Vallankumouksen hedelmiä

 

Pieni muistiinpano: Pertti Lappalaisen Poliittisen tyylin taito (2002) on sellainen teos, että siihen sopii palata vaikka jonkinlaisen viitekehyksen ääriviivoja etsittäessä. Se on elegantti ja selkeätajuisen postmoderni näkemys politiikasta, politiikan tutkimuksesta ja historiatieteestä, ja siinä kiinnitetään erityistä huomiota yhteiskunnallisten liikkeiden asemaan politiikan kentällä.

Lyhyesti sanottuna kirja yrittää hahmottaa post-kaaosteoreettisen yhteiskunnan estetisoitunutta poliittista toimintaa, joka on tyyli-intensiivistä, saattaa vaikuttaa epätodennäköisten ketjujen kautta ja voi paisua merkittäväksi myös vain pienestä avauksesta lähtien.

 

Kirjassa poliittinen toiminta ymmärretään arvioivaksi ja arvaa­mattomaksi. Tällaiseen toimintaan liittyy aina ainutlaatuisuus ja kyky luoda katkoksia, jotka voivat avautua uuteen yllättävään ja odottamattomaan tapahtumaan, aivan kuten Deleuzella, Guattarilla ja kumppaneilla.

Nykyisyyden arvaamattomuudesta ja tulevaisuuden epävarmuudesta huolimatta mennei­syys tavataan politiikassa esittää loogisena jatkumona, eikä "pelkästään" tarinana (ja niin Lappalainen itsekin tekee kirjassaan, tietenkin, aivan kuten Derrida ja kumppanit omissa loogisten jatkumoiden dekonstruktioissaan). Tarina ei rakenteena ole johdonmukai­nen eikä se ole siksi ennustettavissa, toisin kuin politiikassa (tai kriittisten intellektuellien kirjoituksissa) esitetään.

Tarinallisen historiantutkimuksen mukaan jokainen eri tilanteessa esitetty määritelmä on muuttuvien olosuhteiden vuoksi "vastaus eri ky­symykseen". Tästä voisi jatkaa vähän: juuri tämän seikan vuoksi jatkuva uusien käsitteiden luominen on välttämätöntä niin politiikassa kuin filosofiassakin, ja joka kerta käsitteet vastaavat eri kysymyksiin.

 

Lappalainen määrittelee poliittisen tyylin yksinkertaisesti "muotosisällöksi". Määritelmä tarkoittaa, että poliittisen tyylin sisältöä, esimerkiksi tilastoja, ei voida erottaa tyylin muodosta, koska jokaisella tyylillä on omat tilastonsa, numeronsa ja objektiiviseksi väitetyt faktansa. Politiikassa tilastoja, kuten myös historiallisia faktoja, käytetään aina tietyn tyylin mukaan, eikä ole olemassa mitään neutraalia universaalityyliä ("Harmaa puku tai tilastollisiin asiatietoihin vetoaminen on tyyliä siinä missä zapatista-retoriikkakin").

Suomessa valtio käytti 1960-luvulta lähtien suomalaisen rakennefunktionalismiin kiintyneen sosiologian tukemaa korporationistista tyyliä, joka integroi ja sitoutti aktivistit valtajärjestelmään. Kapinalliset otettiin mukaan valtioon ja heille syötettiin takaisin heidän omat ajatuksensa vallalle sopivassa muodossa.

Tällaisia mahdolli­suus- ja mahdottomuusrakenteita vastaan voidaan käyttää poliittista arviointia ja toimintaa, poliittista tyyliä. Näin Itä-Euroopan entisissä sosialismivaltioissa tehtiin: poliittiset liikkeet murensivat vallan repressiivisistä rakenteista huolimatta.

Poliittisessa tyylitoiminnassa rakenteet kor­vautuvat ainutlaatuisen ja muuttuvan toimintatilanteen käsitteellä, minkä Lappalainen on varmaankin tarkoittanut piikiksi perinteistä suomalaista ikuisesti rakennekeskeistä sosiologiaa kohtaan.

 

Kirja on myös pullollaan sitä edeltävien valtio-opin ja sosiologian tutkintovaatimusten kirjoista puuttuvia peruspointteja. Esimerkiksi tilastoja kritisoidaan poliittisen toiminnan rationalisoinnista ja ainutlaatuisten elementtien häivyttä­misestä. Lappalaisen mukaan eksaktit menetelmät eivät muutenkaan sovi poliittisiin tieteisiin, koska niiden tulokset luovat abstraktin "virtuaalitodellisuuden" ja tuhoavat konkreettisen todellisuuden merkityk­sellisen monimielisyyden.

Robert Putnam lytätään kirjassa herkullisesti osoittamalla hänen Italian historiankirjoituksensa suurpiir­teiseksi ja kohtuuttomia jatkuvuuksia olettavaksi historialliseksi reduktionismiksi. Muu­tenkin putnamilaisen "sosiaalisen pääoman" ihannointi osoittautuu konformismin ja tasapainon tavoitteluksi. Mitä enemmän "sosiaalista pääomaa" yhteisöllä on, sitä yhdenmu­kaisempi ja muuttumattomampi se lienee. Vastaavasti "identiteetin" käsitteen voi sanoa impli­koivan konservatismia, homogeenisuutta ja pysyvyyttä (mikä tosin on tiedetty aina).

Olennaista on keskittyä haluja kanavoiviin rakenteisiin ja tyylin infastruktuuriin sekä vastustaa konservatiivien funktionalis­tista organismiretoriikkaa, joka pyrkii lukitsemaan ja luonnollistamaan erot sekä pitämään yllä tukahduttavia kuvitteellisia yhteisöjä.