Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Parasiitti on Dilemma ry:n ja Kiasman järjestämä keskustelutilaisuus, joka pureutuu ajankohtaisten kysymysten syvimpään ytimeen. Tällä kertaa teemana on media, ja alustajina toimivat Henry Bacon ja Jussi Vähämäki. Alustusten jälkeen yleisökeskustelua.

Keväällä 2008 Parasiitissa keskusteltiin hulluudesta.

Olen viehtynyt Strategisen anarkian keskuksen postaukseen, jossa esitellään kymmenen anarkoystävällistä Hollywood-elokuvaa. (Erityisesti Mike Judgen Office Space on hillitöntä katseltavaa.) Satunnaisen katselulistan pohjalta voisi listata viisi uudehkoa, hollywoodahtavaa ja yleisesti vasemmistoystävällistä leffaa, joita kaikki eivät välttämättä ole vielä nähneet.

 

5. Pan’s Labyrinth (2006). Jo historiallinen tausta fasisteineen ja anarkisteineen tekee elokuvasta mielenkiintoisen. On nerokas veto kuvata anarkismiin liittyvää utopistista fantasiaelementtiä konkreettisen satumaailman kautta.

Fasismin ydin on Kantin moraaliajattelua muistuttava muodollinen ja tyhjä kaava tyyliin "Lakia täytyy totella koska se on Laki", tai "vain universaali ja ehdoton totteleminen voi turvata meidät". Elokuva on tämän kaavan analyysi. Viimeinen Panin asettama tehtävä - käsky uhrata viattoman verta oman tai yleisen edun vuoksi - ja sen ratkaisu kohottavat elokuvan lopun eksistentiaalisen sankaruuden korkeuksiin.

 

4. Hotel Rwanda (2004). Sivari&Totaalissa 3/2008 on juttu totaalikieltäytyjän mielen katkeroittaneesta vankilasimputuksesta.

Sen lisäksi, että vankila tuhosi kyvyn luottaa ihmiseen tässä maailmassa, se tuhosi myös kaikenlaisen halun auttaa ketään tai maksaa veroja. Vankilan aikana minua on virkailijoiden puolesta uhkailtu väkivallalla. Petivaatteeni on viskottu ympäri selliä ja tavaroitani on ronklittu välillä päivittäin. Työntekoani on häiriköity käymällä sisällä työpaikallani. Minut on riisutettu alasti, ruumiillista koskemattomuuttani on loukattu, minua on pidetty suljetummissa tiloissa kuin on ollut välttämätöntä ja minua on avoimesti nimitelty ja haukuttu. Selliäni on sotkettu ja vartijat ovat jakaneet ohjeita siitä, miten minun pitäisi rakastella tyttöystävääni. Rasittavinta koko hommassa on, että juuri kukaan ei tunnu uskovan. Suomalaisten sokea luottamus valtioon ei ole koskaan hämmästyttänyt yhtä paljon. [- -]

Vankila tuntuu sekoittavan myös siellä työskentelevien päät urakalla. En enää ihmettele hetkeäkään sitä, miten Ruandan kansanmurhat tai keskitysleirit ovat mahdollisia.

Sitaatti tavallaan summaa elokuvan opetuksen. Ehkä Hotelli Ruandaa voi katsoa allegoriana myös suomalaisesta simputuskäytännöstä. Leffa tosin opettaa luottamaan enemmän rauhanturvajoukkoihin kuin vankila valtioon.

 

3. Fast Food Nation (2006). Dokufiktio pikaruokateollisuuden vaikutuksesta ihmisiin, eläimiin ja ympäristöön. Tarttui sattumalta silmään joskus maksullisen leffakanavan ilmaisviikonloppuna. Kuvittaa saman nimisen kirjan vähän latteasti, mutta viihdyttävä joka tapauksessa. Sisältää mm. Bruce Willisin.

 

2. I Heart Huckabees (2004). Vasemmistolaiset kahvilafilosofit pitävät tästä "eksistentiaalisesta dekkarikomediasta". Lämpimän psykoottista ympäristöaktivistien, runopoikien ja Sartren lukijoiden ironisointia. Puhdasta kuraa, keskiluokkaista kurjuutta, kauppaketjujen naurettavuutta ja ranskalainen opettajatar. Samaa tyyliä joskin vakavammin toteuttaa animaatio Waking Life (2001).

 

1. Battle in Seattle (2007). Hiljattain teatterilevitykseen tullut leffa on ison rahan draamaeepos vuoden 1999 legendaarisesta Seattlen WTO-vastaisesta mielenosoituksesta. Muiden muassa Michelle Rodriguez näyttelee anarkistiaktivistia (jep, Michelle näyttelee myös Fast & Furiousissa, SWATissa ja Resident Evilissä). Seattlen veteraanit ovat arvostelleet elokuvaa seksistisistä sukupuolirooleista ja hierarkkisen johtajuuden ylistämisestä, mutta kukaan ei kiistäne sen intensiivisyyttä.

 

En voi olla viittaamatta myös seuraaviin dokkareihin:

• Earthlings
• Breaking the Spell
• Steal This Film I & II

Muita?

Jos on ajatellut vielä joskus lukevansa Marxin Pääoman, niin eipä kannata enää epäröidä. Nyt on hyvä aika lukea se.

Siihen on neljä syytä. (David Harveyn lisäksi.)

 

1. Ajan hermo. Maailmantalouden kriisi, finanssikatastrofi, Yhdysvaltojen mahtiaseman loppu, amerikkalaisen kapitalismin romahdus, uusliberalismin koulinkouristus tai miksi nykyistä tilannetta haluaa kutsua. Aikaa hermostuttaa. Lue itse: Karl Marx’s guide to the end of capitalism: a primer.

Muutakin mielenkiintoista aineistoa taloustilanteesta löytyy (kiitokset Kauppakorkeakouluvihkoille): Radical Perspectives on the Crisis, Casino Crash.

 

2. Filosofia. Deleuze ja Guattari sanovat jossain, etteivät he usko sellaiseen filosofiaan, joka ei lähde kapitalismin kriittisestä analyysista. Kaipa voisi sanoa, että Marxin kokoama analyysi pysyy välttämättömänä niin kauan, kun kapitalismi muodostaa elämisemme horisontin.

 

3. Vasemmisto. Toinen Deleuze-sitaatti kertoo, että vasemmiston yksi tehtävä on "paljastaa oikeiston kätkemiä ongelmia". Tätä marxilainen analyysi tekee, jos jotain. Sitä paitsi Pääoman hidas lukeminen opettaa ajattelemaan vasemmistolaisittain.

 

4. "Ku kaikki muutki lukee…"  Tampereella ja Helsingissä järjestetään lukupiirejä Pääomasta, taloustieteilijät julkaisevat Marxin kosto -nimisiä teoksia, blogaajat lukevat kirjaa ja valtamediat tarjoavat pikajohdatuksia "kapitalismin loppuun niin kuin Marx sen näki".

Puuttuu enää vain suomenkielinen uusintapainos kirjasta.

 

 

Miten tämä mahtaa liittyä Pääomaan?

 

 

Minimetropolin kannen alla kuhisee. Porvarien pieremä matalapaine sysää kaupungin fysikaaliset ja mentaaliset massat levottomaan pyörteeseen. Sosiaaliviranomaisten, mellakkapoliisin ja tulosta tavoittelevien vartijafirmojen epäpyhä liitto hyörii kapitalistien julkista tilaa murskaavana rautanyrkkinä samalla, kun tavallisilla ihmisillä olisi muitakin ongelmia.

Lukas menettää kämppänsä ja miehisyytensä, Mirva uhkaa musertua runkopatjaksi muiden "joustavien" työntekijöiden alle, Emilistä ei ole muuhun kuin humanistiseen runopoikalässytykseen, Jesse ei osaa sovittaa militaristisen fasistin identiteettiään vapaaseen hedonismiin, Loviisa huomaa muuttuneensa sovinistiseksi feministiksi, Jyrkin tie suomalaisen filosofian huipulle törmää lasikattoon, eikä Oton teinirokkikombo meinaa ottaa tulta alleen. Säämiehen herkät tuntosarvet löytävät rauhan myrskyn silmästä. Krisse taas etsii rakkautta Suomen viimeisenä boheemina…

Edes katukarnevaalit ja jäätyneet kakut eivät hidasta kaupunginhallituksen julmaa jyrää, jonka alle jäävät puistonpenkeillä nukkuvien spurgujen ja kerjäläisten lisäksi suurin piirtein kaikki muutkin, joilla ei ole varaa citymaasturiin. Maailmanlopun näkymättömän auringon paahtaessa väki kerääntyy viimeiseen autonomiseen taisteluun – kokoomusdiktaattorin johdolla…

 

Vielä on viikko NANOWRIMON (National Novel Writing Month) alkuun. Ideana on tutusti kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa sisältävä romaani marraskuun aikana. Tyylilaji on vapaa, ja niin sen täytyykin olla. Ilman tarkempaa suunnittelua kuukaudessa ei ole helppo saada aikaan vaadittua sanakekoa, ellei heittäydy vapaaseen pudotukseen.

Aion kirjoittaa luonnoksen halvasta kioskiromaanista. Sen nimeksi tulee Nälkäiset friikit ja aivopoliisi (NFA). Temaattista yhtenäisyyttä se ammentaa Frank Zappan levyltä Hungry Freaks. Paljon muuta en siitä vielä tiedä.

Ensikertalaisena olen tyytyväinen, jos saan kokoon 37 500 suomenkielistä sanaa - suomen sanat kun ovat lihavampia, niin määrä vastaa suurin piirtein 50 000 englantilaista. Muuta en sitten ensi kuukaudelta odotakaan…

 

Nanowrimoa varten ehtii vielä valmistautua. Nyt on hyvä hetki luonnostella se dekkari, jonka on aikonut tehdä sitten joskus eläkkeellä.

 

 Kuva: Limepippuri

 

Analyyttinen valtiofilosofia tavaramuotoistaa ajattelun.

Marx kirjoittaa Pääoman ensimmäisen painoksen alkulauseessa, että ”työn tuotteen arvomuoto eli tavaran arvomuoto on porvarillisen yhteiskunnan taloudellinen solumuoto”. Porvarillisen yhteiskunnan peruselementti on tavaramuoto eli hyödykkeeksi jähmettynyt tuotantoprosessi. Porvarillinen yhteiskunta näyttää koostuvan pohjimmiltaan hyytymistä.

Vastaavasti analyyttinen valtiofilosofia näyttää koostuvan ajatteluprosessin hyytymistä eli "propositioista", jotka ovat tosia tai epätosia (tai vailla mieltä). Näitä hyytyneitä ajatussoluja sitten välitetään markkinoilla. Luonnollisesti sille, mitä ei (vielä) voi välittää markkinoilla, ei analyyttisessa valtiofilosofiassa anneta arvoa – vaikka se todellisuudessa olisi itse markkinoiden välttämätön ehto.

Markkinat täytyy tässä yhteydessä ymmärtää kaksinaisesti: sekä kirjaimellisesti (akateemiset virka- ja apurahamarkkinat) että filosofisena vertauksena ("selvä ja tarkka" homogeeninen anglosaksinen kieli vastaa kapitalistisia markkinoita).

 

Esimerkiksi jos Humen tendenssimäinen pääanti on pyrkimys vastustaa transsendenssia niin subjektin, maailman kuin auktoriteetinkin suhteen, niin analyyttinen valtiofilosofi ignoroi tämän tendenssin ja holistisen analyysin sijaan paketoi pari Humen argumenttia ja ”propositiota” hyödykkeeksi, jolla voi markkinoida omaa naturalistista tieteenfilosofiaansa.

Ei-analyyttisestä ei-valtiofilosofiasta voisimme tietenkin ottaa esimerkiksi Deleuzen Hume-kirjan, joka rakentaa itseään Humen anarkistisen ajattelun mukaisesti alhaalta ylöspäin.

Deleuzen mukaan empirismille tajunta on aluksi teatteri ilman näyttämöä, delirium ja kontingenssi, ja tutkimuskysymys kuuluu: kuinka tällainen mielteiden joukko voi organisoitua systeemiksi? Kuinka subjekti voi nousta maailman kaaoksesta? Tällainen luenta ottaa huomioon Humen eetoksen, sen tuotantoprosessin, jonka tuloksia hänen tunnetut argumenttinsa ovat.

Ei tosin sillä, että Deleuze olisi automaattisesti jotenkin anarkokommunistinen. Omat Deleuze-pinssikokoelmani kertovat siitä, miten helppo hänetkin on tavaramuotoistaa…

”Todellisuus” on fantasiakonstruktio, joka auttaa meitä naamioimaan halumme reaalisen.

(Slavoj Zizek, Ideologian ylevä objekti, s. 73.)

 

Foucault kirjoitti Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksen englanninkielisen painoksen esipuheessa jotenkin niin, että ”this is not flashy Hegel stuff”. Slavoj Zizek, jos joku, on flashyä Hegel-stuffia.

Otetaan esimerkki. Zizek tekee tunnetun 180 asteen dialektisen käännöksensä –  muun muassa ja vaatimattomasti – 2000-luvun zeitgeistille. Yleisen mielipiteen mukaan aikamme on kaikista ajoista kyynisin, tunteettomin ja skeptisin. Zizekin mukaan asia on täsmälleen päin vastoin:  emme ole koskaan ennen uskoneet asioihin ja tunteneet yhtä vahvasti kuin nyt.

Uskomme ja tunteidemme vahvuuden paljastaa pakonomainen taipumus etääntyä, ironisoida, tyylitellä ja vitsailla kaikesta sanotusta. Aikaisemmin saatettiin esimerkiksi sanoa suoraan ja huolettomasti: ”Minä rakastan sinua.” Nyt täytyy sanoa: ”Siteeratakseni Freudia, minä rakastan sinua.”

 

Sanojan täytyy siis etäännyttää itsensä sanomastaan ja ironisoida oma lausumansa. Zizekistä tämä osoittaa täsmälleen sen, että uskomme sanomaamme liikaa, jotta voisimme sanoa asiamme suoraan. Tunnemme liian vahvasti. Jos todella olisimme rakastamisen suhteen kyynisiä ja tunteettomia, meitä ei haittaisi heitellä rakkaudentunnustuksia huolettomasti joka puolelle. Sen sijaan etäännytämme itsemme siitä metatasolle, emmekä uskalla olla suoria.

Flashy-osuus Zizekin argumentaatiossa on se, että se ainakin vaikuttaa helpolta haastaa, mutta haastajat vaikuttavat tylsiltä. Ihan niin kuin Hegelin tai Kojèven suhteen: aina voidaan väittää itsepäisesti, että historia ei ole loppunut, mutta sen väittäminen on pikkumaista ja typerää filosofien mahtipontisiin kikkoihin verrattuna.

Tätä voisi ”hauskalla” ”sanaleikillä” kutsua giggailuksi. Giggailu sisältää sekä letkeän verbimuodon sanasta ”giga” että tavallisen teonsanan ”kikkailla”. Hegeliläisen tradition vahvin voima on juuri giggailussa: niin mahtipontisessa kikkailussa, että sen vastustajat menettävät elämänhalunsa ja hyppäävät parvekkeelta.

 

Zizek on itsekin hysteerinen etäännyttäjä. Tämä on hänen mukaansa sittenkin välttämätöntä, koska

[Post-strukturalismin perusoppi] ”metakieltä ei ole olemassa” tarkoittaa itse asiassa sen varsinaista vastakohtaa: sitä, että ei ole olemassa puhdasta objektikieltä, kieltä, joka toimisi puhtaan läpinäkyvänä ennalta annetun todellisuuden osoittamisen välineenä. Jokainen ”objektiivinen” väite sisältää jonkinlaisen etäisyyden itsestään, signifioijan takaisinponnahduksen ”kirjaimellisesta merkityksestään”. Toisin sanoen kieli sanoo aina enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin mitä se pyrkii sanomaan. (Ideologian ylevä objekti, s. 218.)

Etäännytys on sisäänrakennettu (ainakin oman aikamme) kieleen. Jos tarkoituksena on analysoida zeitgeistia, niin etäännyttäminen täytyy tietenkin kiihdyttää huippuunsa. Siinä lacanistit ovat onnistuneet, aina siihen pisteeseen asti, että mitään ei voi eikä kannata tehdä. Jokainen teko kun voidaan kieltää hegeliläisen giggailun avulla.

Vuoden 1968 kapina oli giggailevalle Lacanille vain hysteeristä uuden herran etsimistä. Vastaavasti marxilaisten historiallistava kritiikki psykoanalyysin hierarkkista perhekolmiota ja tyrannista oidipuskompleksia kohtaan on giggailijoista vain marxilaisten oman hierarkkisen taipumuksen peittelyä, tai kuten Zizek giggailee, ”liian nopea historiallistaminen tekee meidät sokeiksi reaalisen ytimelle, joka palaa samana läpi erilaisten historiallistamisten/symbolisaatioiden” (IYO, s. 80).

 

Jokainen teko voidaan giggailemalla osoittaa teon itsensä kieltämiseksi. Tämän takia useimmat hegeliläiset, varsinkin lacanilaiset, toimivat viime kädessä valtiofilosofeina. Epäilen myös, että molempien suuri suosio humanistien keskuudessa liittyy tähän piirteeseen. Hegeliläisenä tai varsinkin lacanistina ei tarvitse tehdä mitään: jokainen teko kuitenkin vain onnistuisi kieltämään itsensä. On parempi pysyä syvällisenä giggailijana kuin riskeerata jokin ele.

Ehkä koko lacanilaisuus on pelkkä defenssimekanismi naivina nolatuksi tulemisen pelkoa vastaan.

 

Itse haen tästä lähes käsittämättömästä ryteiköstä selvennystä alkuperäiseen kysymykseen ironiasta ja etäännyttämisestä. Onko mahdollista kirjoittaa ei-ironisesti esimerkiksi politiikasta? Voiko blogia kirjoittaa etäännyttämättä ja ironisoimatta itseään? Vai päästäänkö haluttuun vaikutukseen suoremmin kiertotien kautta, eli giggailemalla ironisoivasti?

 

 

 

 

Kuvia asunnottomien yön yliopistovaltauksesta

 

Yhtäkkiä Helsingissä sattuu & tapahtuu. Esimerkiksi perjantain 17.10 Asunnottomien yöstä on levinnyt Opiskelijatoiminnan tekemä kutsu:

 

• HOAS:illa ei riitä asuntoja
• Kaupunki ei ota vastuuta opiskelijoiden asuntopulasta
• Yliopisto kieltäytyy kantamasta vastuutaan kansainvälisten opiskelijoiden majoittamisesta

Jos tilaa asumiselle ei ole, sitä täytyy ottaa haltuun!

Tapaaminen Narinkkatorilla asunnottomien yönä 17.10 klo 18.30.

Seuraavaksi Vapaa Helsinki -kampanjassa on tempaistu & tempaistaan lisää maksuttoman joukkoliikenteen puolesta:

 

MIELENOSOITUS MAKSUTTOMAN JOUKKOLIIKENTEEN PUOLESTA
18.10. klo 16.00 Kiasman edustalla.

Keskustelu joukkoliikenteestä koskettaa aina sitä, millaisen kaupungin oikeastaan haluamme. Kenellä on oikeus liikkua – kenellä on oikeus elää kaupungissa? Kaupunki ei ole mitään ilman liikkuvia ihmisiä,
mutta ihmisiä pakotetaan maksamaan liikkumisesta, jolla he tekevät kaupungista elävän ja arvoa tuottavan.

 

Takkulaiset syyttävät joukkoliikennekampanjaa demarirevarismista. Syytöksiin liittyy pieni looginen ongelma, kuten on huomautettu: jos lähdetään syyttämään tällaista kampanjaa reformismista, niin saman tien voidaan syyttä reformismista kaikkia kampanjoita ja liikkeitä, jotka eivät välittömästi tuota uudenlaista utopistista maailmaa. Mikä on mahdotonta. Joten: teetpä mitä tahansa, olet reformisti. Siis: on parempi olla tekemättä mitään ja keskittyä vaalimaan moraalista puhtauttaan.

 

Uudet barbaarit ilmestyvät puun takaa erittämään teoriaa tästä kaikesta:

 

…olennaiset yhteiskunnalliset kamppailut käydään nykyisin metropolin tilasta ja sen hallintaoikeudesta: oikeudesta asumiseen, liikkumiseen, ajatteluun ja oppimiseen, oleskeluun ja kanssakäymiseen. Pääomaa eniten satuttavat vastarinnan muodot ovat erilaista kaupunkitilan haltuunottoa.

 

Ja lisäksi meillä on uusi verkkomedia nimeltä Fifi.

Onnea vain jokaiselle.

 

 

 

 

Muutama vuosi sitten konsultit olivat ekstaasissa kun keksivät, että elämme "informaatioyhteiskunnassa", joka perustuu "tietotalouteen". Sitä oltiin konsulttien kanssa yleisesti samaa mieltä ja surffattiin yhtä suurta tiedon valtatietä virtuaaliseen kommunikaatioon perustuviin etätöihin luomufarmille. Puhuttiin, että IT luo globaalin maailmankylän, jossa fyysisellä sijainnilla ei ole enää väliä.

Tässä metromodernin teknokonsernin hehkutuksessa unohtui vain todellisuus. Siis se paikka, jossa kävellään kadulla ja syödään ruokaa. Tällaisia toimintoja täytyy harrastaa edelleen riippumatta siitä, elämmekö tieto- vai maatalouskapitalismissa.

 

Myös tietotalous tarvitsee materiaalisen ja paikkoihin kiinnittyvän perustan. Tietotalouden perustana on paskaduunien palvelutalous. Toimistotilat täytyy rakentaa, korjata ja huoltaa, varastoreiskojen pitää nostella kamoja, jonkun täytyy siivota kadut ja kokata ruoka, it-nörtit vaativat pornoa viihtyäkseen jne.

Tietotaloudella meuhkaavat kaupungit elävät palvelusektorin paskatöistä. Voiko sen sanoa selvemmin? Immateriaalisella imagolla brändätyn it-kaupungin perusta on rivo kasa paskasti palkatun paskaväen lapioimaa paskaa. Asia on näin yksinkertainen. Jostain syystä globalisaatiosta puhuttaessa mainitaan silti vain poliittisesti korrekti "yläosa" ja unohdetaan aktuaaliset materiaaliset prosessit, tietokapitalismin solmukohtina toimivien metropolien aineellinen perusta, talouden tilallinen ulottuvuus.

Virtuaalisen maailmankylän sijaan meillä on nyt kaupunkien verkostojen globaali hierarkia, kaupunkien sisällä hierarkioiden ruuduttama mosaiikki. Yhdet komentavat pilvenpiirtäjän huipulla, toiset tottelevat palvellen pohjalla.

 

Kupatakseni Saskia Sassenia: solmukohta-metropolien tarve kumoaa sen joskus esitetyn väitteen, että digitalisaation myötä materiaaliset paikat - kuten kaupungit - tulisivat taloudellisesti vähempiarvoisiksi. Kaupungit toimivat maailmantalouden komentopisteinä, finanssialan ja erikoispalveluiden tuotanto- ja markkina-alueina sekä tietenkin kuuluisien innovaatioiden tuotantovälineinä.

Sassenin mukaan kaupungit ovat itse asiassa kasvattaneet asemaansa tietotalouden myötä. Firmat tykkäävät "innovatiivisista sektoreista" eli alueista, joissa on inspiroiva ympäristö, mahdollisuus face-to-face-kommunikaatioon (joka on tärkeä tuotantoprosessi nykytaloudessa) liiketuttujen kanssa ja erilaisia kutkuttavan pikantteja elämäntyylejä. Ynnä ylellisyyttä. Unohtamatta sisäpiiritietoa. Ja nopeutta. Ja arvovaltaa.

 

Tämä liittyy köyhyyteen siten, että innovatiiviset sektorit eivät synny neitseellisesti. Jokainen niistä on metropolitaanisen prekariaatin rinnoilta väkisin riistetty lapsi. Kohdun muodostaa naisten, laittomien ja laillisten siirtolaisten, ylikoulutettujen silppu- ja pätkätyöläisten ja muiden vähemmistöjen epämääräinen ja hajanainen väki.

Väki tuottaa kaupungille sen elävyyden, mutta joutuu raatamaan keski- ja yläluokkien hyväksi pystyäkseen edes syömään ja asumaan. Väki rakentaa kaupungin materiaalisen perustan, mutta joutuu maksamaan jopa liikkumisestaan kaupungissa. Väki synnyttää kulttuuriteollisuuden tarvitseman raaka-aineen ilmaiseksi, mutta joutuu ostamaan materiaalinsa takaisin kalliissa paketissa. Palkaksi kaikesta väki saa lisää joustamista, juppiutumista, kontrollointia, holhoamista, leikkauksia ja paskatöitä.

Lopputuloksena väki on rahalla mitattuna hyvin köyhä, vaikka se on muista näkökulmista äärimmäisen rikas ja tuottava.

 

Kaupunki elää perustastaan. Perusta on köyhä yläpään nirsoilun takia. Perusta on perse, joka hoitelee haisevia pökäleitä, jotta yläpää voisi nauttia glamourista.

Olisiko liikaa myöntää näin alkajaisiksi kunnon palkka tälle anukselle?

Ja jos palkkaa ei tipu, pitäisikö peräaukon ottaa se?

 

Lisäksi kaupunki…

 

Palomiehet sammuttavat tuhopoltettua romanialaisleiriä Italiassa (toukokuu 2008)

 

Itä-Euroopan romaneja käsitelleessä vaalipaneelissa nousi esille, että sietämättömintä Suomeen tulleissa romaneissa on heidän halunsa liikkua ja auttaa itse itseään.

Romanit lähtevät kotoaan etsimään parempaa elämää sen sijaan, että jäisivät odottamaan paikallisten viranomaisten toimia heidän tilanteensa parantamiseksi. Heille on tietenkin selvää, että näitä toimia ei ole tulossa valtiokoneiston korruption, kontrollihalun ja rasististen rakenteiden vuoksi. Ja koska he eivät pääse helposti edes paskatöihin tai eivät halua sellaisiin, jotkut heistä ovat valinneet kerjäämisen tai katusoiton, eli toimen, jossa on taattu edes jonkinlainen tulo ja autonomia.

Suomalaisista viranomaisista tämä on sietämätöntä. On sietämätöntä, että romanit eivät suostu jäämään viranomaisten holhouksen kohteeksi, vaan tekevät itsestään liikkuvan subjektin. Byrokraattien näkökulmasta parasta olisi, jos romanit ja muut köyhät siirtolaiset palaisivat kotimaihinsa ja jähmettyisivät helposti hallittavaksi möykyksi.

 

Viranomaisten asenne tuo mieleen rasismin klassisimmillaan. Julkilausumaton eetos Helsingin kaupungin toiminnassa on, että "näillä ihmisillä voi olla arvoa – kunhan pysyvät siellä missä sattuivat syntymään", tai "voisimme kyllä muuten auttaa, mutta sitten siirtolaisten tuholaisparvi tulvisi maahamme ja raiskaisi sen".

Aivan kuin ihmiset vain huvikseen jättäisivät kotinsa ja tulisivat Suomeen kerjäämään. Paneelissa huomautettiin, että tätä on pelätty aina, esimerkiksi inkeriläisten paluumuuton ja Viron EU-jäsenyyden myötä. Toistaiseksi inkeriläiset tai virolaiset eivät kuitenkaan ole täyttäneet Suomea miljoonittain, aivan kuten romanitkaan eivät tule täyttämään. Eivät, vaikka heitä alettaisiin kohdella muiden EU-kansalaisten tavoin.

 

Viimeisen vuoden aikana rasistiset rakenteet ovat korostuneet eurooppalaisissa instituutioissa Italian siirtolaisia koskevista poikkeuslaeista Suomen ulkomaalaispoliisin tekemiin ”aistinvaraisiin” tarkastuksiin ja romanileirien hajottamisiin asti. Viimeisin veto on Helsingin kaupungin romanikampanja, jota varten on budjetoitu 75 000 euroa vuodessa. Kampanjaa koskeva tieto on kiven alla, mutta Vapaa liikkuvuus -verkoston tietojen mukaan kampanja työllistää vain yhden katutyöntekijän, jonka toimenkuva on käytännössä tehdä etnistä profilointia romaneista. Tämä osoittaa jälleen kerran, että resursseja on kyllä olemassa, mutta niitä ei vain haluta käyttää romanien auttamiseen heitä itseään hyödyttävällä tavalla.

Vielä yksi ”romanikysymyksen” käsittelyn tärkeistä opetuksista on käytäntöjen rooli politiikassa. Maahanmuuttopolitiikkaa tehdään usein väliaikaisesti sovituilla tai tehokkaiksi koetuilla käytännöillä ennemmin kuin esimerkiksi abstraktien ihmisoikeuksien tai periaatepäätösten pohjalta. Sosiaalisia oikeuksia käytetään jopa lyömäaseena maahanmuuttoasioissa: jos elät toimeentulotuen varassa (mihin sinulla on oikeus), se voi olla peruste karkottaa sinut maasta.

 

 

1960-luvulla radikaalit antipsykiatrit näkivät hulluuden toiseuden vallankumouksellisena muotona, jonkinlaisena peilinä, joka kritisoi kapitalistista yhteiskuntaa. Tänään hulluus ei ole kovin kapinallista.

 

Masennuksesta puhutaan kansantautina, kun taas esimerkiksi bipolaariseen mielenterveyshäiriöön liitetään bisnesmaailmassa positiivisia piirteitä – sen maaniset vaiheet kun mahdollistavat häikäilemättömyyden ja armottoman päätöksentekokyvyn. Pörssi toimii hulluuden bensalla, ja osakkeiden hinnat liikkuvat huhujen mukaan. Liike-elämässä on ylipäänsä vaikea toimia terveesti ja vastuullisesti, siis muuten kuin hullun lailla. Lisäksi elämme jatkuvassa kollektiivisessa psykoosissa, kun emme huomioi nykyisen elämänmenon tuottamaa sosiaalista ja ympäristöllistä katastrofia.

Ja jos hulluudesta jää vielä jotain radikaalia tai haastavaa jäljelle, niin mainostoimistot osaavat kyllä kesyttää ja valjastaa sen talouden käyttöön.

Parasiittiklubin hulluutta ja mielenterveyttä ruotiva aihe ei siis ehkä ollut kovin vallankumouksellinen, mutta sen turpaanvetävyysastetta ei voi kiistää. Teemu Mäki muotoili kysymyksen näin: miksi köyhässä Nigeriassa ei ole sen enempää mielenterveysongelmia kuin Suomessa? Miksi länsimaisen teknologian huipulla haisee nihilismi, jonka ongelma paikannetaan yksilön pään sisään?

 

Ilpo Helénin mukaan psyykenlääkkeitä syö noin 300 000 suomalaista. Jos mukaan lasketaan ahditus-, uni- ja antipsykoottiset lääkkeet, niin koko Suomen väestöstä vähintään neljäsosa on joka päivä psyykeen vaikuttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Masennuslääkkeiden käyttö on 8-10-kertaistunut 15 vuodessa. Nyt meillä on lääkkeitä joka elämäntilanteeseen, ja viimeistään vanhuusiässä ihminen voidaan sulkea sairaalaan ja täyttää lääkkeillä pitkälti hänestä itsestään riippumatta.

Helénin näkökulmasta kehitys ei johdu mistään tietystä tapahtumasta, kuten 90-luvun lamakaudesta tai sen perinnöstä, vaan taloudesta laajemmin. Mielenterveysongelmien lisääntyminen on kapitalistisen ihmiskuvan automaattinen seuraus. Sen myötä syrjäytyneet jäävät oman onnensa nojaan, koska tuntevat olevansa itse vastuussa ”sairaudestaan”.

Tai kuten Mäki sanoo, nykyään yhteiskunnasta syrjäytynyt ajattelee joko 1) ”olenpa tosiaan tyhmä ja huono” tai sitten 2) ”olen sairastunut johonkin tautiin, siksi olen syrjäytynyt ja etsin sairautta itsestäni”.

 

Talouden synnyttämä individualisoiva ajattelu paikantaa ongelmat aina yksilöön ja yksilössä tämän (synnynnäisiin) ominaisuuksiin tai sitten yksilön sairastamaan ”tautiin”. Ennen tällaisen ihmiskuvan ja mielenterveysdiskurssin leviämistä syrjäytyneen ihmisen ajatuskuvio vielä usein huomioi ongelmien sosiaalisen luonteen. Se saattoi mennä esimerkiksi näin: ”minua riistetään, siksi olen syrjäytynyt – siispä voin vaikuttaa tilanteeseen nousemalla barrikadeille”.

Julkisesta valituksesta huolimatta nykyinen tilanne ei siis ehkä olekaan täysin negatiivinen hallinnolliselta kannalta. Keskustelussa nousi useita kertoja esiin, miten hyvin mielialojen sääntely ja mielialaongelmat toimivat sekä ulkoisen että sisäisen kontrollin välineinä. Tämä kontrolli rakentui Suomessa 1960- ja 70-luvuilla samaan aikaan hyvinvointivaltion kanssa. Ja hyvinhän väki on pysynyt hiljaisena.

Mahdollisiksi ratkaisuiksi yleisöstä esitettiin hierarkkisen lääkemääräyskulttuurin purkamista, vertaistukea, kapitalismin vaikutuksiin keskittyvää systeemianalyysia ja kollektiivista terapiaa. Lisäksi muistutettiin, että yleisestä kielteisyydestään huolimatta depressio on myös mahdollistanut monien irtautumisen työn ahdistavasta vankeudesta.  Joten samalla, kun psykoottiset bisnesgurut kiihdyttävät taloutta laittamalla liiat överit kuriin ja leikkaamalla downerinsa pois lääkkeillä, mielenterveysongelmilla voi olla myös nykyisen työelämän ylittäviä funktioita.