuluttajasubjektina olemisen muoto, turhan helppo identifioitumisen kohde. [Kuluttamalla maailmaa muuttamaan? Osa I]

No, mikäpä ei tänään olisi kapitalistisen tuotantokoneiston luoma subjektimuoto?

Voi Althusser mitä menit tekemään. Kuvaamasi mentaliteetin ansiosta meillä on kasoittain kriittisiä analysaattoreita, jotka eivät tee juuri muuta kuin analysoivat kriittisesti.

 

 

Ensiksi. Rationaalinen tiede on itse osoittanut sosiaalisen maailman irrationaaliseksi. Ajattelu kasvaa epävakaassa maaperässä, sen alkuperä on havaintojen ja affektien epäpersoonallinen ja kaoottinen virta, tai kuten George Lakoff sanoo,

Reason is commonly assumed to be conscious; disembodied; dispassionate; literal (fits the world directly); logical (leads from facts to correct conclusions); universal; and self-interested. The cognitive and brain sciences have shown that reason really is mostly unconscious; physical (uses the brain); requires emotion; uses frames, metaphors and melodramatic narratives; varies depending on worldview; and is used at least as much in the service of empathy as of self-interest. Real reason has major political consequences. [New York Times]

Silti yhä jotkut uskovat, että maailman ongelmat johtuvat valistuksen puutteesta. Meillä on jo valistusta, sen sijaan meiltä puuttuu hyviä affekteja ja autonomiaa.

 

Toiseksi. Paranoidi poliittinen atmosfääri vain vahvistuu modernin jälkeisellä ajalla. Salaliittoteoriat luovat fiktiivisiä toimijoita maailmaan, josta kaikki subjektit näyttävät kadonneen. Täytyisi oppia luovimaan salaliittoteorisoinnin ja kaaosteorisoinnin välillä.

For example, people often attribute unexplained physical and psychological symptoms to the food we eat, the water we drink, an extending variety of pollutants and other substances transmitted by new technologies and other invisible processes. The American academic, Timothy Melley, has characterised this response as ‘agency panic’. He writes: ‘Agency panic is intense anxiety about an apparent loss of autonomy, the conviction that one’s actions are being controlled by someone else or that one has been “constructed” by powerful, external agents.’ (2) The perception that our behaviour and action is controlled by external agents is symptomatic of a heightened sense of fatalism, which arises from today’ s sense of diminished subjectivity. The feeling of being subject to manipulation and external control – the very stuff of conspiracy theory – springs from the contemporary perception of powerlessness.

History shows us that nothing is more frightening than when a community lacks a system of meaning through which it can understand the problems it confronts. In such circumstances, people feel powerless and confused, and are sometimes drawn towards a simplistic version of events where everything appears black or white or good and evil. That is why, for many people, the collapse of Tower Seven symbolises the workings of evil – and why NIST’s forthcoming report is unlikely to shake them out of their thinking patterns. Once you see and hear evil, and believe it exists, it is difficult to regard competing views as anything other than the work of Very Bad People.

Frank Furedi
Why facts won’t demolish the conspiracy theories

Kolmanneksi. Olen ollut jälleen sairaana. Ensi viikolla on peräti yksi työpäivä, ja ruumiini otti ennakkoa siihen nähden. Ideoita syntyy, toteutusta ei, kun viimein tullut helle paahtaa flunssan kanssa.

 

Neljänneksi. Oikealta löytyvä Arts & Letters -osio päivittyy jatkuvasti, vaikkei blogissa muuten muuttuisi mikään.

 

Lopuksi. U-S-A, U-S-A!

 

 Jyväskylän keskustaa vartioivat ovelasti naamioidut valvontakamerat, joista poliisi ja kapitalistit katselevat tyytyväisinä shoppailevia alamaisiaan. Ryppään vieressä on sininen pylväs, jonka kärjessä on fasistisen näköinen kaiutin. Siitä kylän vanhin voi antaa päiväkäskynsä, jonka mukaan kyläläiset joka päivä sitovat pylvääseen eniten hipin näköisen asukkaan ja teurastavat tämän.

 

 

Foorumin sisäänkäynti Jyväskylässä - kukapa siinä haluaisi "ilmoittaa".

 

 

Edes kärpänen ei selviä hengissä Jyväskylän tukahduttavasta keskustalaisilmastosta.

 

 

Jyväskylän ainoa graffiti. Se on suosittu nähtävyys entisestä maalaiskunnasta tulevien isäntien keskuudessa.

 

Ja kuitenkin - meidän on myönnettävä, ettei kaupunki ole aivan toivoton tapaus.

 

 

En tiedä mitä tämä on, mutta vaikuttaa lupaavalta.

 

Lähiöissä opetellaan marxismin alkeita.

 

JCDecaux’lla on katumainonnan monopoli, jota pidetään yllä tälläkin omaehtoista kulttuuria vastustavalla propagandakampanjalla. "Sinä maksat. Sotkutonta päivää". - Sinä maksat mainonnan joka tapauksessa: hinnoissa, mielenterveydessä ja fasististen asenteiden aiheuttamissa vaurioissa.

 

 

Ainakin jotkut kieltäytyivät keskiviikkona 16.7 noudattamasta päiväkäskyä ja romuttivat turkisliikkeen julkisivun.

 

 Jyväskylän yössä on musta reikä

 Kansalaiszurnalismia Jyväskylässä

 

 

 

Vartijoille harkitaan lupaa tarkastaa henkilöllisyys

 

 

Poliisi keräisi koko kansan sormenjäljet

 

Isoveli tulee oletko valmis?

 

 

 Vallitseeko työpaikallasi pelon ilmapiiri?

 

 

 Ilmasto muuttuu kuin Suomen kesä ja G8 ei tee asialle mitään

 

 

 Muualla: kiinnostava kulttuurikriitikko Santeri Nemo
yrittää palkita vallankumouksen hengiltä.

 

 

 Vasemmistolaisen analyysin yleinen kvasikaava kuuluu siis: "Jos tuote x, niin välttämättä myös x:n tuotantoprosessi y - ja näiden välissä fetisismi z, joka peittää y:tä."

Politiikan (miten tylsä sana!) kohdalla tässä transsendentaalis-genealogisessa argumentissa kyse on toisaalta poliittisen toiminnan kohteista, siitä miten tietyt olosuhteet ja tuotteet (markkinat, tavarat, organisaatiot) syntyvät, ja toisaalta toimijoiden omista identiteeteistä ja niiden tuotannosta. Vastaavasti Spinozan ontologiassa ja totuusteoriassa tutkittava x = havaittu seuraus (maailmassaoleva olio) ja edellytettävä y =  substanssin deterministinen syyketju (olion tuotantoprosessi). Marx ja Deleuze taas kirjoittavat tavaroiden, kerrostumien ja identiteettien tuotannosta. Uusi vasemmisto puhuu jälleen pääoman kasautumisen prosesseista, jne.

Voitaisiin tehdä jonkinlainen esimerkkitaulukko järjestyksessä Marx, Spinoza, D&G ja Deleuze:

 

tuotantoprosessi	fetisismi, joka peittää tuotantoa	tuote
työnjako, tuotanto, jakelu ja markkinointi	tavarafetisismi + ideologia(?)	tavara
syysuhdeketju substanssin rihmastossa	teologia, taikausko, imaginatio	havaittu vaikutus/olio
de/re/territorialisaatio/stratifikaatio	? (doksa, mystisismi?)	kerrostuma
immanentti virtuaalinen moneuden taso	representaatioajattelu, dialektiikka jne.	identiteetti

 

Deleuzen sanoin: vasemmiston yksi tehtävä on kaivaa esiin oikeiston piilottamia ongelmia, siis tuotantoprosesseja.

 

Jos tuotteen paikalle sijoitetaan identiteetti, päästään suoraan poliittisen teorian kiivaaseen ytimeen. Siinä nimittäin koko "tuote" kyseenalaistuu: onko sosiaalisia identiteettejä? Mikä on niiden ontologia? Mitä identiteetille pitäisi tehdä?

Yhdenlaiset toimijat pyrkivät rakentamaan moninaisia, muuttuvia, virtaavia ja kasvottomia järjestelmiä tai mini-instituutioita. Näiltä organisaatioilta joko puuttuu identiteetti (siinä mielessä ettei sitä ole pyritty tietoisesti tuottamaan tai pitämään yllä, tai sitten identiteettiä on tarkoituksellisesti purettu ja rikottu) tai niiden identiteetit ovat mikroidentiteettejä, jotka pyritään pitämään avoimina ja juoksevina. Toimijoilla on tarkoitus tuhota, paeta, parodioida ja liu’uttaa identiteettejä.

Toiset taas pyrkivät tuottamaan poliittisia identiteettejä, myös niille, jotka vastustavat koko identiteetin käsitettä haltuunottavana ja pysäyttävänä kontrollirakenteena. Puhutaan esimerkiksi "sankarikuluttajasta", jonka pitäisi pelastaa maailma. Demarien retoriikassa tärkein identiteetti on "Ihminen". Oikeistolaisilla stereotyyppisesti esiintyviä identiteettejä ovat "hyvä tyyppi", "yrittäjä" ja "laiska luuseri". Tarkoitus on tuottaa toimijoille samastuttavia ja voimaannuttavia tai sitten vähätteleviä identiteettejä.

Kummat voittavat?

 

Voiko sosiaalisen identiteetin käsittää samanlaiseksi sosiaalisten prosessien "hyytymäksi" kuin tavaramuoto on marxilaisittain? Jos näin tehdään, niin identiteettipolitiikka tarkoittaa politiikan tavaramuotoistumista. Identiteettiin perustuva poliittinen toiminta onkin siis poliittisen toiminnan hyydyttämistä - ainakin jollakin tasolla. Se voi kyllä vapauttaa pahimmista valtahierarkioista, mutta pystyttää itsessään välittömästi uusia uhkaavia kontrollimuotoja: se, jolla on identiteetti, antautuu kontrolloitavaksi kuin tavara.

Sen sijaan identiteettejä pakeneva kasvoton ja muunteleva toiminta on hierarkian pahin uhka.

 

Liitän tähän osan Tuomas Nevanlinnan esseestä kertomaan identiteetin pakenemisen tärkeydestä. Teksti sivuaa teoreettisesti myös ajankohtaista "romanikysymystä". Kirjasta Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia (2002, s. 206 - 210):

 

Keitä ovat nämä huligaanit, jotka kerta kerran jälkeen pilaavat Hyvän Asian? Kukaan ei tunnu tietävän. Heitä pidetään joko salaisen keskusvalvomon kauko-ohjaamina ammattianarkisteina tai väkivaltaista hulinointia itseisarvona pitävinä rettelöitsijöinä.

Kuitenkin juuri he ovat globalisaation ainoita tosiasiallisia vastustajia [sic]. Kiltit mielenosoittajat eivät sitä ole, niin sydämestäni kuin heidän toimiaan ja motiivejaan kannatankin. Pelkään näet pahoin, että he ovat globalisaation seuraavan sukupolven toteuttajia. Heidän suhteensa globalisaatioon on vastaava kuin 60-luvun hyvinvointivaltion toteuttajien suhde kapitalismiin: kapinallinen teoriassa, mutta reformistinen ja rakentava käytännössä.

[–] Kuitenkin nämä kaiken pilaavat huligaanit ovat radikaaleimpia globalisaation vastustajia. Syy ei ole se, että he käyttävät väkivaltaa. Syy on, että kukaan ei tiedä keitä he ovat.

Siksi kukaan ei myöskään sano, että heidän käyttäytymisensä taustalla piilisivät väkivaltavideot tai ankea lapsuus.

 

Identiteettiä meiltä vaatii juuri valta, erityisesti valtio.

Ajatellaan vaikka sitä kuinka intiimi suhteemme esimerkiksi omaan sosiaaliturvatunnukseemme oikein on: varomme tarkkaan levittämästä sitä turhaan. [–] Käyttäydymme kuin henkilötunnus olisi ominta omaisuuttamme, identiteettimme syvin lähde ja ilmiasu, eettisen ja poliittisen koskemattomuutemme varmin varjelija.

Kuitenkin valtio antaa meille henkilötunnuksen juuri siksi, että sen avulla meidät saataisiin "kiinni", että meidät voisi tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa, että meitä voisi periaatteessa seurata minne ikinä menemmekin.

Saamme henkilötunnuksen valtiolta mutta käyttäydymme niin kuin se olisi viimeinen turvamme sitä vastaan. Saamme valtiolta tunnuksen, jonka sitten varjelemme valtion silmiltä. Ikään kuin yhtaikaa suojelisimme itseämme valtiolta ja samalla tunnustaisimme, että valtio on identiteettimme syvin lähde.

Valtioiden rajaa ei voi laillisesti ylittää kenenä-tahansa vaan raja- ja tullimiehet haluavat tietää kuka sinä olet. Siksi "identiteettipolitiikka" on aina askeleen myöhässä.

Ehkä onkin totta, että ilman valtiota olisin ei kukaan.

 

Kapinallinenkin identiteetti on aina jo vallan verkossa. Identiteettiin perustuvalla politiikalla voimme korkeintaan neuvotella itsellemme lisää etuja vallitsevan tilanteen sisällä, mutta emme voi muuttaa sitä.

Niitä, joihin on saatu kaiverretuksi identiteetti, hallitaan sosiaalitekniikoin. Niitä joihin ei ole, hallitaan puhtaan sota- tai väkivaltakoneiston avulla. Valtion rajalle ilmaantuneita pakolaisia kukaan ei halua auttaa, koska heillä ei ole identiteeettiä, siis minkään valtion kansalaisuutta. Ihmisoikeudet on keksitty juuri tällaista tilannetta silmälläpitäen. Mutta samassa tilanteessa ne osoittautuvat tyhjäksi puheeksi.

Tähän pulmaan on kaksi periaatteellista suhtautumistapaa: sanoa, että ihmisoikeuksien käsite todella on tyhjä, niiden ainoa sisältö on kansalaisuus. Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen maailmanvaltion. Tai sitten voi ajatella, että tulisi hylätä koko (valtio)kansalaisuuden idea. Esimerkiksi kurdien ongelma ei tällöin olisi se, että heillä ei ole valtiota. Ongelma olisi pikemminkin se, että nykymaailman silmissä he tarvitsevat valtion ennen kuin voivat olla olemassa.

 

Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.

Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.

Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.

 
 

(liite 2: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia)

Huomaan toistavani ajatuskuviota, jota utilisoivat niin Spinoza, Kant, Marx, Deleuze kuin aktivistitkin. Se on eräänlainen väljä transsendentaalisen argumentoinnin muoto: meillä on x (maailmassa havaittu vaikutus, subjektin havainto, tavara kaupan hyllyllä, identiteetti…), ja kysymys kuuluu, miten meillä voi olla x. Mitä x edellyttää, mikä on x:n tuotantoprosessi? Mitä jää piiloon x:n taakse ja miten x kätkee y:n?

Tavallaan juttu on jatkoa lapselle, joka ihmettelee miksei sähköä voi tuhlata kun sitä kerran tulee seinästä lisää, niin kuin rahaa tulee automaatista. Aikuinen selittää lapselle huvittuneesti, että sähkön taustalla on kaapeli ja voimala ja tehdas ja rahavirrat ja saasteita ja riistoa ja muuta huonoa ja vaikeaa.

Kuitenkin aikuinen itse toimii lapsen tavoin: kaupasta saa tavaroita, markkinoilta ja massakulttuurista saa identiteettejä, asiantuntijoilta saa moraalia. Näiden tuotteiden tuotantoprosessien perään ei kysellä.

Jos Kantin ylväs selitys valistuksesta ihmisen täysi-ikäistymisenä tarkoittaa jotakin, niin tätä: aikuisuus saavutetaan tuotantoprosessien ymmärtämisen myötä. Aikuiset ymmärtävät, että töpselin takana on tehdas.

 

(Seuraavaksi: transsendentaalis-genealoginen argumentointi, poliittisen teorian kiivas ydin ja Tuomas Nevanlinnan rooli tässä.)

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin…

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)

Huoltoasemalla kuultua: esimies ja vanhempi työntekijä miettivät kumpi kahdesta työnhakijasta pitäisi palkata. Ensimmäinen ehdokas on 16-vuotias tyttö. Toinen on 24-vuotias ja opiskelee yliopistossa.

"Eiköhän se nuorempi kuitenkin oo parempi. Nuoremmat on reippaampia ja kuuliaisempia", esimies sanoo.

Niin. Miksi edes nähdä vaivaa työnhaun tähden, kun mieluisimmat paskaduunienkin tekijät ovat mahdollisimman nuoria, palvelualttiita ja alistuvia.

 

Miksi hakea kesälle töitä tammikuusta lähtien, kun joustavoittava ja tulosvastuullinen osa-aikafeissaus on parasta, mitä voi kuvitella saavansa ilman transsendentteja uhrauksia, erityistä kokemusta tai suhteita.

Miksi nähdä puoli vuotta vaivaa sen eteen, että pääsee minimipalkalle myymään ruumistaan, persoonallisuuttaan ja aikaansa.

Ja mikä lähtökohta millekään organisoitumiselle on se, että kesken päivän töistä lähteminen sairaana on uskaliain kuviteltavissa oleva uroteko.

Miksi kilpailla töihin pääsystä, kun kilpailun määritelmään sisältyy hierarkian muodostuminen voittajien ja häviäjien välille.

 

Totta kai väliaikaisella ja nuorella työvoimalla teetetään kaikki työt, jotka sillä on mahdollista teettää. Parhaimmillaan nuoret alaiset riistävät itse itseään. Hesarissa oli juttu jäätelömyyjästä, joka ei ollut yhdeksäntuntisen työpäivänsä aikana uskaltanut jättää kojuaan edes pitääkseen vessataukoa, koska ei tiennyt että sellaiseen on oikeus.

On ymmärrettävää, etteivät kaikki tiedä oikeuksistaan, ja toisaalta ettei kaikilla ole oikeuksia. Mutta mikseivät ihmiset ylipäänsä ota itselleen oikeuksia?

 

Odottaako siellä "uran" lopussa tosiaan palkinto?

 

Usko työhön nyt ja rikkauteen ja vapaisiin ihmissuhteisiin huomenna meni jo vuosia sitten. Vain hölmö uskoo siihen enää, kuten vain hölmö uskoo uusien investointien lisäävän työpaikkoja. Uuden talouden kriisi vei uskon "kansakapitalismiin", rikastumiseen osakemarkkinoilla. Talouskriisi vei moraalin.

Vain hölmö voi olla näkemättä, että pörssiin sijoitetut säästöt ja eläketurvamaksut voivat minä tahansa hetkenä viedä sijoittajan oman työpaikan ja pakottaa hänet pätkätöihin, joustamaan ja juoksemaan. "Sijoitan säästöni osakkeisiin (tai sosiaaliturvamaksuina tai eläkesäästämällä maksamani osuus on sijoitettuna osakemarkkinoille), olen esim. kunnan työntekijä tai töissä jossain teollisuuslaitoksessa. Jotta sosiaaliturvani olisi kunnossa, oletan, että markkinoilla salkkuani hoidetaan mahdollisimman hyvin ja potti kasvaa."

Potti kuitenkin kasvaa vain, mikäli yrityksiä ja kunnallistaloutta strukturoidaan korkeimman tuoton vaatimusten mukaan, mistä voi olla seurauksena minulle työpaikan menetys, lisääntyvät joustot, pätkätyöt ja lopulta koko sosiaaliturvan menetys.

Jos kapitalismin sydämenä on petos ja sen toiminnan edellytyksenä on usko, niin kapitalismissa, joka on levittäytynyt koko yhteiskuntaan ja elämään, myös petos on levittäytynyt kaikkialle. Se on myös suhteissamme toisiin ihmisiin. Siksi taistelu petosta (suhteiden esineellistämistä, fetisismiä) vastaan läpäisee koko elämän eikä vain taloutta. Taistelu petosta vastaan läpäisee jokaisen teon ja jokaisen puheenvuoron, suhteet työtovereihin ja suhteet ystäviin. Kaikkien sopimusten, transparenssin, laskennan jne. illuusioiden sijaan näkyy yhä selvemmin, että kyseessä on yhteiskuntamuodostuma, jonka perusta on petoksessa. Kun me näemme sen, tai kun me alamme epäillä sitä, niin kapitalismin taika ei toimi.

(Holvas & Vähämäki, Odotustila, 2005, s. 200.)