Vallankumouksen hedelmiä

 

Niin paljon kuin yleensä tunnenkin halua näykkiä fenomenologiaa rivien välissä - koska fenomenologialla on tietyissä opiskelijapiireissä niin suuri ja kyseenalaistamaton suosio - huomaan sen aina hiipivän takaisin takaovesta. Fenomenologia salakuljettaa itsensä takaisin ajatteluun, kun siitä on luullut pääsevänsä eroon.

Eksistentialisteja lukuun ottamatta marxilaiset ovat pitäneet fenomenologiaa porvarillisena individualismina - ja kuitenkin ainoastaan uusista subjektiivisuuksien eli tekemisen, kokemisen ja elämisen muotojen tutkimuksesta nousevat marxilaiset suuntaukset ovat kehittyneet ja pystyvät edelleen tuottamaan konflikteja, niin kuin Italiassa syntynyt autonomia ja nykyinen Euroopan laajuinen prekariaattiliike. Jälkistrukturalismi taas luuli nauraneensa fenomenologian "egologisen" kartesiolaisuuden rikki jo 1960-luvulla, mutta vakavat kohtaamiset jälki-ajattelijoiden kanssa johtavat takaisin fenomenologisille alkulähteille: Derrida ja Heidegger & Husserl, Virilio ja fenomenologia, Deleuze ja Kant & Husserl, jne.

Deleuzen yhteys fenomenologiaan on D-tutkimuksen 2000-luvun skandaaleja. Vielä muutama vuosi sitten D-tutkija saattoi heittää tällaisen viittauksen syrjään tuhahtamalla jotain fenomenologisen tietoisuuskäsityksen naiviudesta, ja puhujan punakynä vuoti verta, kun seminaarikommentissa kirjoitin joidenkin Deleuzen ja Guattarin esimerkkien olevan "fenomenologisia". Nyt asetelma on toinen: Levi Bryantin Difference and Givenness artikuloi Deleuzen väitöskirjan kantilaisena projektina, ja vasta julkaistu Joe Hughesin Deleuze’s Difference and Repetition avaa ujostelematta Deleuzen Husserl-suhdetta. Nostan jälkimmäisestä kirjan alusta esille kaksi muistiinpanoa.

 

1. Hughes painottaa Husserlin staattisen ja geneettisen fenomenologian eroja. Staattinen fenomenologia on sitä klassista Ideen-fenomenologiaa, jota opimme koulun penkillä. Siinä fenomenologinen reduktio koostuu ensiksi transsendentaalisesta reduktiosta (joka johtaa empiirisestä havainnoinnista transsendentaalisen egon puhtaaseen immanenssiin ja siinä havaittuihin partikulaareihin) ja toiseksi eideettisestä reduktiosta, jossa partikulaareista edelleen redusoimalla päästään olemukseen (eidos; teko on saksaksi Wesenschau, "olemuksennäkeminen").

Geneettinen fenomenologia kuuluu Husserlin myöhäisvaiheeseen, jossa eideettinen reduktio kyseenalaistuu. Sen sijaan että jäisi transsendentaalisen egon ja solipsismin vangiksi, geneettinen fenomenologia suuntautuu transsendentaalisen reduktion jälkeen uudelleen kohti objekteja, joista reduktio alkoi. Fenomenologian uudeksi tehtäväksi tulee yhtäältä tietoisuuden, toisaalta objektien synnyn (genesiksen) selittäminen. Näin fenomenologia muuttuu transsendentaaliseksi empirismiksi - mikä on juuri Deleuzen omalle projektilleen antama nimi.

 

2. Deleuze on eurooppalaisista ajattelijoista ehkä puhtaimmin korostanut ajattelun kuvan tärkeyttä filosofiassa. Ajattelun kuva koostuu ajattelun ennakko-oletuksista ja -edellytyksistä, kuten "terveestä järjestä", hyvästä tahdosta, totuuden lähestymisestä, representaatiosta, vastakkainasettelusta, analogiasta ja identiteetistä. Tässä suhteessa fenomenologia osoittautuu yllättävän tärkeäksi. Husserl yritti sulkeistaa ennakko-oletukset - hyvä alku, mutta epäonnistui sikäli että se jäi filosofian ja eurooppalaisen sivistyksen perinteen vangiksi. Heidegger yritti omassa eksistentialistis-fenomenologisessa reduktiossaan sulkeistaa myös historian (tradition destruktio) ja kielen (käsitteiden sulkeistaminen, uuden sanaston luominen, kreikan ja saksan merkitys), mutta jäi osittain politiikan ja ruumiin vangiksi. Myöhäinen Sartre otti mukaan poliittiset ennakko-oletukset, ja Merleau-Ponty ryhtyi tutkimaan ajattelun ruumiillisia oletuksia ja ehtoja. Näin fenomenologia kulkee ja paljastaa uusia kokemusta ehdollistavia tasoja.

Fenomenologia kykenee paljastamaan ajattelun konteksteja ja ennakko-oletuksia paitsi ajattelun sisällä (laajentaminen egosta historiaan, kieleen, politiikkaan, ruumiiseen jne.), myös poliittisten kamppailujen arjessa. Esimerkiksi nykyistä keskustelua uuden immateriaalisen työn luomista subjektiivisuuksista ei käytäisi ilman fenomenologiaa.

 

Ehkä fenomenologia on eurooppalaisen nykyfilosofian "reaalinen", sen (tämän hetkisen) ilmaisun ulottumattomissa oleva edellytys. Sitä ei kannata yrittää paeta lopullisesti (tässä on onnistunut toistaiseksi vain Badiou) eikä siihen toisaalta tarvitse upottautua ("sitoudun fenomenologiseen liikkeeseen, luen koko Husserlianan ja kehitän suuntauksen arvovaltaista perinnettä").

Totuus on keskellä, epäpuhtaudessa ja filosofisessa maussa. Filosofisen makuni mukaan fenomenologialla on kolme hyvää käyttötapaa:

1) johdatus filosofiaan: filosofisten ongelmien luominen, väkivallan tekeminen naiville tieteelliselle realismille, "typeryksen" konsensusta hajottavan asenteen omaksuminen.

2) tutkimuksen aloittaminen: kartoitetaan tilanne fenomenologisesti (vrt. antropologia & radikaali työläistutkimus).

3) tutkimuksen esittämisen aloittaminen: lukija johdatetaan aiheeseen fenomenologisen kokemuksen esittelyn ja analyysin kautta (vrt. Hardtin ja Negrin Imperiumin ensimmäinen osio; toisaalta koko Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia uuden talouden fenomenologiana).

Deleuze ei yksin kirjoittaessaan esitä ajatteluaan fenomenologisesti. Siksi esimerkiksi Différence et répétitionia on usein lähes äärettömän vaikea lukea.

Wiktionary:

Noun

 

quality time (uncountable)

1. Time spent by working parents with their children, especially time given over to productive or creative attention.

 

Laatuaika on amerikan englannista käännetty termi, jota käytettiin ensimmäisen kerran ilmeisesti Yhdysvalloissa vuonna 1973. Tänään Google antaa hakusanalla laatuaika 5100 osumaa (quality time: 151 000 000 osumaa). Otetaan muutama esimerkki:

 

[…] hukkuuko laatuaika tasapaksun arjen sekaan […]

Laatuaika on sitä kun perhe on yhdessä, eli meillä se sijoittuu v-loppuun. Silloin on kiva joko olla vaan perheen kesken kotona tai lähteä vaikka uimaan […]

Perheiden laatuaika ei saisi syntyä ostamisesta.

Laatuaika on väkivaltaa lapsille.

Laatuaika – veruke vastuuttomuudelle.

"Laatuaika" keksittiin joskus 80-luvulla kun oltiin niin nousukkaita. Nämä nousukkaat selittivät itselleen ja lapsilleen ajan puutteensa ns. laatuajalla.

 

Esimerkit yhdessä Wiktionaryn määritelmän kanssa riittävät selvittämään termin filosofista merkitystä. Laatuaika asettuu vastakkain "tasapaksun arjen" kanssa, eikä se "saisi syntyä ostamisesta", vaan se tapahtuu silloin kun "perhe on yhdessä", jolloin on "kiva joko olla vaan perheen kanssa kotona tai lähteä vaikka uimaan". Laatuajassa näyttää olevan kyse jonkinlaisesta aidosta, avoimesta ja luovasta olemisesta (Wiktionary: especially time given over to productive or creative attention), jossa keskitytään huomioimaan toisia. Jotkut kuitenkin hyökkäävät jyrkästi termiä vastaan ja soimaavat sitä äärimmäisin sanoin "väkivallaksi" tai "nousukkaiden" keksimäksi "verukkeeksi vastikkeettomuudelle".

Miksi tarvitaan etuliite "laatu": miksei esimerkiksi pelkkä "kotiaika", "perheaika" tai vanha kunnon "vapaa-aika" käy? Perinteisesti laatu on erotettu määrästä sen vastakohtana. Samoin on tässä: laatuaika eroaa määräajasta. Kapitalistisessa yhteiskunnassa normaali aika on määräaikaa eli "tasapaksua arkea", pakollista tavaroiden ostamista ja tuntipalkalla töissä kellon mukaan raatamista. Määräaika on mitattavaa, tyhjää ja homogeenista aikaa, jonka yksiköt ovat yhteismitallisia. Määräaika on ikään kuin säiliöiden sarja, jolla mitataan tapahtumien kulkua, tai niin kuin raha, jonka sanotaan olevan asioiden arvon mittarina toimiva sosiaalinen sopimus. Määräaika käsitetäänkin resurssiksi (aika = rahaa), jota on osattava hallita ja säästää. Ajan ja arvon määriä täytyy laskelmoida: käytätkö aikaasi tehokkaasti vai menetätkö rahaa tuhlaamalla aikavarojasi.

 

Ne, jotka puhuvat laatuajasta, olettavat määräajan olevan työn ja kapitalismin aikaa, jonka ulkopuolelle pääsemistä täytyy painottaa laadusta puhumalla. Laatu on filosofiassa edustanut usein subjektiivisuutta, vapautta tai molempia. Esimerkiksi klassisessa erottelussa kappaleiden ensisijaisiin ja toissijaisiin ominaisuuksiin (primaari- ja sekundaarikvaliteetteihin) ensisijaiset ominaisuudet ovat yleensä, kuten Descartesilla ja Lockella, objektiivisia ja määrällisiä (koko, massa, nopeus) ominaisuuksia, kun taas toissijaiset ominaisuudet käsitetään subjektiivisiksi eli havaitsijasta itsestään johtuviksi tai havaitsijan mielessä oleviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi (väri, maku, haju, kipu). Vastaavasti laatuaika on subjektiivista ja omaa aikaa.

Laadusta vapautena on ehkä tunnetuimpana kirjoittanut Henri Bergson. Bergsonin aloittaa argumenttinsa tietoisuuden vapaudesta huomauttamalla, että determinismi edellyttää määrällistä vertailua. Määrällinen vertailu ei kuitenkaan Bergsonin mukaan ole mahdollista mentaalisten tapahtumien kohdalla, koska mentaalinen on ajallista, ja ajallisuus koettuna ei koostu toisiaan seuraavista määrällisistä ajankohdista, vaan laadullisesta kestosta (durée). Kesto on absoluuttisesti heterogeeninen moneus, joka koostuu tapahtumien virran fuusioitumisista ja sekoittumisista. Tietoisuus on laadullinen prosessi, laadullista aikaa, ja jokainen käsitteellinen kuvaus tietoisuudesta muuttaa sen pelkäksi määrälliseksi joukoksi still-kuvia. Tietoisuuden vapaa kesto Bergsonilla on laatuaikaa par excellance.

 

Jos laatuaika tarkoittaa subjektiivista vapautta ja omaa laadullista kestoa - erotuksena pääomaa palvelevasta määrällisestä ajasta -, niin miksi se herättää aggressiota? Eivätkö oma aika ja vapaus ole kaiken yhteiskunnallisen toiminnan päämääriä? Eikö meidän pitäisi hyväksyä yksinkertainen dualismi hyvä laatuaika vs. huono määräaika?

Ehkä termiin vihamielisesti reagoivat ihmiset vaistoavat laatuajasta puhuvan porvarin falskiuden. Ensiksi termissä falskaa sen arkipäiväinen toiminta. Porvari nimittäin yrittää käyttää laatuaikaa määräajan tavoin, eli tehokkaasti ja rationaalisesti. Porvari yrittää taylorisoida laatuajan, jotta se tuottaisi mahdollisimman paljon tulosta (esimerkiksi korvaisi perheelle määräajassa tuhlatun ajan). Tämän vuoksi porvarin laatuaika on "väkivaltaa lapsille" ja "veruke vastuuttomuudelle". Määräajassa oleskellaan niin paljon, että sen tuhoja yritetään paikata laatuajalla, jota kuitenkin käytetään määräajan tavoin. Voisiko ristiriita enää olla tämän selkeämpi?

Toiseksi porvari jättää sanomatta, että hänen järjestelmässään laatuajan lopullinen tarkoitus on palvella määräaikaa. Laatuaika on vain lepohetki, joka mahdollistaa paluun määräaikaan eli töihin, määräaikaan joka on myös määrättyä, pomon ja pääoman komentamaa aikaa. Laatuaika virkistää työntekijää ja mahdollistaa paluun määräaikaan.

Tämä toinen piirre on kiinnostava: laatuaika on määräajan välttämätön edellytys. Kapitalismi ehkä kääntäisi kaiken ajan mitattavaksi ja suoraan voittoa tuottavaksi määräajaksi, jos se olisi mahdollista. Käännös kuitenkin tukehduttaisi koko systeemin: mitään uutta ei syntyisi, ei tapahtuisi minkäänlaisia "innovaatioita". Kapitalismilla ei olisi enää mitään laadullisesti uutta riistettävää, ja kuten tiedämme, kunkin määrällisen tason resurssit tulee kulutettua loppuun, minkä jälkeen kapitalismi päätyy kriisiin (joko resurssien niukkuuden tai voiton suhdeluvun alenemisen kautta), jossa sen on uudistuttava laadullisesti tai menehdyttävä. Siksi kapitalismi tarvitsee laatuaikaa.

 

Tässä vaiheessa täytyy pysähtyä hetkeksi ja selventää mitä on tullut sanottua. Voisiko erottelun laatuaika - määräaika kääntää Deleuzen ja Guattarin kielelle? Laatuajan luovuus ja heterogeenisuus viittaavat deterritorialisaatioon, määräajan jäykkä ja kiinniottava liike reterritorialisaatioon. D&G:n avointen systeemien teoriassa absoluuttinen deterritorialisaatio (fysikaalisessa systeemissä esimerkiksi entropian kasvu) on liike, joka pitää systeemin käynnissä. Absoluuttinen deterritorialisaatio on suuri kertomus, jonka luvut koostuvat deterritorialisaation ja reterritorialisaation muka-dialektiikasta. Deterritorialisaatiota, tai vapautumista tai hajoamista tai kaaosta tai laatuaikaa, seuraa aina jonkinlainen reterritorialisaatio, tai kiinniotto tai rakentuminen tai järjestys tai määräaika.

(Suonette anteeksi säännölliset syrjähyppyni Deleuzen ja Guattarin maailmaan. Tarkoitus ei ole näyttää että "D&G kävivät jo tälläkin alueella ja kaikki on tehty, lukekaa mestareita", vaan osoittaa kuinka käyttö- ja kehityskelpoisen viitekehyksen he tarjoavat ajattelulle.)

 

–

 

Laadullisen ja määrällisen ajan erottaminen on vain alkua ajan ajattelulle. Täytyisi tutkia myös muita ulottuvuuksia: työaika (viljan kylväminen, sadonkorjuu), tuotantoaika (työaikojen välissä: viljan itäminen ja kasvaminen), kollektiivinen aika (ryhmäfenomenologiassa koettu aika), konstitutiivinen aika (instituutioiden ja fysikaalisten systeemien muodostama aika, joka toimii olioiden elinympäristönä) ja lopulta vallankumouksellinen aika (Negri: Time for Revolution). Samalla tulisi selvittää laatuajan ja määräajan täsmällinen suhde uuden työn postfordistisessa taloudessa, luokkataistelun rooli kapitalismin kriisiytymisessä (kriisit tuskin syntyvät vain resurssipulasta tai voiton suhdeluvun alenemisesta) sekä erilaisten aikojen suhde siihen.

Seuraavaan aikaan mennessä meidän tulisi taistella määräaikaistamista vastaan ja perustaa laadullisen ajan saarekkeita, joiden hedelmiä ei luovuteta pääomalle - ei porvarillisen lepolaatuajan, vaan autonomisen ja vallankumouksellisen laatuajan saarekkeita, jotka toteuttavat laadun kahta filosofista ulottuvuutta: subjektiivisuutta ja vapautta.