Kokemus teoriasta

29.11.2009, 23:40

 

 

Lainaan pitkän pätkän Harhautuneita ajatuksia, koska minusta blogi tiivistää hyvin yhden politiikan tekemisen perusongelman. Jos ymmärrän oikein, niin tämän ongelmakentän taustalla on joidenkin toimijoiden kokemus prosessista, jossa "dominoivat miesaktivistit esittivät teoreettisia linjavetoja" ja toisaalta keskusteluista, joissa "jotkut teoriaorientoituneet miesaktivistit" esittävät teoreettisia näkökulmia, mutta eivät jää keskustelemaan kokemuksista. Blogi kirjoittaa näin:

 

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa.

(Keskeneräisistä ajatuksista

 

Teoreettisesti tai periaatteellisesti olen pitkälti samaa mieltä kirjoituksen kanssa. Joidenkin vanhempien toimijoiden provosointiyrityksistä huolimatta emme tarvitse mitään "kurinalaista organisaatiota", jonka politrukeilla olisi ylhäältä annettava teoria ja strategia valmiina. Teoriaa ja strategiaa kuitenkin tarvitaan politiikassa, mutta käytännöllisesti: ne täytyy synnyttää ja muovata toiminnan ja kokemusten pohjalta & laittaa kentälle häärimään.

Feminististen liikkeiden ehkä tärkein ja voimakkain panos radikaalin politiikkaan on kokemuksen asettaminen toiminnan lähtöpisteeksi. Emme toimi siksi, koska Teoria sanoo niin, vaan koska haluamme toimia ja päätämme toimia omasta tilanteestamme käsin. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, mitä Marx & Engels kirjoittivat 1845 Saksalaisessa ideologiassa:

 

Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mistä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä, tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämänprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen.

(Valitut teokset 2, s. 78)

 

Feministit ovat ottaneet sitaatin todesta ja laittaneet sen toimimaan (sillä erolla, että tietenkin myös se, mistä ihmiset puhuvat ja mikä on puhuttua, käsitetään osaksi ihmisten toimintaa). Feministit luottavat kokemuksiin ja pitävät immanenttia liikettä (maa) ensisijaisena abstraktiin teoriaan nähden (taivas). Kaikki valta feministeille! 

Olen kuitenkin kahdessa asiassa hieman eri mieltä Harhautuksien kanssa, koska lähestyn teorian ongelmaa eri suunnasta. Ensimmäinen asia on teorian ja kokemuksen suhde. Toinen on kokemuksellinen huomio. Aloitan jälkimmäisestä.

 

Kokemukseni mukaan suomalaisessa aktivistikulttuurissa on nimenomaan vierastettu teoriaa ja organisoitumista sekä harrastettu loputonta periaate- ja kokemuskeskustelua viimeiset 15 vuotta. Ei ole ihme, jos tältä pohjalta jotkut ovat viimein uskaltaneet vaatia suorempia päätöksiä, tiukempaa strategiaa ja tarkempaa teoriaa!

Jonkun tekisi välillä mieli huudahtaa, että yllä lainatussa kirjoituksessa mainittu "uudenlainen poliittinen toiminta" - sosiologian kielellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet" - on monilta osin "niin nähty juttu".

En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan "kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä", vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.

Ehkä pitäisi välillä kokeilla myös jotain muuta?

Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi "aina" samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.

Näin ei ole ollut, vaikka tietyt, lähinnä seksistiset valtarakenteet ovatkin valitettavasti läpäisseet liikekentän lähes aina jossain muodossa.

Kokemukseni mukaan keskeiset jaot teorian/strategian painottamisen ja kokemuksen painottamisen välillä eivät silti kulje ensisijaisesti sukupuolten mukaan, vaan sen mukaan, miten pitkään kukin toimija on ollut mukana ja mihin sykleihin hän on osallistunut tai mitä hän on seurannut.

Muiden kokemuksia? 

 

 

 

Tämän hedelmän mielestä on hyvin piristävää, että alakulttuurien vaalimisen ja nuotioiden ympärillä tanssimisen lisäksi on alettu puhua luokka-analyysista, julkaistu paljon poliittista teoriaa ja veistetty strategioita.

Teoriaa ja strategiaa ei vaadita siksi, että kokemukset tai hapuilevat keskustelut täytyisi jotenkin heittää menemään. Niitä halutaan keskustelujen lisäksi.

Siksi ei ole tarvetta luoda väärää vastakkainasettelua "teorian "ja "keskustelun" tai "kokemuksen" välille.

Tanssitaan yhä nuotion ympärillä ja puhutaan politiikkaa tasavertaisesti, mutta suunnitellaan sen lisäksi strategiaa. Ja tehdään teoriaa. Lisää molempia.

 

Mennään teorian ja kokemuksen suhteeseen. Harhautuksien postaus artikuloi upeasti näkemyksen "paikallisesta" teoriasta, joka rakentuu kokijoiden näkökulmista ja toiminnasta. Mutta jos esitetään, että nykytilanteessa huonoa on teorian edeltävyys suhteessa toimintaan, niin silloin luodaan jälleen väärä vastakkainasettelu. Toimintaa ei nimittäin ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei.

Teorian välttämättömyydellä tarkoitan, että "teoriattomuus" tarkoittaa yleensä vain tiedostamatonta teoriaa. Toisin sanoen teorian välttämisestä seuraa torjutun paluu, eli teoria, joka on heitetty ikkunasta ulos, kävelee kellarin luukusta takaisin ja ohjaa toimijoita näiden tiedostamatta sitä. Ilman teorioita on vaikea tehdä juuri muuta kuin hengittää, syödä, ulostaa ja lisääntyä.

Vaikka kokemuksellisuus ja omista tarpeista lähteminen on feministisen liikehdinnän ehdottomasti tärkeimpiä keksintöjä, sillä ei tee mitään ilman teoriaa. Lisäksi muutoksiin tähtäävä poliittinen toiminta ei onnistu ilman teoriaa. Kokemukset ilman teoriaa ovat sokeita, teoria ilman kokemusta on tyhjää, vai miten se meni…

Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.

Jokaisella on teorioita, tai ainakin pirstaleita sellaisesta, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.

 

 

Pieniä asioita

24.11.2009, 21:03

 

 

Loppusyksy on hyvää aikaa klementiineille (niitä saa lähikaupasta könttäalennuksella), mutta ei Klementiinille. Tämän hedelmän työpäivät ovat hajonneet niin epämääräisiksi, että tässä on jo harkittu Yrityksen tulosvastuujohtajan palkkaamista henkilökohtaiseksi lifestyle-traineriksi. Ja miksi pitää sataa mustaa vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun? 

Politiikan tekemisessä unohtuu joskus pieniä materiaalisia asioita, niin kuin sää (esimerkiksi Asunnottomien yönä satoi, mikä vaikutti tapahtuman hienoiseen flopahtamiseen). On muitakin sosiaalisia ja käytännöllisiä seikkoja, jotka jätetään liian vähälle huomiolle: huomio, keskittymiskyky, nälkä, jano, nautinto, mielenkiinto, passiivinen vastarinta, epämääräinen pakeneminen. On puhuttu molekulaarisesta vallankumouksesta ja mikrotaisteluista, mutta ei tarpeeksi suoraan. Pienet asiat vaikuttavat, käytettiin niistä mitä termejä tahansa.

 

Otan esimerkiksi poliittiset tekstit. Liian usein unohdetaan klassikoiden lyhyys. Machiavellin Ruhtinas, Moren Utopia ja Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta ovat äärimmäisen lyhyitä ja tiiviitä. Siksi ne ovat vaikuttaneet niin paljon. Tai Spinoza ja hänen propositionsa. Tarvittaisiin enemmän, tai siis vähemmän, tiivistä ja lyhyttä tekstiä. Haistakaa paska, teoriamoralistit, mutta väen ei tule luettua pitkiä juttuja. Ei ainakaan netistä. Megafonin, tai siis Suomen, itsenäisyyspäivänä julkaistava myyttinen kolmosnumerokin taitaa olla paisunut sellaiseksi mötköksi, että sillä tulee olemaan noin viisi lukijaa - mutta kuten on sanottu, ainakin pelote-efekti on taattu. Oikeastaan poliittisille teoriateksteille pitäisi asettaa pituusrajoitus, ellei kyse ole ns. suuresta kertomuksesta.

Sitten on mainostus ja kommunikointi. Liian usein väännetään yötä päivää tekstiä, joka sitten laitetaan jonnekin ja jäädään odottamaan, että "jotain tapahtuu". On taidettu ottaa liian vakavasti Deleuzen antikommunikatiivinen eetos. Se koski liberaalia rationaalista puuhastelukeskustelua, joka teeskenteli kohtelevansa osallistujia tasa-arvoisesti. Se ei koskenut viestintää sinänsä, Deleuzehan oli semiootikko, joskin materialistinen. Miksi muka kirjoittaa jos ei halua tuottaa efektejä? On tietysti muutakin viestintää kuin kirjoittaminen. Takavuosina suurehkoilta yliopistovaltauksilta saatettiin heittää pois yksittäisiä toimittajia - kivaa, mutta huonoa taktikointia. Jos haluaa enemmän vaikutusta julkisuuden kautta, sen ei tarvitse tarkoittaa loputonta "uskottavuudesta" huolehtimista tai maltillisuutta. Ehkä aktivistien pitäisi kuitenkin lukea pari bisnesopasta?

Parhaiten taidetaan muistaa pienet nautinnot (päihteet, seksi ja rap tietenkin) ja mielenkiintoa ruokkivat eleet. Eivät ihmiset jaksa tehdä politiikkaa, tai paljon mitään muutakaan, velvollisuudesta ja moraalisuudesta, vaan tapahtumien kulun jatkuminen vaatii mielenkiintoista nautintojen kenttää. Vasemmistolaisuus on hedonismia, siksi se on niin hyvää! Vielä kun puolue tajuaisi tämän.

 

Tärkeimmät matalan tason prosessit liittyvät kuitenkin jäytämiseen. Esimerkiksi yksi Immateriaalitalous-kirjan tekijöistä puhui eilen hyvin siitä, miten yksittäiset piraatit jäytävät tekijänoikeuksia (käytännössä suurten yhtiöiden monopoliasemaa). Nykyisen tekijänoikeusjärjestelmän perusta murenee huimaa vauhtia piraattiparvien voimasta; maksuttoman kaman letkuttaminen on jo sukupolvikokemus. Mitä muita esimerkkejä on?

Jäytäminen on hyvää ja hienoa. Jäytäjät pitäisi vain kytkeä yhteen, politisoida ja organisoida. Ei tietenkään totalisoida: Leviathanit täytyy tappaa jo poikasina. Mutta pienien, kauniiden asioiden lisäksi tarvitaan edelleen suuria kertomuksia. Commonwealthin petettyä odotamme kolmatta Megafonia. Jäy jäy!

  

Imperiumin jälkeläiset

30.09.2009, 00:19

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

Mitä yhteistä on Opiskelijatoiminnalla ja Michael Jacksonilla?

03.08.2009, 17:00

Mitä yhteistä on Opiskelijatoiminnalla ja Michael Jacksonilla?

- Kumpikaan ei koskaan kuole…

No ei.

Molemmat haudattiin ilman aivoja.

 

 

 

Havaitsemmeko epämääräisen viittauksen zombipolitiikan käsitteeseen?

 

Talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä. Tuntui, että jotain tapahtui. Jotain avautui. Syntyi uusia kokemisen ja tekemisen tapoja. Tuskin kovi moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisimme koko lain kaadettua.

Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Ensiksi kyseessä olivat opiskelijoiden ja henkilökunnan (työ/)elämät niin kuin he ne haluavat elää ja kokea: viime kevät oli paras yliopistossa viettämäni lukukausi. Toiseksi, mahtipontisesti, kyseessä oli "yliopiston ja tietotyövoiman asema Suomen valtiossa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä" (ks).

Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan bandiksia. Rakennuksia vallattiin, oli mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, pamfletteja, väittelyitä ja bileitä.

"Opiskelijatoiminnan villit päivät." Opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Kunnes toiminta lässähti.

Toiminta lässähti, koska aivot putosivat päästä. Ilman aivoja Opiskelijatoiminta eli vielä hetken, niin kuin torakka, jolta on irrotettu pää ja joka siksi menehtyy nälkään.

Tässä on ero Michael Jacksoniin: Jacksonin aivot poistettiin vasta kuoleman jälkeen.

 

Aivot tarkoittavat tässä kahta asiaa: strategiaa ja mytologiaa. Strategialla voitetaan sota, mutta mytologia kertoo, miksi soditaan.

Vapun jälkeen Opiskelijatoiminnan molemmat aivopuoliskot olivat hävinneet. Niinpä liike ei saanut aikaan muuta kuin näkymättömän mielenilmauksen ja pari konservatiivista lausuntoa.

Nyt alkaisi olla tilinpäätöksen ja uudistumisen aika.

Siksi tästä postauksesta alkaa pieni sarja:

 

Mitä tapahtui & miksi eli OT:n tilinpäätöstä tekemässä

 

Megafoni on tekemässä kyselytutkimusta yliopistoliikehdinnästä. Toimijoita on lisäksi haastateltu kirjallisesti ja suullisesti eri tarkoituksia varten. Hahmotetaan tässä sarjassa yksi mahdollinen tapa vastata ja tehdä tilinpäätöstä. En tietenkään yritä puhua kaikkien puolesta.

Tämä hedelmä oli mukana alusta asti eli yliopiston päärakennuksen valtauksella asunnottomien yönä syksyllä 2008 sekä Opiskelijatoiminnan ensimmäisessä opintopiirissä samana syksynä. Aktiivisuuteni vastaa jokseenkin blogin Opiskelijatoiminta-aiheisten tekstien ilmestymistahtia:

  • joulukuu: 0
  • toukokuu: 1 + muut sivut + 2 lehtijuttua (1000vsek)
  • kesäkuu: 0

Jos haluaisi tutkia Opiskelijatoiminnan (julkista) aktiivisuutta tarkemmin, voisi tietenkin vääntää yksinkertaisen kaavion esimerkiksi foorumin kirjoituksista ja kalenterin tapahtumista.

Tarkastelen seuraavissa postauksissa Helsingin opiskelijaliikettä eri kenttien kautta:

 

OT-postaukset:

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. & 6. Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

 

 

 

Tokyo-wikin sanoin:

"Opiskelijatoiminta on keskeinen osa opiskelijan elämää ja akateemiseen yhteisöönsä osallistumista."

 

Niin kuuma ettet voi enää paeta nurkkiin

09.07.2009, 20:01

 

Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.

Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.

Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.

Auktoriteettien kritiiki?

Mitä?

Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.

Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.

 

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.

Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on  Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.

Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.

 

Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.

Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:

 

Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.

(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)

 

Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.

Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."

Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.

Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.

Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.

Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.

Mutistaan mutta ei kapinoida.

Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.

"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"

Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."

Saattaahan se olla kypsymässä.

Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).

 

 

 

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.

Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.

Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…

Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.

 

Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."

Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.

"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.

Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…

No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.

Children of Bodom - Tokyo Warhearts

 

 

Zengakuren (kuva: dailylife.com)

 

Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.

Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.

Muuten vuosi on tässä:

 

 

Vuosikertomus 2008

01.01.2009, 18:14

123 postausta ja 148 kommenttia vuodessa. 11879 kävijää puolessa vuodessa. Tapoja löytää blogi: Google, Takku, Blogilista, rss, toiset blogit. Search query stats from December:

 

Data transferred: 4.66 gigabytes
Average data transferred per day: 153.94 megabytes

Vallankumouksen hedelmiä @ Wordle, joulukuu 2008:

 

Tämä postaus on esimerkki laatuajan (luomisen ja bloggaamisen luonnollinen ympäristö; nautinnollinen aika) muuttamisesta määräajaksi (kapitalismin ja riiston luonnollinen ympäristö; aika resurssina, porvarin aika). Ajan vallankumouksellisuudesta lisää seuraavassa. Muita aiheita: Kreikan tapahtumien jatkokehittely, kapitalismi ulkoavaruudesta tulleena loisena, maanalaisen tai hiljaisen vallankumouksen mahdollisuus, 1900-luku pila-Hegelin silmin, asuminen ja vallankumous, Antonio Negri, Quentin Meillassoux ja Badiou.

Niin ja hyvää uutta vuotta.

Puolivuotiskatsaus kesältä

Blogifilter roundup

09.11.2008, 19:37

Jekin edesmennyt isoäiti lähetti hedelmätarhalle pokaalin menneisyydestä. Kiitos siitä: osuvasti se tuli masokistipostauksen aikaan. Kuukausi on ollut yhtä masokismia matkoineen ja nanowrimoineen. NFA:ta on nyt koossa 45 sivua. Itähelsinkiläisen sushiviikonlopun vuoksi olen kuitenkin 2700 sanaa aikataulusta jäljessä.

Blogifiltterini vuotaa sen verran että rss-lukijassa on jatkuvasti yli tuhat lukematonta feedinpätkää. Lifehakkerit katsovat, että syötteiden liikatilaaminen hyödyttää, zeniä popularisoivat taas saattavat tilata vain kymmentä syötettä, mikä ei itseltäni onnistuisi. Harvemman sivuston jokaista postausta kun jaksaa tai ehtii lukea kokonaan (pisimpään jatkuneena poikkeuksena ehkä Larval Subjects).

 

Jos haluavat, seuraavat tahot voivat tuntea kirjoittavansa hyvin:

1. Chilipaprika: vasemmistolainen kasvissyöntiblogi.

2. Seksualisti: kiva kirjoitustyyli, vaikka haluaakin koko ajan provosoida "radikaalifeministejä" ja "seksuaalikielteisiä" ihmisiä, mikä on vähän 60-luvulle jämähtänyttä.

3. Finnsanity: kristillisen psykokapitalismin analyysia.

4. Leo Stranius: hauska seurata jonkun kalenteria, vaikka LiveJournal tekeekin kaikkensa jotta kaikki sen blogit näyttäisivät mahdollisemman rumalta. Vihaan LiveJournalia, mutta tykkään tästä postauksesta.

5. Bonuksena jenkkiblogi What in the hell: prekariaatin oma tiedemies!

 

Myös uusin blogituttavuuteni on vilkaisemisen arvoinen. Tähän on tultu on nuoren, vihaisen ja ylimielisen filosofin ylläpitämä blogi, joka jää kyllä varmaan lukematta kun sitä ei saa feedinä. Teoksen blogialusta on muutenkin turhan ankea.

 

 

Pokaalin mukana tulevat ohjeet:

1. valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta.
2. jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3. palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4. logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5. palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

 

NANOWRIMO: NFA

23.10.2008, 01:39

National Novel Writing Month 

 

Minimetropolin kannen alla kuhisee. Porvarien pieremä matalapaine sysää kaupungin fysikaaliset ja mentaaliset massat levottomaan pyörteeseen. Sosiaaliviranomaisten, mellakkapoliisin ja tulosta tavoittelevien vartijafirmojen epäpyhä liitto hyörii kapitalistien julkista tilaa murskaavana rautanyrkkinä samalla, kun tavallisilla ihmisillä olisi muitakin ongelmia.

Lukas menettää kämppänsä ja miehisyytensä, Mirva uhkaa musertua runkopatjaksi muiden "joustavien" työntekijöiden alle, Emilistä ei ole muuhun kuin humanistiseen runopoikalässytykseen, Jesse ei osaa sovittaa militaristisen fasistin identiteettiään vapaaseen hedonismiin, Loviisa huomaa muuttuneensa sovinistiseksi feministiksi, Jyrkin tie suomalaisen filosofian huipulle törmää lasikattoon, eikä Oton teinirokkikombo meinaa ottaa tulta alleen. Säämiehen herkät tuntosarvet löytävät rauhan myrskyn silmästä. Krisse taas etsii rakkautta Suomen viimeisenä boheemina…

Edes katukarnevaalit ja jäätyneet kakut eivät hidasta kaupunginhallituksen julmaa jyrää, jonka alle jäävät puistonpenkeillä nukkuvien spurgujen ja kerjäläisten lisäksi suurin piirtein kaikki muutkin, joilla ei ole varaa citymaasturiin. Maailmanlopun näkymättömän auringon paahtaessa väki kerääntyy viimeiseen autonomiseen taisteluun – kokoomusdiktaattorin johdolla…

 

Vielä on viikko NANOWRIMON (National Novel Writing Month) alkuun. Ideana on tutusti kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa sisältävä romaani marraskuun aikana. Tyylilaji on vapaa, ja niin sen täytyykin olla. Ilman tarkempaa suunnittelua kuukaudessa ei ole helppo saada aikaan vaadittua sanakekoa, ellei heittäydy vapaaseen pudotukseen.

Aion kirjoittaa luonnoksen halvasta kioskiromaanista. Sen nimeksi tulee Nälkäiset friikit ja aivopoliisi (NFA). Temaattista yhtenäisyyttä se ammentaa Frank Zappan levyltä Hungry Freaks. Paljon muuta en siitä vielä tiedä.

Ensikertalaisena olen tyytyväinen, jos saan kokoon 37 500 suomenkielistä sanaa - suomen sanat kun ovat lihavampia, niin määrä vastaa suurin piirtein 50 000 englantilaista. Muuta en sitten ensi kuukaudelta odotakaan…

 

Nanowrimoa varten ehtii vielä valmistautua. Nyt on hyvä hetki luonnostella se dekkari, jonka on aikonut tehdä sitten joskus eläkkeellä.

Maasta irtautuminen ja maailmanhistoria

21.08.2008, 03:02

Viikon aikana henkilökohtainen ja poliittinen ovat rinnastuneet. Paluu syyslukukauden kertosäkeisiin tempaisi ajan juuriltaan ja hajotti tekemisen eri suuntiin laajeneviin liikkeisiin: olisi matka Baltiaan, sosiaalisuuksia, muutama filosofian ja kirjallisuuden kurssi, kaksi seminaaria, sekalaisia järjestöjuttuja, muutama pieni zurnalistinen artikkeli ja muita asioita, joita pitäisi valmistella yhtä aikaa. Samaan aikaan toisaalla Georgian sota on irrottanut maaperästä yli 100 000 siviiliä ja viskannut heidät juurettomaan liikkeeseen ympäri Kaukasian alueita.

Molemmat tapahtumat liittyvät deterritorialisaatioon. Deterritorialisaatio on filosofian kuningaskäsite, ajattelun ruhtinaiden valtikka, koko maailmanhistorian avain ja suurin immateriaalinen rakkauteni.

Jos maailmankaikkeus pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi deterritorialisaatio.

 

Deterritorialisoituva partiaaliobjekti 

Deterritorialisoituva osaobjekti

 

 

Mitä sitten on tämä kuuluisa "deterritorialisaatio"?

Se on rajoja irrottava ja niistä irtautuva prosessi, hajautumista ja hajoamista, pakenemista, virtaamista ulos ja pois, dekontekstualisoitumista, liikkuvaa muokkautumista, irtautumista ja siirtymistä alueelta ulos. Yhdessä reterritorialisaation kanssa se tarkoittaa uuteen kontekstiin yhdistämistä, kollaasin tekemistä. Antropologiassa se tarkoittaa ilmiön irtaantumista alueellisesta maaperästä.

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisatio on siitä irtautumisen prosessi ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin absoluuttinen deterritorialisaatio. Maailman (ja maailmankaikkeuden) historia kokonaisuutena on absoluuttisen deterritorialisaation prosessi: "kaaoksen valssi", irtautumisen ja laajenemisen pyörre.

 

Keppi on deterritorialisoitu oksa. Löytöretket deterritorialisoivat sivilisaatioita. Kopernikuksen myötä maa deterritorialisoitui liikkumattomasta keskipisteestä Maa-planeetaksi. Nykyään pakolais-, maahanmuuttaja- ja kulkurivirrat deterritorialisoivat nationalistisia valtioterritorioita; suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja supersäieteoria deterritorialisoivat aikaa ja tilaa ja dekonstruktiiviset kulttuurivirtaukset deterritorialisoivat merkityksiä.

Pertti Lappalainen tavoittaa jotakin olennaista deterritorialisaatioprosessista puhuessaan ”objektin totaalisesta vallankumouksesta”: "objekti käännetään toisaalle sen alkuperäisistä päämääristä [deterritorialisaatio] ja kytketään se uuteen asiaan ja näin se määritellään uudelleen [reterritorialisaatio]" (Poliittisen tyylin taito, s. 169). Objektit siis vaihtavat roolia ja muuttuvat toisiksi objekteiksi tullessaan kollaasin tai sommitelman osaksi ("EU on deterritorialisoitujen valtioiden sommitelma").

Kapitalismi on Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaation paradigmaattinen tapaus: se romuttaa hierarkioita ja instituutioita, tuhoaa kirkon ja valtion, purkaa koodeja ja vapauttaa virtoja, deterritorialisoi väkeä joustavaksi työvoimaksi, mutta silti reterritorialisoi kaiken – myös sitä vastustavat koodit –  aksiomaattiseen koneistoonsa, rahaan ja uusiin keinotekoisin yhteisöihin (kansakunta, spektaakkelin yleisö).

 

1900-luvulla historian deterritorialisaatioprosessi alkoi kiihtyä huimasti. Jukka Relander kuvailee tapahtumia:

Picasso vapautti maalauksen esittämään kohteen sijasta itseään, ja Schönberg vapautti musiikin tonaalisesta sävelasteikosta samanaikaisesti kun lyriikka vapautui loppusoinnuista. Maallistunut ihminen on vapautunut uskonnon lisäksi myös sen korvikkeeksi luodusta kansakunnasta. Sukupolvet vapautuvat edeltäjistään, yksilö velvoitteistaan ja yhteisö keskinäisestä lojaliteetista. Vapaudumme historiasta, vapaudumme itsestämme. Todellisuus vapautuu sisällöistä ja ihminen ihmisyydestä … Historia, kuten Spengler ennakoi, on muuttumassa merkityksettömäksi. Tarpeisiinsa sopeuttava, joustoihin kehottava ja jatkuvaan muutokseen kutsuva talous irrottaa ihmisiä vanhoista kiinnikkeistään, omasta taustastaan ja kokemushistoriastaan … Identiteetit ovat liikkeessä ja niitä neuvotellaan uusiksi yhä uusissa pätkittyvissä suhteissa. (Ankkalinna ja lajien synty, s. 20, 22.)

Tulevaisuuskin deterritorialisoituu: "Samalla kun menneisyys jatkaa outoa katoaan, muuttuu tulevaisuus yhä utuisemmaksi ja ennakoimattomammaksi."

 

(Kts. aiheesta myös erään vallankumouksen hedelmän vanha Wikipedia-artikkeli)

Reterritorialisoiva despoottikone jakaa blingblingiä

29.07.2008, 05:34

 Bling, bling Bling, blingBling, blingBling, blingBling, blingBling, blingBling, blingBling, blingBling, blingBling, bling

 

Viime aikoina Olemisen porteille Hirtetty Koiranmutka on ylenmäärin rahoittanut vallankumousta timanttilahjoituksin. Kiitän huomiosta. Lahjoitan timantit spinozistisen kommunismin hengessä kaikille niitä tarvitseville.

Mainitsen silti, edellä ja täällä mainittujen lisäksi, muutaman mielenkiintoisen blogin.

 

Ehkä nyt on hyvä hetki tehdä angloamerikkalainen pieni porvarillinen recap tärkeimmistä tähänastisista postauksista.

 

Aktivistis-sosiologisia tapahtumia:

 

Katsauksia siihen mitä on meneillään:

 

Valokuvia löytyy muualtakin mutta nämä ovat lähinnä sydäntä:

 

Teorian alkeissarja:

 

Deleuze on innostanut joka postausta, erityisesti:

 

Samoin Marx:

 

Ja filosofia yleisesti:

 

Työ ei:

 

Eikä Jyväskylä:

 

Luetuin postaus on muuten Näin kierrät poliisin nettisensuurin - Googlen ansiosta, se nimittäin on postauksen kautta assosioinut blogiin sellaiset termit kuin "eager gays", "fuckyong fisting", "only fresh porn" ja "stop töhryille vihjepuhelin".

Ja onnittelut vielä sille joka juuri saapui tänne hakusanalla "siviilipoliisi huume".