Kaupunki elää köyhyydestä
Muutama vuosi sitten konsultit olivat ekstaasissa kun keksivät, että elämme "informaatioyhteiskunnassa", joka perustuu "tietotalouteen". Sitä oltiin konsulttien kanssa yleisesti samaa mieltä ja surffattiin yhtä suurta tiedon valtatietä virtuaaliseen kommunikaatioon perustuviin etätöihin luomufarmille. Puhuttiin, että IT luo globaalin maailmankylän, jossa fyysisellä sijainnilla ei ole enää väliä.
Tässä metromodernin teknokonsernin hehkutuksessa unohtui vain todellisuus. Siis se paikka, jossa kävellään kadulla ja syödään ruokaa. Tällaisia toimintoja täytyy harrastaa edelleen riippumatta siitä, elämmekö tieto- vai maatalouskapitalismissa.
Myös tietotalous tarvitsee materiaalisen ja paikkoihin kiinnittyvän perustan. Tietotalouden perustana on paskaduunien palvelutalous. Toimistotilat täytyy rakentaa, korjata ja huoltaa, varastoreiskojen pitää nostella kamoja, jonkun täytyy siivota kadut ja kokata ruoka, it-nörtit vaativat pornoa viihtyäkseen jne.
Tietotaloudella meuhkaavat kaupungit elävät palvelusektorin paskatöistä. Voiko sen sanoa selvemmin? Immateriaalisella imagolla brändätyn it-kaupungin perusta on rivo kasa paskasti palkatun paskaväen lapioimaa paskaa. Asia on näin yksinkertainen. Jostain syystä globalisaatiosta puhuttaessa mainitaan silti vain poliittisesti korrekti "yläosa" ja unohdetaan aktuaaliset materiaaliset prosessit, tietokapitalismin solmukohtina toimivien metropolien aineellinen perusta, talouden tilallinen ulottuvuus.
Virtuaalisen maailmankylän sijaan meillä on nyt kaupunkien verkostojen globaali hierarkia, kaupunkien sisällä hierarkioiden ruuduttama mosaiikki. Yhdet komentavat pilvenpiirtäjän huipulla, toiset tottelevat palvellen pohjalla.
Kupatakseni Saskia Sassenia: solmukohta-metropolien tarve kumoaa sen joskus esitetyn väitteen, että digitalisaation myötä materiaaliset paikat - kuten kaupungit - tulisivat taloudellisesti vähempiarvoisiksi. Kaupungit toimivat maailmantalouden komentopisteinä, finanssialan ja erikoispalveluiden tuotanto- ja markkina-alueina sekä tietenkin kuuluisien innovaatioiden tuotantovälineinä.
Sassenin mukaan kaupungit ovat itse asiassa kasvattaneet asemaansa tietotalouden myötä. Firmat tykkäävät "innovatiivisista sektoreista" eli alueista, joissa on inspiroiva ympäristö, mahdollisuus face-to-face-kommunikaatioon (joka on tärkeä tuotantoprosessi nykytaloudessa) liiketuttujen kanssa ja erilaisia kutkuttavan pikantteja elämäntyylejä. Ynnä ylellisyyttä. Unohtamatta sisäpiiritietoa. Ja nopeutta. Ja arvovaltaa.
Tämä liittyy köyhyyteen siten, että innovatiiviset sektorit eivät synny neitseellisesti. Jokainen niistä on metropolitaanisen prekariaatin rinnoilta väkisin riistetty lapsi. Kohdun muodostaa naisten, laittomien ja laillisten siirtolaisten, ylikoulutettujen silppu- ja pätkätyöläisten ja muiden vähemmistöjen epämääräinen ja hajanainen väki.
Väki tuottaa kaupungille sen elävyyden, mutta joutuu raatamaan keski- ja yläluokkien hyväksi pystyäkseen edes syömään ja asumaan. Väki rakentaa kaupungin materiaalisen perustan, mutta joutuu maksamaan jopa liikkumisestaan kaupungissa. Väki synnyttää kulttuuriteollisuuden tarvitseman raaka-aineen ilmaiseksi, mutta joutuu ostamaan materiaalinsa takaisin kalliissa paketissa. Palkaksi kaikesta väki saa lisää joustamista, juppiutumista, kontrollointia, holhoamista, leikkauksia ja paskatöitä.
Lopputuloksena väki on rahalla mitattuna hyvin köyhä, vaikka se on muista näkökulmista äärimmäisen rikas ja tuottava.
Kaupunki elää perustastaan. Perusta on köyhä yläpään nirsoilun takia. Perusta on perse, joka hoitelee haisevia pökäleitä, jotta yläpää voisi nauttia glamourista.
Olisiko liikaa myöntää näin alkajaisiksi kunnon palkka tälle anukselle?
Ja jos palkkaa ei tipu, pitäisikö peräaukon ottaa se?
Lisäksi kaupunki…
