Vallankumouksen hedelmiä

Kuvat 22.2 turkistarhauksen kieltämistä vaatineesta mielenosoituksesta

  

Helmikuu 2010 on ollut poliittisen tyylin kannalta merkittävä. Olemme saaneet ihailla yhtä kauneimmista ja taitavimmin toteutetuista ruohonjuuritason kampanjoista vuosikausiin. Oikeutta eläimille ja muut toimijat ovat jo lyöneet murtuman päivänpoliittiseen keskusteluun, ja turkistarhauksen kieltäminen on taas selvästi lähempänä. Hienointa kampanjassa on kuitenkin ollut sen ammattimainen tyyli.

 

 

 

Kerrataan muutama kohokohta:

17.2 julkaistiin Tarhauskielto-sivusto; Ylen A-Talkissa näytettiin eläinaktivistien turkistarhoilla salaa kuvaamia videoita; adressi pistetään pystyyn

18.2 seuraavana päivänä keskustelu kävi kuumana joka mediassa; OE reagoi nopeasti kahdella tiedotteella

19.2 julkaistiin kolme tiedotetta; OE teki rikosilmoituksen seitsemästä turkistarhasta; seitsemän (?) paikkakunnan Tarhauskielto-kiertue käynnistyi

21.2 sikaministeri Sirkka-Liisa Anttila on nolattu ja pakotettu vastaamaan; OE kommentoi vastauksia

22.2 kun turkiskohu muhi viikonlopun yli, Helsingissä järjestettiin 300 hengen mielenosoitus joka marssi Stockmannin edestä maa- ja metsätalousministeriölle; adressi luovutettiin yli 7000 nimellä;  mielenosoitus toteutettiin taitavasti, energisiä huudattajia oli paljon kuten myös valmiita kylttejä, bandiksia, pukuja ja muita proppeja; määränpäässä odotti paku kamoineen; puhumaan oli hankittu mm. Antti Nylén (paska puhe, muuten)

23.2 Matti Vanhanen otti kantaa keskusteluun, OE kommentoi; OE jätti maa- ja metsätalousministeriöstä kantelun oikeuskanslerille  

24.2 keskustelu käy edelleen kuumana, julkisuudessa pahoitellaan että tarhaajat ehtivät siivota paikat ennen tarkastuksia, OE kommentoi

25.2 seuraava vaihe Tarhauskielto-sivustolla: 10 julkkista hyökkää turkistarhausta vastaan (mieltäni lämmittää Julma-Henrin osallistuminen)

26.2 kuohunta suomalaisista tarhoista leviää ympäri maailmaa: Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Englannissa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa järjestetään mielenosoituksia

…

 

 

 

Mitä tässä on merkittävää ja mielenkiintoista? Esimerkiksi:

1. Kampanjalla on selkeä, kommunikoitava ja tavoitettava päämäärä: turkistarhauksen kieltäminen.

2. Tapahtumien kulkua ja rytmitystä on mietitty ja valmisteltu tarkasti etukäteen (ei siis ole tyydytty yhteen spektaakkeliin ja ajateltu että muu seuraa automaagisesti).

3. Toimijat pystyvät jatkuvasti yllättämään sekä vihollisensa että median, he ovat aina edellä ja heihin vain reagoidaan.

4. Kampanja toteuttaa sisäisen kritiikin periaatetta: oikeastaan se vaatii vain, että Suomen valtio noudattaisi eläinsuojelulakiaan. Tämän vuoksi kampanjaan on helppo yhtyä ja kampanjan vastustajien nolaaminen ei ole kovin vaikeaa.

5. OE:laiset ovat nopeita ja joustavia ja kampanja käyttää vaihtelevasti erilaisia taktiikoita pitääkseen poliittista painetta yllä: videot, julkinen keskustelu, mielenosoitukset, kansainvälinen tuki, adressit, lausunnot, infopöytien pitäminen, pienemmät aktiot…

 

 

 

Joku voisi sanoa kampanjaa eläinaktivismin "keskiluokkaistumiseksi". Entä sitten? Jos se tuottaa vaikutuksia, niin olkoon niin. Sabotaasit eivät tietääkseni ole tässä maassa tuottaneet kovin suurta tulosta (toisin kuin vaikka Briteissä). 1990-luvun eläinoikeusiskut lähinnä mobilisoivat ihmisiä, loivat alakulttuurin, nostivat jonkin verran tietoisuutta ja valmistelivat tällaisten kampanjoiden vastaanottoa. (Saa kommentoida, jos joku keksii lisää näyttöä militantimman eo-taktiikan hyvistä seurauksista Suomessa.)

 

 

 

Saisimmepa vastaavanlaisen kampanjan perustulon puolesta. 

 

 

 

Jopa Hesarin toimittajien usko politiikkaan horjuu 

 

 

 

Talvinen marssi turkiksia vastaan 

Sama eläinlääkäri antoi puhtaat paperit ilmiannetuille sika- ja turkistiloille  

 

 

 

 

Viime vuosina on vouhotettu "työurien pidentämisestä". Opiskelijoita on yritetty ruoskia valmistumaan nopeammin, ja vanhoja työntekijöitä on syyllistetty liian varhaisesta eläkkeellejäämisestä. Kuitenkin vasta nyt on alettu kiinnittää huomiota olennaiseen työuria lyhentävään seikkaan eli miessukupuolen pakolliseen asepalvelukseen. Pakkoarmeija pilaa valtion kalleudellaan:

 

Asevelvollisuuden näkymättömät kustannukset Suomelle ovat samaa suuruusluokkaa kuin puolustusbudjetti, arvioi kansantaloustieteen professori Panu Poutvaara. Valtio menettää verotuloja, koska armeija lyhentää nuorten työuria.

Poutvaara on kansantaloustieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut asevelvollisuuden kansantaloudellisia vaikutuksia lähes vuosikymmenen. Hän sanoo, että vastoin yleistä käsitystä asevelvollisuus on Suomen taloudelle kallis järjestelmä.

- Valtion budjetissa näkyvien menojen tuijottaminen ei riitä. Kansantaloudellinen kokonaishinta on suuri, koska nuorten työurat viivästyvät, Poutvaara selventää.

(YLE: Tutkija: Asevelvollisuus tulee Suomelle kalliiksi) 

 

Armeija pilaa helposti myös yksilön (huumorintajun menetys, auktoriteettiuskon juurtuminen) ja hänen työuransa, sillä muualla maailmassa inttifaneja ei katsota hyvällä:

 

Eteläamerikkalaisessa maassa toimivan suomalaisyrityksen paikallisjohtaja ihmetteli, miksi emoyhtiön johtajisto piti näkyvästi esillä cv-tiedoissaan sotilasarvojaan ja kehuskeli maanpuolustuskursseillaan.

"Armeijaan menevät töihin vain lahjattomat tai väkivaltaiset ihmiset. Meidän liikekumppanimme eivät halua asioida sellaisten kanssa", hän selitti ja suorastaan aneli johtajistoa poistamaan armeijaviittaukset yhtiön nettisivuilta. 

(Taloussanomat: Armeija voi pilata urasi) 

 

Luonnollisesti asevelvollisuusarmeija olisi lopetettava paitsi taloustieteellisistä myös ja varsinkin poliittisista syistä: asevelvollisuus pitää yllä sukupuolten välistä epätasa-arvoa, riistää nuorilta miehiltä itsemääräämisoikeuden pahimmillaan yli vuodeksi sekä edistää väkivaltaista ja seksististä kulttuuria. Mutta jos asevelvollisuus saadaan tuhottua vetoamalla vaikka sitten sen työuria lyhentävään vaikutukseen, niin olen erittäin tyytyväinen.

t. kutsuntapakolainen jo vuodesta 2007

Kirjoitin viime kesänä pienen artikkelin tänä vuonna julkaistavaan Yhteinen yliopisto -kirjaan, mutta teksti päätettiin jättää pois sen lyhyyden vuoksi. Julkaistaan nyt tässä. Jatkoa teemasta seuraa, sivistys nimittäin tuntuu olevan aina se, mihin vedotaan ja takerrutaan, kun Kokoomus uhkaa. Kritiikistä huolimatta sivistyksessä täytyy kuitenkin olla jotain - sen tuottamaa nautintoa tai muuta - koska siihen aina palataan. 

 

TYÖVÄEN SIVISTYS

 

 

mitä ne puhuu

vapaudesta

ja demokratiasta

koko ajan jostakin

ja mikä on tarkoitus

ne haluaa pelastaa jotakin

länsimaisen sivistyksen

josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään

ennenkuin jälkeenpäin

 

(Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella, 1962)

 

Opiskelijatoiminta julkaisi maaliskuussa 2009 pienen pamfletin otsikolla Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkosen artikkelit käsittelevät tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulassa ilman kummempia valmisteluita. Tapahtumaa seurannut keskustelu osoitti, miten jakautunut yliopisto on sisäisesti. Erityisesti sivistyksestä puhuminen tuntui erottelevan ihmisiä. Mitä ongelmia sivistyskeskusteluun liittyy ja onko sille vaihtoehtoja?

  

I.                    Eliitin sivistys

 

Julkaisutilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista alusti siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa ”kansakuntaa” tai vanhan vasemmiston halu puolustaa ”hyvinvointivaltiota”. Sekä puolueet että sivistysyliopiston puolestapuhujat lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kummatkaan eivät ole erityisen kiinnostuneita keskustelemaan suurista uudistuksista ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin. Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen, oli kyseessä sosiaaliturva tai yliopisto.

”Sivistyksen” puolustaminen johtaa helposti myös sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamiseen. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä. Tämän vuoksi kannattaa olla tarkkana, kun puolustaa yliopistoa. Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa; opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja materiaalisia etuja. Kun yliopistoissa syntyy liikehdintää, marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä lopulta vain vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta? Sivistysyliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Sitäkö yliopistotoimijat haluavat tehdä?

Mitä mieltä on juuttua yliopistohallinnon kolmikannan puolustamiseen, Porthanian aulassa kyseltiin. Jussi Vähämäki ihmetteli samaa Joensuun yliopiston yleiskokouksessa 19.2.2009:

Haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.

Toinen Porthanian tilaisuudessa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot, myös ja varsinkin uusliberalistinen kapitalismi. Tämän vuoksi on naiivia vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.

Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen mikro- ja makrotasoilla. Mutta tämä ei riitä. Porthaniassa puhuttiin, että instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitaan nykyisen elämänmuodon analyysia. Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan muutoksesta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.

Oman elämän analyysi – yliopistoineen ja pätkätöineen – mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin. Tämä ei näytä haittaavan niitä, jotka edelleen haikailevat sivistysyliopiston perään.

  

II.                  Työväen sivistys

 

Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelma onkin sen jääminen pelkäksi kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.

Opiskelijatoiminnan pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin eliitin sivistystä puolustavan puheen tilalle uuden työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa sekä nostattamaan luokkatietoisuutta. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työläiset ovat levittäneet sivistystä opintopiirien, avoimien luentojen, julkisten keskustelujen, osuuskuntien, sivistysliittojen, lehtien, kirjojen ja myöhemmin radion, tv:n ja internetin avulla.

Kun työväenliike 1800-luvulla aloitti kansansivistysprojektinsa, sivistys oli eliitin etuoikeus. Koulutuksen salliminen vain porvaristolle suojeli luokkayhteiskunnan työnjakoa. Työväen omat sivistysprojektit sekä vaatimukset avoimesta koulutuksesta antoivat työkaluja, jotka mahdollistivat luokkajaon murtamisen ja pakkotyöstä pakenemisen. Tasavertaisesti tuotetun ja jaetun tiedon funktio on samankaltainen nykyajan tietotyöläisille, vaikka kapinalliset kansankynttilät loistavat nyt työväentalojen sijaan nettifoorumeilla, sähköpostilistoilla, blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa, autonomisissa sosiaalikeskuksissa ja yliopiston tiloissa luvatta järjestetyissä autonomisissa opintopiireissä – unohtamatta kuuluisia lähiöbaareja.

Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle, kunhan ymmärretään, että nykyään duunareihin kuuluu myös koulutettu massaälymystö ja että – Verkkolehti Megafonin (2/2009) pääkirjoituksen sanoin –

kyse ei liene rahvaan sivistämisestä, vaan sivistyksen rahvaanomaistumisesta. Tietotyöläiset ovat muuttumassa luokaksi, joka tekee tuotantovälineistään sekä keskinäisen ilonpidon että vihollisen harmistuksen välineitä. Kyse on työväen sivistysliikkeen syntymisestä avointen informaatioteknologioiden ja copy leftin puitteissa, mutta myös tiedontuotannon ja -jakamisen antagonistisuutta koskevan kysymyksenasettelun vahvistumisesta.

Sivistyksen käsite on kaapattava tietotyöväen käyttöön.  Sitten vain rakentamaan yhteistä yliopistoa alhaalta käsin: työväen sivistys on edelleen luokkataistelun polttoainetta.

 

 

Kirjoitin tästä aikaisemmin, mutta yritys sanoa asia suoraan jäi liian kielteiseksi. Kokeillaan uudestaan, myönteisemmin.

Ihmisten halut on suurelta osin sopeutettu ja mukautettu palvelemaan kapitalistisen yhteiskunnan kiertokulkuja. Tämä on todella outoa, sillä eikö esimerkiksi nälän sattuessa ensimmäinen ajatus ole hakea ruokaa kaupasta ja jättää maksamatta. Tai miksi ihmiset maksavat kuukausittain siitä, että saavat asua toisen "omistamassa" asunnossa, eihän siinä ole mitään järkeä, että joku voi "omistaa" sata ja kaksikymmentäkolme asuntoa, kun toinen ei omista yhtään. Entä miksi jotkut vielä suostuvat maksamaan aineettomien hyödykkeiden kuten tietokoneohjelmien, musiikin ja elokuvien lisensseistä. Miksi ihmiset maksavat, tottelevat ja alistuvat? Tämä on mysteeri, joka vaatii selityksiä.

Jotkut vasemmistolaiset selittävät tätä ideologian käsitteellä. Ihmisille tuotetaan väärää tietoisuutta, mikä peittää karmean todellisuuden, ja siksi ihmiset haluavat yhä palvella kapitalismia. Kyse on pohjimmiltaan ihmisten jatkuvasta kusettamisesta, vaikka kusetus sijaitsisi "itse todellisuudessa", niin kuin Zizekin Marx-tulkinnassa. Ongelmana tässä selityksessä on sen moralistisuus tai negatiivisuus. Ikään kuin ihmiset olisivat harhaanjohdettuja, jotka "eivät tiedä mitä he tekevät", ja vasemmistolaisten pitäisi sitten oikean tulkinnan pappeina näyttää totuus.

Myönteisempi selitys ottaa ihmisten halut vakavasti ja ymmärtää, että kapitalismi on menestynyt, koska se on kaikesta väkivallasta ja hierarkioista huolimatta pystynyt tuottamaan nautintoa ja vaurautta noin neljäsosalle maailman väestöstä. Yksikään tyrannia ei pysy vallassa puhtaalla väkivallalla ja pakottamisella, siis ilman hallittujen jonkinasteista suostumusta, ja kapitalismissa suostumusta tuotetaan tarjoamalla kuvia kuohuviinistä ja ostereista. Kapitalismi tarjoaa kaikesta paskasta huolimatta lupauksen menestyksestä ja mahdollisuudesta. "Jos tottelet, saat kakkua." Joillekin valituille lupaus myös pitää paikkaansa, vaikka useimmat tottelijat saavat tyytyä kakkaan.

Kapitalismi kykenee siis kaiken kusetuksen ja alistamisen ohella tarjoamaan kuvan vapaudesta. Vasemmiston pitäisi pystyä tarjoamaan parempi kuva, tehokkaampi taika. Vasemmiston, tai kommunistien tai anarkistien tai kenen tahansa ei-kapitalistien, pitäisi pystyä tarjoamaan enemmän nautintoa kuin kapitalismi tarjoaa.

Silloin näkisimme ihmisten halujen suuntautuvan uudelleen.

— 

"Vihollisen tunnistamisessa" ja "luokkakriittisyydessä" on alku - jo yli 27 000 ihmistä osoittaa netissä mieltään kokoomusta vastaan. Tässä meillä on anti-oikeistolainen nettiparvi. Muutokset lähtevät kuitenkin aina myönteisestä. Ryhmän keskusteluista löytyy kyllä sitäkin. Kokoomus ulos ja vaihtoehtoja pöytään!

 

Nyt kun X-Factor on feilannut, telkkuun tarvitaan seuraava formaatti. Pitäisi perustaa ohjelma, johon kutsutaan "tavallisia" duunareita pudottelemaan totuuksia. Siivoojat, apurahatutkijat, pizzanpaistajat, seksityöläiset, pätkäopettajat, putkimiehet ja muut puhuisivat siitä, mikä yhteiskunnassa vituttaa. Ei tivattaisi reflektiivistä analyysia, ei vaadittaisi asiantuntijan auktoriteetilla kuorrutettuja latteuksia, vaan yksinkertaisesti jaettaisiin kokemuksia. 1960-luvulta alkaen Suomessakin on perustettu feministisiä tiedostusryhmiä. Tämänkin formaatin voisi viedä telkkariin. Koska nyt on saatavilla vain kokoomus-tv, tarvitaan aktivisti-tv, anarko-tv ja vasemmisto-tv. Autonominen media. Indymedia lähettäisi omat uutisensa puoli ysiltä, Megafonilla olisi oma talk-show, Takku tekisi reality-sarjaa. Livekuva Opiskelijatoiminnan viikkokokouksista korvaisi eduskunnan kyselytunnin. Miksi tyytyä verkkolehteen, kun voi perustaa vallankumouksellisen kanavan?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paskaduuni. Sana lausuttiin eräänä päivänä toukokuussa 2006. Seuraavana päivänä se palasi tuhatkertaisena. Kesäkuuhun mennessä paskaduuni oli tuottanut niin paljon vaikutuksia, ettei niiden arvoa voinut enää mitata tavanomaisilla mittareilla. Paskaduuni seikkaili pääkirjoituksissa, hiekkalaatikoilla, asiantuntijoiden tv-esiintymisissä, mielipideteksteissä, blogeissa ja kahvipöydissä. Viime vuonna paskaduuni palasi kirjamuodossa ja ilmailualan lakkona.

Toissaviikolla paskaduuni palasi Aamulehdessä. Pirkanmaalaisen yrityksiä edustavan kauppakamarin toimitusjohtaja Tommi Rasila

 

miettii, onko meillä varttumassa nuorten ryhmä, joka "ulkoistaa" itsensä työelämästä.

- Tarkoitan sellaista porukkaa, joka ei ole saanut kotoa tai mistään muualtakaan oikeanlaista työnteon mallia tai työn iloa. Luovuttaminen on tapahtunut jo koulussa, eikä työelämään tullessa ole perustaitoja eikä asennettakaan, Rasila sanoo.

Erityisen kimpaantunut hän on siitä, että kielenkäyttöön on pesiytynyt termi "paskaduuni".

- Sen käyttämisestä pitäisi säätää raipparangaistus, koska se on hirveää toisten työn vähättelyä. Haluan kysyä, kuka on se joku muu, joka tulee tekemään ne työt, jotka eivät kelle tahansa kelpaa. 

(Aamulehti: Laman uhreja vai laiskureita?) 

 

Voimme vastata toimitusjohtajan kysymykseen: kyllä, "meillä" on varttumassa nuorten ryhmä, jonka elämässä on muutakin kuin palkkatyön "tarjoama" elinkautisura. Eikö ole ihan johdonmukaista ulkoistaa itsensä työelämästä, joka perustuu työntekijöiden ulkoistamiselle, kyykyttämiselle, joustamiselle, alistamiselle, juoksuttamiselle, kaappaamiselle, hyväksikäyttämiselle, huijaamiselle, ahdistamiselle, kiusaamiselle ja vieraannuttamiselle.

Vastausta voisi jatkaa erään 2008 julkaistun kirjan esipuheen sanoin: "Jos työpaikat eivät enää ole demokratian ja solidaarisuuden luomisen paikkoja, jos niitä hallitsee yhä useammin kaikkien sota kaikkia vastaan, yksi syy on varmasti se, että työntekijöillä ei ole enää työpaikoillaan todellisia valtuuksia neuvotella palkoistaan ja taistella oikeuksistaan. Kuinka mitään todellista solidaarisuutta ja demokratiaa voisi syntyä ilman demokraattisia käytäntöjä, joissa ihmiset ajavat yhdessä omia asioitaan. Työpaikkojen siivoaminen demokratiasta on Suomessa ay-liikkeen ja työnantajien yhteisen sopimuksen tulos."

Yksi juttu tosin ihmetyttää. Aamuporvarin jutussa sanotaan, että noin kolmasosa nuorista on niin "työhaluttomia", "työelämästä vieraantuneita", "veteliä" ja "asennevammaisia", "ettei normaalista työnteosta tahdo tulla mitään". Ihan hyvä kehitys, mutta miksi vain kolmasosa? Mitä kummaa loput nuoret tekevät? Mikä saa heidät juoksemaan yhteiskunnan 50 vuoden päästä ehkä lupaamien palkintojen perässä nuolemassa työnostajia, myymässä ruumistaan ja kauppaamassa aivojaan? Täytyyhän heidän tietää, että me olemme maailmanhistorian ensimmäinen sukupolvi, jonka elintaso on huonompi kuin heidän vanhempiensa. Eikä yhteiskunnan ja työelämän muutos ole tietenkään vain sukupolvikysymys, kysykää keltä tahansa ei-kokoomuslaiselta viisikymppiseltä tai lukekaa Juha Siltalaa. Katsokaa tuloerojen kasvua, mielenterveystilastoja…

 

Paskaduuni-kimpaantumisensa kanssa toimitusjohtaja on kuitenkin hutikassa. Kuten Ilmailualan unioni viime syksyn lakkotiedotteissaan tarkensi, duunin paskuus ei koske sisältöä, vaan muotoa. Siivouksesta, nettidesignista tai laukkuapinoinnista tulee paskaa huonojen työehtojen, ahdistavan työilmapiirin ja nopean työtahdin vuoksi, ei työn sisällön takia.

Antakaa vastikkeeton ja ehdoton perustulo vähintään 800 e kuukaudessa, niin jotkut meistä ehkä harkitsevat palkkatyötä uudestaan: silloin voisi jättää stressaamisen vähemmälle ja keskittyä itse asioihin.

Kansan Uutisissa on hyvä kolumni, joka kattaa taloudellisen elämäni aika tarkasti:

 

Kaikille ei ole tässä maassa tällä hetkellä töitä tarjolla. Moni tekee työtä elämättä tuloillaan. Moni tekee työtä käytännössä katsoen ilmaiseksi. Moni tekee tärkeää työtä, jolle ei suoraan voida laskea tiettyä tuottavuutta. Moni tekee työtä, jota yhteiskunta ei edes määrittele työksi. Mikään näistä ei ole edes ihmisen omaa kykenemättömyyttä, se on yhteiskunnan mätä kohta.

Pätkätyöläiset, vuosikausia ketjutettuja määräaikaisuuksia tekevät, ilman työsopimusta työskentelevät, ilman vakituisen työsuhteen etuja työskentelevät, taiteilijat, opiskelun ohella työskentelevät, muut kahta tai useampaa työtä tekevät, lasten saannin vuoksi työelämän ulkopuolella olevat, omaishoitajat – päin naamaa syljettyjen listaa voisi jatkaa loputtomiin. Siitä vain tulisi oksettavan pitkä. Vähintään yhtä pitkä tulisi yhteiskunnallisesti haitallista työtä tekevien listasta. Pörssikikkailijoista, wahlrooseista ja muista, joita palkitsemme heidän perseilystään.

Riittävä perustulo on ajattelemisen arvoinen ratkaisuehdotus siihen suureen epäkohtaan ja vääryyteen, ettei kaikilla ihmisillä yhteiskunnassamme ole mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Sen oikeuden puolesta soisi jokaisen vasemmistolaiseksi itsensä mieltävän kamppailevan viimeiseen asti.

(Perustulokeskustelua poteroista)

 

Jos Demos Helsingin tekemä selvitys "hyvästä työelämästä" pitää paikkaansa, tulevaisuus saattaa olla parempi:

 

Vanhassa, vuosikymmenten takaisessa työkulttuurissa on totuttu siihen, että ihmisiä pitää käskeä. Nyt 85 prosenttia nuorista hankkii keski-asteen tai korkeakoulutuksen. Ja mitä enemmän he istuvat koulussa, sitä suuremmat odotukset heillä on ja sitä vähemmän he suostuvat komenneltaviksi.

[…] sellainen aika ei enää palaa, että kaikki kokisivat velvollisuudekseen tehdä henkensä pitimiksi mitä tahansa työtä.

(Aamulehti, em.) 

 

Ihmiset pakenevat työstä, kun työ on paskaa. Kaikkien sukupolvien paskaduunareiden pitäisikin yhdistyä ja näyttää työnostajille yhteistä, suurta ja sykkivää keskisormea, kun nämä eivät takaa kunnon palkkaa, siedettäviä työehtoja sekä - perustuloa. 

 

 

 

 

Jiri kirjoittaa Hommawatchin pohjalta, että hompanssien aktiivinen ydinjoukko saattaa olla alle 50 ihmistä. Tämän suunnan äärioikeistolaisia ei ole kovin paljon, ainakin jos päätellään siitä, miten vaikea Muutos-puolueen on ollut saada kannattajakortteja kerättyä. Silti he ovat lähellä hegemoniaa monissa siirtolaisuutta koskevissa nettikeskusteluissa. Heillä on esimerkiksi tapana swarmata Halla-ahoa käsittelevien kirjoitusten kommenttibokseja (kuten tässä Jirin postauksessa) ja tukkia HS:n foorumi, joka toki on myös trollien lempipaikka MuroBBS:n jälkeen.

Miksei "poliittisen kentän" toisella puolella saada aikaan vastaavaa hegemoniaa? Jokaisellahan nyt on facebook-kaverina 50 vasemmistoaktivistia. Sen sijaan että floodaisivat Hesarin keskustelupalstaa, nämä vasemmistolaiset valittavat, miten kamala Hesarin keskustelupalsta on.

Vasemmistolaiset eivät luultavasti ole kiinnostuneita samanlaisesta vyöryttämisestä, koska he kokevat olevansa sellaisen yläpuolella. On tietysti totta, että on olennaisempaa pyrkiä muuttamaan politiikan sääntöjä kuin pyrkiä vääntämään kättä rajoittuneilla alueilla sääntöjen puitteissa.

Päivä alkaisi silti piristävämmin, jos 4chan ja kuvalauta olisivat vähemmän konservatiivisia, jos nettilehtien foorumeilla kukkisi parempi puhe ja oikeistolaiset joutuisivat reagoimaan. Vähän niin kuin kokoomusnaiset reagoivat Opiskelijatoiminnan kirjoitukseen…

 

Se väärä käsitys postmodernista 

 

Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.

Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.

Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.

 

Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.

Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi. 

Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.

Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.

Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.

 

Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".

Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.

Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…

Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.

Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.

 

Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.