Vallankumouksen hedelmiä

 

Koska 2000-luvun alku tapahtui toisessa maailmassa, sosiologian ja aktivismin ajankohtaiset manifestit, puheenvuorot ja tutkimukset jäivät tuolloin lukematta. Viime aikoina olen filosofian ja viime vuoden talonvaltaussyklin suuntaamana palannut vuosien 1999-2003 tapahtumiin, käynyt läpi artikkeleita ja lukenut uudelleen klassikoita David Kortenista Kleiniin ja Hardtiin & Negriin.

Aktivismitutkimuksessa puhutaan yhteiskunnallisista liikkeistä nousevina ja laskevina "aaltoina". Liikkeillä on aallonpohjia ja vaahtopäisiä huippuja, niiden aallot hyökyvät rakenteiden yli tai sitten taittuvat lakipisteessään. Arto Lindholm selvittää asiaa väitöskirjassaan Maailman parantajat: globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005, tiivistelmä):

Aallon käsitteeseen sisältyy myös ajatus siitä, että protestijakso itää ja kytee pitkäänkin julkisuudelta piilossa ennen puhkeamistaan kiihtyväksi protestiaalloksi. [… Aaltojen välisen] latenssivaiheen aikana protestiliike pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa kulttuurisesti muun muassa vaihtoehtoisten elämäntapavalintojen avulla. […] Liikettä ylläpitävään vuorovaikutukseen riittää pieni joukko aktivisteja, koska heidän keskinäiset tunnesiteensä sekä ystävyys- ja rakkaussuhteensa ovat usein vahvoja.

Protestiaallot saattavat saada alkunsa pienistä ja näkymättömistä verkostoista. Yksittäiseltä ja sattumanvaraiselta vaikuttava tapaus voi käynnistää kiihtyvän joukkoliikehdinnän. […]

Aallon kielikuva pitää kuitenkin sisällään myös ajatuksen siitä, että aktiivisuuden määrä ei kasva ikuisesti. Hulluuden hetkiä seuraa aina myös krapula ja aktiivisuuden väheneminen, hiukan samaan tapaan kuin talouden nousu- ja laskusuhdanteet seuraavat toisiaan. Aallon kuihtuminen johtuu siitä, että voimakkaan kasvun vaiheelle tyypillinen emotionaalinen lataus on liian kuluttavaa, jotta se kantaisi kovin pitkään. Kiihtyvä protestiaalto voi kuitenkin joissakin olosuhteissa johtaa suoranaiseen vallankumoukseen, jolloin aalto nielaisee koko yhteiskunnan eikä päinvastoin.

[s. 34-35.]

Pelottava luonnonvoimainen tsunami uhkaa järjestäytynyttä yhteiskuntaamme ulkopuolelta. Kaikki keinot ovat sallittuja … Aalloista puhuminen epäpolitisoi yhteiskunnallista liikehdintää, mutta väki käyttää käsitettä nykyään itsekin, joten menköön.

Suomalaisen aktivismin lähihistorian Lindholm jakaa viiteen aaltoon:

1. opiskelijaprotestit 1968-1974
2. Koijärvi 1979-1981
3. metsäsodat 1987-1989
4. eläinoikeusprotestit 1993-1997
5. globalisaatiokritiikki 1999-2001

Väitöskirja julkaistiin vuonna 2005, jonka jälkeen on ollut kaksi uutta lainetta tai sykliä: prekariaattiaktivismi 2003-2006 ja edelleen jatkuva talonvaltaustrendi 2007-. Tämä kaikki on tietysti vain haltuunottavaa ja jälkikäteen tulevaa luokittelua.

Kiivetkäämme nyt takaperin viidennen aallon huipulle.

 

Lindholmia mukaillen vuoden 2001 voisi nimetä jälkiteollisen globalisoituneen maailman hulluksi vuodeksi, jos 1968 oli sellainen teolliselle ja kolonialistiselle maailmalle. 1990-luvun tapahtumat ja 2000-luvun alun taistelut tiivistyvät vuosiin 1999 (Seattle) - 2001 (Göteborg ja Genova). Ajanjakso kasvatti monta vallankumouksellista hedelmää. Vaikka on vielä liian aikaista muuten verrata ‘01:ta ja ‘68:aa, ‘01 ansaitsee omat tutkijansa ja tapahtumalogiikan paljastajansa, ja eräs sellainen on jo ilmaantunut: Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset on hc-filosofinen analyysi luokkataistelun uuden syklin alusta.

Kun ulkopuolinen tutkija ilmestyy paikalle, liike on tietenkin jo pysäytetty ja paketoitu. Lindholmin paketista on hyvä aloittaa. Se on sympaattisen pubiturisijan näkökulmasta kirjoitettu, asiajournalistisesti painottunut kuvaus suomalaisen aktivismin tapahtumista vuosituhannen vaihteessa. Teksti on niin common senseä, että väitöskirjoja lukematonkin ymmärtää mitä setä haluaa kertoa. Ja mainio kertomus se onkin antamaan esiymmärrystä siitä, mistä tapahtumissa oli kyse. Kaapikaamme ja referoikaamme.

 

Arto Lindholm (2005): Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa.
Helsinki: Gaudeamus. 

 

Se, mistä globalisaatiokritiikki on kotoisin 

Globalisaatioaktivismin liikkeen leimauttivat täystuleen WTO-mielenosoitukset 1999 (LOTR-versio youtubessa). Liikkeen siemenet olivat levinneet ympäri maailman. Tarvitsi räjäyttää vain yksi panos, ja seuraukset tulivat ilmi globaaleina sarjoina. Seattle ei tosin vaikutelmasta huolimatta ollut spontaani tapahtuma, vaan edellytti koko 90-luvun kestäneitä valmisteluita.

Seattle ei muuten ollut "väkivallaton", toisin kuin Lindholm väittää - jos pysytään Lindholmin tavassa käyttää termiä. Pahamaineisen Seattlesta teki juuri musta blokki, joka tuhosi kaupungin Niketownin ja antoi 60 minutes -ohjelmalle kuuluisia kuvia rikotuista ikkunoista ja tuhotuista mäkkäreistä ja starbuck’seista. Tuskin tapahtumaa muuten kutsuttaisiin "taisteluksi". Sitä paitsi (omaisuuteen kohdistuva) väkivalta saattoi olla hyvin tärkeää tapahtuman onnistumisen kannalta: ilman sen antamaa affektiivista energiaa liike ei ehkä olisi murtautunut yleiseen tietoisuuteen yhtä järkyttävällä voimalla.

  

 

Lindholm ei mainitse, että Seattle oli vain osa globaalin oikeudenmukaisuuden kampanjaa, jossa oli aikaisemmin tapahtunut yhteenottoja mm. Saksassa 1988 (IMF ja Maailmanpankki), Indonesiassa 1998 (nälänhätä) ja Boliviassa usean vuoden aikana ("vesisodat"). Muutenkin Maailman parantajat käsittelee aktivismia hieman epähistoriallisena ilmiösarjana. Mikään historiallinen sosiologi tai genealogi Lindholm ei ole.

Muita vaikuttavia tapahtumia Lindholmin mukaan olivat:

1. Zapatista-kapina Meksikossa NAFTA-sopimuksen allekirjoittamispäivästä 1.1.1994 alkaen. Kapina ei ollut vallankumous tai kaappausyritys, vaan aseellista vastarintaa ylikansallista yhtiöuhkaa vastaan. Sen sotasaavutukset olivat vähäisiä, mutta mediavoitot suurempia (zapatistien romantisointia harrastettiin myös Suomessa, Lindholm kertoo, ja Voiman 2/2008 zapatistiartikkelissa on epäsuora viittaus tähän). Zapatistat toimivat edelleen ja elävät jälleen kerran Meksikon hallituksen puolisotilaallisten joukkojen painostuksen ja väkivallan alla.

2. Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun hirttäminen Nigeriassa marraskuussa 1995. Tästä sai alkunsa Mosop-liike ja globaali Shell-kritiikki ja -boikotti. Ogoniaktivisti Saro-Wiva hirtettiin perättömien murhasyytteiden vuoksi, Shellin tuella. Muistan, kuinka monet nuoret vallankumouksen hedelmät kohisivat Saro-Wivasta bileissä vielä 2002, kun g-aktivismin aalto oli Lindholmin mukaan jo taittunut.

3. MAI-sopimuksen kaataminen 1998.  Sopimus olisi vaatinut kohtelemaan sisäisiä ja ulkoisia investointeja samanarvoisina, mistä olisi ollut hyötyä vain ylikansallisille. Aktivistit vuosivat salassa valmistellun sopimuksen nettiin, mistä seurasi paisuva julkinen kritiikki ja sopimuksen kaatuminen.

4. Praha 26.9.2000: mielenosoituksia ja mellakoita. Kaupunki oli ennen tapahtumaa muutettu sotilaalliseksi linnakkeeksi.

 

Globalisaatiokeskustelu suomalaisessa aktivistiskenessä alkoi 1997 Muutoksen keväässä. Maan ystävät ja Ylikansalliset kuriin perustettiin 1996, samoin Kuokkavierasjuhlat, jotka jatkuivat vuoteen 2003 asti (kuuluisa taksitapaus sattui hulluna vuotena 2001) ja joita yritettiin epäonnistuneesti elvyttää 2006. Muodollisten järjestöjen puolelta Attac perustettiin Ranskassa 1998 ja Suomessa 2001.

Kolme tärkeää taustakirjaa suomalaisille aktivisteille olivat Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa, Kleinin NoLogo ja Hardtin & Negrin Imperiumi. Aikaisemmin Peter Singerin Oikeutta eläimille antoi nimen eläinoikeusaktivismille, Thomas Wallgren ja Olli Tammilehto tekivät pohjatyötä Suomessa ja Ville Lähteellä oli paljon epävirallista vaikutusvaltaa kentän sisällä. Näihin kaikkiin täytyy palata myöhemmin toisaalla.

Alkuvuosina aktivistikenttä oli epämuodollinen, ja toiminta kanavoitui järjestöjen ohi. Vuosina 1995-1997 eläinoikeusaktivismi oli huipussaan. Sen aalto taittui ‘97 Orimattilan tapaukseen, jossa pakenevia aktivisteja suolattiin haulikolla. Viimeistään vuodesta 1999 globalisaatiosta tuli kritiikin pääaihe. Aktivismi ja kriittinen yhteiskuntatutkimus kulkivat yhtä jalkaa (ja kulkevat edelleen). Alun rihmastollinen anarkismi kuitenkin muuttui Lindholmin mukaan nopeasti ammattimaiseksi järjestö- ja lobbaustoiminnaksi.

Se, miten g-kritiikki tapahtui

Yleisimpiin vaikutustapoihin kuuluivat mielenosoitukset ja aktiot, poliittinen opetus, seminaarit ja lukupiirit, omilla elämäntavoilla vaikuttaminen ja kolmannen sektorin omaehtoisen toiminnan kehittäminen. Lisäksi sähköinen aktivismi nousi tärkeäksi jo Seattlen valmisteluissa.

Seattlesta levisivät aktivistien käyttämät suoran toiminnan taktiikat: kopiointi, parodia, varjotapahtumat ja karnevalismi, solumainen organisoituminen, rihmastojen ja läheisryhmien muodostaminen ja jakautuminen erivärisiin blokkeihin. Vihreä blokki harrasti laillista toimintaa (myöhemmin siitä syntyi pinkki bileblokki). Keltainen/oranssi blokki oli valmis väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen, ja punainen blokki harrasti suoria yhteenottoja poliisin kanssa. Musta blokki sovelsi kaupunkisissitaktiikoita ja avointa suuryritysten ja julkisen omaisuuden tuhoamista (toisinaan syntyi oikeasti väkivaltaisia mellakoita).

 

Ei sillä, että poliisit olisivat välittäneet värikoodeista, tai aktivistien turvallisuudesta muutenkaan. Mieleen tulevat jenkkipoliisit, jotka Seattlessa tarttuivat istuvia mielenosoittajia tukasta, taivuttivat pään taakse ja suihkuttivat pippurikaasua silmiin. Molemminpuolisesta väkivallasta on tehty dokumentti. Se toimii hyvin, koska siinä ei ole kertojaa.

 

Valtio yritti nopeasti tukahduttaa ja sulauttaa uuden aktivismin aallon. Integroimalla radikaalit hallitukseen joko perinteisen puoluepolitiikan kautta tai asiantuntijarooleilla palkitsemalla valtio oli onnistunut pitämään suomalaisen aktivismin kilttinä 90-luvulle asti. Globalisaatioaktivismin suurimmalla hetkellä jopa SDP oli värväämässä anarkisteja aktivistien riveistä piristääkseen kuvaansa. No, sulauttaminen ei onnistunut aivan yhtä hyvin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, mutta jotain se sai pysäytettyä (ks. Antti Rautiaisen kirjoitus broilerien renessanssista).

Aktivisteja vastustivat myös Defens (eräänlainen pro-globalisaatio-liike) ja nationalistit. Kummatkin olivat oikeistolaisia, jälkimmäiset kansallisvaltiota ja kansakuntaa romanttisesti ihannoivina ja edelliset  "universaalia vapautta" markkinaliberalismilla ajavina. Aktivismin kannalta kummastakaan suunnasta ei ole kuulunut juuri mitään, puoluepolitiikan ja virkamiehistön puolelta jatkuvasti kyllä.

Lindholmille Genova ‘01 on liikkeen vedenjakaja, josta hänelle jäivät mieleen lähinnä apeus, militaristinen tunnelma ja kuvottavat saastekerrokset. Katutaisteluiden aikana poliisi ja musta blokki hyökkäsivät vuorotellen: edelliset ampuivat kyynelkaasua ja jälkimmäiset tekivät dramaattisia sissi-iskuja roskisten ja autojen kimppuun. Suomalaiset mielenosoitukset näyttäytyvät Lindholmille tällaisiin spektaakkeleihin verrattuina väkinäisinä, rauhallisina ja laimeina (vapun 2006 EuroMayDay todisti, ettei näin aina ole).

Hyvänä yksityiskohtana Lindholmin aineistoanalyysista käy ilmi, että aktivistikentän sisälläkin kritiikki mielenosoituksia kohtaan tulee yleensä niiltä, jotka eivät ole osallistuneet demoihin tai aktioihin.

Lindholmin tapa hahmottaa järjestöjä

I. Katutason projektit
   - anarkistiryhmät (1, 2)
   - Street Party & Reclaim The Streets
   - Maan ystävät
   - Valtavirta (nykyään ydinvoima.net)
   - Ruokaa ei aseita
   - Antifa
II. Eläinaktivistit
   - Oikeutta eläimille
   - EVR
   - EVR-tukiryhmä
   - Vegaaniliitto
III. Punaiset
   - Attac
   - Sadankomitea
   - Rauhanpuolustajat
   - Pro Koskenkorva (?)
   - Sosialistiliitto
IV. Uudet anarkistit
   - Valkohaalarit
   - Ya Basta!
   - Musta blokki
V. Muodolliset & maltilliset
   - Luonto-Liitto
   - Animalia
   - WWF
   - Dodo, Kepa, jne.

 

Se, keitä g-aktivistit olivat

Lindholm näkee paljon vaivaa selvittääkseen aktivistien demografiaa ja "identiteettiä". Suomalainen aktivistikenttä ei nykyään koostu syrjäytyneistä tai "työväestöstä", vaan pääosin keskimäärin 22-27-vuotiaista hyvinkoulutetuista ja keskiluokkaisista kaupunkilaisista, jotka vieläpä saavat lisähyötyä aktivismistaan. Sen harrastaminen tuottaa Lindholmin mukaan henkisiä ja sosiaalisia etuja, opiskeluun ja työhön liittyviä taitoja ja kontakteja, ystäviä, mielekästä elämänsisältöä ja hauskuutta.

Aktivismi ei Suomessa levinnyt korkean inhimillisen pääoman luokasta vähemmän koulutetuille, tai sitten Lindholmin kyselyyn eivät vastanneet sellaiset. Miten (vulgaari)marxilainen luokkateoria selittäisi hyväosaisten gk-aktivistien kulttuuriradikalismin, Lindholm kysyy. Niinpä. Entäs, kun ei olla enää niin vulgaareja? Kirjassa ei masinoida Gramscia tai muita sofistikoituneempia vallankumousklassikoita.

Totuuden ja moniäänisyyden välinen ristiriita on kirjalta ihan hyvä filosofinen huomio. Yhtäällä aktivisteilla ei ole yhtä totuutta, vaan kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisaalta aktivistien missio on näyttää totuus tavalliselle kansalle. Tätä vastaan voi aina sanoa, että "totuus" tarkoittaa tietenkin juuri kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisin sanoen filosofiaa.

Aktivismin päämäärä on yhteiskunnan tuleminen käytännölliseksi filosofiaksi.

Yksi aktivistien ammattitaudeista onkin sama kuin filosofian opiskelijoilla: holistinen halvaantuminen. Kun kaikki liittyy kaikkeen, kaikki pitäisi ottaa huomion ja tehdä yhtä aikaa. Tästä seuraa epätoivoa, toimettomuutta ja pessimismiä.

 

Se, mitä uutta g-aktivismissa oli

Uuden työn keskeinen juttu, siirtymä fordistisesta valtiotaloudesta jälkiteolliseen markkinatalouteen ja kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, näkyy globalisaatioaktivismissakin. 1900-luvun lopulla imperialismikritiikki vaihtui brändikritiikiksi, identiteettipolitiikka nousi esiin ainakin sosiologien mukaan, arkielämää politisoitiin ja liikkeistä tuli - ainakin sosiologien mukaan - myös minän rakentamisen ja toteuttamisen paikkoja.

Tärkein g-aktivismin uutuus oli antiautoritaarinen ja horisontaalinen organisoituminen. Läheisryhmien poikkikansalliset verkostot ovat kontrolloimattomia ja liukkaita vanhojen liikkeiden hierarkioihin verrattuna.

Toinen luomus oli affektiivinen mediapolitiikka, joka ratsasti huomiotalouden aallolla.

 

Se, mitä liike saavutti

"Edes reformeja saadakseen on vaadittava mahdottomia", oikeutti yksi aktivisti utopisminsa. Lindholmin arvion mukaan kapitalismin loppua ei ole näkyvissä: kapitalismi on jatkuvasti uusiutuva koneisto, mikä tekee siitä tien, joka on vain kuljettava loppuun. Tämä on lähes antioidipaalinen vastaus: kapitalismi täytyy pakottaa juoksemaan innovaatioiden perässä vetämällä paon viivoja. Tätähän prekariaatti.org on harrastanut.

Mitä konkreettisia hedelmiä vuosituhannen vaihteen liikehdinnästä syntyi? Lindholm luettelee: globalisaatiokritiikki levisi ulkoministeriin (Tuomioja mm. liittyi Attaciin) ja presidenttiin asti, mikä näkyi lausunnoissa ja vierailuissa. Entiset kauppatekniset asiat politisoitiin ja kytkettiin mm. ympäristöhaittoihin. Enää maailmankaupasta ei voinut puhua neutraaliutta teeskennellen. Ympäristö- ja sosiaalikysymys nostettiin uudestaan pöydälle. WTO suoritti pienen reformin, joka antoi kehitysmaille lupia tehdä halvempia kopioita patenttilääkkeistä. Yleiset puhetavat ja valtapolitiikka muuttuivat jonkin verran. 9/11 jälkeen aktivistit leimattiin terroristeiksi. Siinä kaikki valtamedian tietoisuuden kannalta.

 

Se, mitä Lindholm saavutti

Tarinassa on kolme uhkaavaa juonnetta. Ensiksi Lindholm käyttää valtion virallista retoriikkaa ja puolustautuu vetoamalla "mediassa vakiintuneisiin" ja "yleisesti käytettyihin" termeihin. Mitä muuta tällaiset termit voisivat olla kuin enemmistön valtaa pönkittäviä?

Kirjassa puhutaan "kansalaisaktivismista", vaikka Lindholm kertoo, että Suomen Anarkistiliitto SAL purettiin juuri vastenmieliseksi koettujen kansalais-, kansallisuus- ja nationalismiassosiaatioiden takia. Samoin puhutaan mielenosoitusten väkivaltaisuudesta, kun tarkoitetaan omaisuuden tuhoamista. Lindholm puolustelee: "Koska tämänkaltaisesta väkivallan käsitteen laajentamisesta on tullut tapa, käytän myös itse sitä tässä merkityksessä puhuessani mielenosoitusten väkivallasta." (s. 107) Sama perustelu oikeuttaa käyttämään termiä "globalisaation vastainen mielenosoitus".

Toiseksi kirjasta puuttuu poliittisen kontekstin laajempi esittely. Se on neutraaliksi naamioituva aidattu, saksittu ja seminaarikelpoiseksi kesytetty aktivismin kiinniotto. Se haluaa nostaa esiin aktivismin yksilölle hyödyllisiä puolia tai kollektiivisia rituaaleja, mikä jostain syystä tarkoittaa tutkimuskohteen omien taustateorioiden esittelyn jättämistä pariin sivuun.

Kolmanneksi "identiteetin" ja "kollektiivisen identiteetin" käsitteet ovat itsessään uuden aktivismin vihollisia. Kannattaako identiteetin kategorialla lähestyä sukupolvea, joka imi Derridaa äidinmaidossaan ja joka organisoituu Deleuzen ja Guattarin rihmasto-käsitteen pohjalta?

Aktivistien kollektiivisen identiteetin piirteitä ovat Lindholmille moninaisuus (pienet kertomukset, moninaisuuden itsearvo, moniäänisyys), postnationalismi (kansallivaltion hylkäys, autonomia, valtio ei enää ole niin suuri vihollinen kuin ylikansalliset yhtiöt) ja "kaupunkisissiys". Kaikki ovat pakoa, liikettä, konfliktia ja moneutta korostavia piirteitä, joihin identiteetti soveltuu korkeintaan poliisikäsitteenä.

Identiteetti pysäyttää liikkeen jo käsitteenä, joka kiinnittää huomion samana pysymiseen ja vakaiden olioiden dialektiseen erotteluun. Identiteetin laki A=A sanoo olennaisen: identiteetissä on kyse tautologiasta. "Pojat on poikia. Aktivistit on aktivisteja. No, kyllä Racine sentään on aina Racine ja kossu on kossua." Identiteetti on homogeenimanipulaatiota, hidastusta ja saman toistoa.

Lindholm kirjoittaa:

Liikkeiden verkostomainen ja solumainen rakenne suojaa liikkeitä mahdollisilta viranomaisten tukahduttamispyrkimyksiltä mutta myös liikkeiden tutkijoilta. Miten siis tutkia ideologioita karttavaa ja moninaisuutta suosivaa monisubjektista ja verkostomaista liikettä? […] Minulle avoimeksi jää kysymys siitä, millä metodeilla aktivistiverkostoissa kulkevia tietovirtoja, siellä olevaa valtaa ja verkon osien dynaamista vuorovaikutusta voidaan järjestelmällisesti analysoida, ja miten voidaan sukeltaa siihen syvyyteen, johon tämän tutkimuksen keinoilla ei ollut mahdollista päästä. (s. 199)

Jossakin identiteetin vastainen aktivismi on siis onnistunut.

 

Kättä pidempää vuosien 1990-2006 aallokosta saattaa löytyä seuraavista suunnista:

Directory of Social Movements
Jukka Peltokosken kirjoituksia
Antti Rautiaisen kirjoituksia (erityisesti tämä)
Antti Tietäväinen: Valkohaalaritutkimus
Tottelemattomat 

Suomen yhteiskunnallinen tilanne on yksinkertaisesti sellainen ettei ihmisten enemmistöllä ole intressiä piitata kansalaisaktivismista, eikä päättäjien pidä aktivismia yleensä huomioida kun hyvää hyvyyttään tai pelkuruuttaan. Koska kansalaisaktivistit kuitenkin kenties haluavat saada jotain aikaan, on heidän sitten työskenneltävä täysin rinnoin, mikä johtaakin helposti loppuun palamisiin ja nopeaan ihmisten kiertoon. Nämä ovat siis ne realiteetit, joista pitää lähteä kehittämään toimintaa joka on sekä aikaansaavaa että mielekästä sen tekijöille.

[Antti Rautiainen: Ylikansalliset kuriin -ryhmän oppivuodet]