Kokemus teoriasta
Lainaan pitkän pätkän Harhautuneita ajatuksia, koska minusta blogi tiivistää hyvin yhden politiikan tekemisen perusongelman. Jos ymmärrän oikein, niin tämän ongelmakentän taustalla on joidenkin toimijoiden kokemus prosessista, jossa "dominoivat miesaktivistit esittivät teoreettisia linjavetoja" ja toisaalta keskusteluista, joissa "jotkut teoriaorientoituneet miesaktivistit" esittävät teoreettisia näkökulmia, mutta eivät jää keskustelemaan kokemuksista. Blogi kirjoittaa näin:
Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.
Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.
Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa.
Teoreettisesti tai periaatteellisesti olen pitkälti samaa mieltä kirjoituksen kanssa. Joidenkin vanhempien toimijoiden provosointiyrityksistä huolimatta emme tarvitse mitään "kurinalaista organisaatiota", jonka politrukeilla olisi ylhäältä annettava teoria ja strategia valmiina. Teoriaa ja strategiaa kuitenkin tarvitaan politiikassa, mutta käytännöllisesti: ne täytyy synnyttää ja muovata toiminnan ja kokemusten pohjalta & laittaa kentälle häärimään.
Feminististen liikkeiden ehkä tärkein ja voimakkain panos radikaalin politiikkaan on kokemuksen asettaminen toiminnan lähtöpisteeksi. Emme toimi siksi, koska Teoria sanoo niin, vaan koska haluamme toimia ja päätämme toimia omasta tilanteestamme käsin. Tätä on mielenkiintoista verrata siihen, mitä Marx & Engels kirjoittivat 1845 Saksalaisessa ideologiassa:
Aivan päinvastoin kuin saksalaisessa filosofiassa, jossa laskeudutaaan taivaasta maahan, me nousemme maasta taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mistä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä, tullaksemme sitä kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämänprosessin ideologisten heijastumien ja kaikujen kehityksen.
(Valitut teokset 2, s. 78)
Feministit ovat ottaneet sitaatin todesta ja laittaneet sen toimimaan (sillä erolla, että tietenkin myös se, mistä ihmiset puhuvat ja mikä on puhuttua, käsitetään osaksi ihmisten toimintaa). Feministit luottavat kokemuksiin ja pitävät immanenttia liikettä (maa) ensisijaisena abstraktiin teoriaan nähden (taivas). Kaikki valta feministeille!
Olen kuitenkin kahdessa asiassa hieman eri mieltä Harhautuksien kanssa, koska lähestyn teorian ongelmaa eri suunnasta. Ensimmäinen asia on teorian ja kokemuksen suhde. Toinen on kokemuksellinen huomio. Aloitan jälkimmäisestä.
Kokemukseni mukaan suomalaisessa aktivistikulttuurissa on nimenomaan vierastettu teoriaa ja organisoitumista sekä harrastettu loputonta periaate- ja kokemuskeskustelua viimeiset 15 vuotta. Ei ole ihme, jos tältä pohjalta jotkut ovat viimein uskaltaneet vaatia suorempia päätöksiä, tiukempaa strategiaa ja tarkempaa teoriaa!
Jonkun tekisi välillä mieli huudahtaa, että yllä lainatussa kirjoituksessa mainittu "uudenlainen poliittinen toiminta" - sosiologian kielellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet" - on monilta osin "niin nähty juttu".
En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan "kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä", vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.
Ehkä pitäisi välillä kokeilla myös jotain muuta?
Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi "aina" samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.
Näin ei ole ollut, vaikka tietyt, lähinnä seksistiset valtarakenteet ovatkin valitettavasti läpäisseet liikekentän lähes aina jossain muodossa.
Kokemukseni mukaan keskeiset jaot teorian/strategian painottamisen ja kokemuksen painottamisen välillä eivät silti kulje ensisijaisesti sukupuolten mukaan, vaan sen mukaan, miten pitkään kukin toimija on ollut mukana ja mihin sykleihin hän on osallistunut tai mitä hän on seurannut.
Muiden kokemuksia?
Tämän hedelmän mielestä on hyvin piristävää, että alakulttuurien vaalimisen ja nuotioiden ympärillä tanssimisen lisäksi on alettu puhua luokka-analyysista, julkaistu paljon poliittista teoriaa ja veistetty strategioita.
Teoriaa ja strategiaa ei vaadita siksi, että kokemukset tai hapuilevat keskustelut täytyisi jotenkin heittää menemään. Niitä halutaan keskustelujen lisäksi.
Siksi ei ole tarvetta luoda väärää vastakkainasettelua "teorian "ja "keskustelun" tai "kokemuksen" välille.
Tanssitaan yhä nuotion ympärillä ja puhutaan politiikkaa tasavertaisesti, mutta suunnitellaan sen lisäksi strategiaa. Ja tehdään teoriaa. Lisää molempia.
Mennään teorian ja kokemuksen suhteeseen. Harhautuksien postaus artikuloi upeasti näkemyksen "paikallisesta" teoriasta, joka rakentuu kokijoiden näkökulmista ja toiminnasta. Mutta jos esitetään, että nykytilanteessa huonoa on teorian edeltävyys suhteessa toimintaan, niin silloin luodaan jälleen väärä vastakkainasettelu. Toimintaa ei nimittäin ole ilman teoriaa. Teoria on välttämätöntä, halusi sitä tai ei.
Teorian välttämättömyydellä tarkoitan, että "teoriattomuus" tarkoittaa yleensä vain tiedostamatonta teoriaa. Toisin sanoen teorian välttämisestä seuraa torjutun paluu, eli teoria, joka on heitetty ikkunasta ulos, kävelee kellarin luukusta takaisin ja ohjaa toimijoita näiden tiedostamatta sitä. Ilman teorioita on vaikea tehdä juuri muuta kuin hengittää, syödä, ulostaa ja lisääntyä.
Vaikka kokemuksellisuus ja omista tarpeista lähteminen on feministisen liikehdinnän ehdottomasti tärkeimpiä keksintöjä, sillä ei tee mitään ilman teoriaa. Lisäksi muutoksiin tähtäävä poliittinen toiminta ei onnistu ilman teoriaa. Kokemukset ilman teoriaa ovat sokeita, teoria ilman kokemusta on tyhjää, vai miten se meni…
Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.
Jokaisella on teorioita, tai ainakin pirstaleita sellaisesta, ja omistaan kannattaa olla tietoinen.
Hyvä hedelmä,
minusta väistit viime kädessä sitä kysymystä, että kuka tai ketkä teorian muotoilevat? Harhautuksia ymmärtääkseni ehdotti sellaista rakennetta, että teorian muotoilu lähtisi liikkeelle toiminnasta, joka yhdistäisi ihmisiä toisiinsa ja teorian muotoilu lähtisi yhdessä jaettujen kokemusten pohjalta. Tämä ei minusta tarkoita, että se olisi jotain toimintaa ilman teoriaa: kai siinä niin kuin missä tahansa muussa toiminnassa olisi ennakoiva ymmärrys mihin toiminta voi johtaa tai mitä mahdollisuuksia sillä on. Ehkä erityistä tässä voisi olla käsitys ihmisen yhteistoiminnan ennakoimattomista mahdollisuuksista: ettemme voi etukäteen tietää minkälaista toimintaa ja teoretisointia syntyy kun ihmiset kohtaavat keskenään. Mutta jotta voimme pitää ennakoimattoman avoimena, meidän tulisi huolehtia siitä että sille on tilaisuus. Se voisi tarkoittaa ajan antamista pohdiskelulle, tunnustelulle ja epäröinnille. Se voi tarkoittaa keskustelulle erilaista rytmiä, erilaisia tunnelmanvaihdoksia, kenties erilaisten puheenvuorojen kirjoa. Kaaosta?
Olen silti samaa mieltä kanssasi napakoista strategioista: on nähtävä vaivaa sen eteen miten puhe muuntuu toiminnaksi. Mutta miten on - voisiko puhumisen ja yhdessä jaettujen kokemusten muodostama tilanne olla itse asiassa helppo lähtökohta toiminnalle? Siinähän sekä oppii tuntemaan ihmisiä ympärillään, pystyy hahmottamaan paremmin mitä yhdessä jaettua teoreettista kokonaisuutta toiminta on ja päättämään mitä tehdään ja miten toimitaan.
Kiitos mainiosta postauksesta. Jatketaan kehittelyä.
Comment by Solja — 30.11.2009, 02:13 @ 02:13
“En nyt tarkoita kyynistä asennetta, jonka mukaan “kaikki on nähty, mitään ei voi tehdä”, vaan sitä, että 1960-luvulta alkaen on keskusteltu, on puhuttu, on järjestetty foorumeita, on istuttu ringissä, on oltu habermasilaisia, on oltu deleuzelaisia, on puhuttu anarkismista, on tehty diskursiivinen käänne, on perustettu lehtiä, on istuttu yhdistyksissä ja järjestöissä ja on harjoitettu yhtä sun toista. Tulos tällä hetkellä: porvarit porskuttavat ja pelastavat itsensä talouskriisistä toisten rahoilla.”
Hmm. Jos ajattelee sitä, minkälainen maailma oli 50-luvulla, ja millainen se on nyt, muutos on ollut varsin häkellyttävä. Toki tämä maailma on edelleen monessa suhteessa perseestä - lähellä itsensä tuhoamista, ei tosin konfliktin ja ydinsodan hengessä, vaan konsensuksessa talouskasvusta… mutta en näkisi miksei se voisi muuttua.
Toki antaisin suuren kunnian kyberenetiikan kehitykselle, McLuhanin hengesssä, mutta varmaan kaikki noi ringit ja anarkismit on muuttaneet jotain. Eikä minusta niitä ole todellakaan lähimainkaan tarpeeksi. Kaipaan vaikkapa viime kesän Lady Festin ja Rikkaruohon euforiaa, mikä oli aika hurjaa, kaikesta inhastakin huolimatta.
Tuntuu vain… että nykyään sillä mitä varsinkin akateemiset aktivistit puhuvat ja puuhaavat, on usein enemmän tekemistä niiden kuvioiden kanssa, joita he pyörittelevät päivällä luennoilla, kuin heidän tai heidän ystäviensä todellisen elämän kanssa. Toisintekemisen meemien.
Ehkäpä juuri “kritiikki”, puhe teoriasta on se, joka pitää porvarin vallassa. Jos ihmiset yksinkertaisesti toimisivat toisin, mitään riistoa ei olisi. Mutta sen sijaan he puhuvat siitä, ja jatkavat niinkuin ennenkin.
Comment by Hemi — 30.11.2009, 02:48 @ 02:48
Hei,
kiitos hyvästä keskustelunavauksesta.
Olen samaa mieltä siitä, että on tärkeää huomioida juuri eri taustoista/liikkeistä tulevien (kokemukselliset) erot kokemuksen ja teorian suhteesta. Epäilen, että feministisen liikkeen kentällä toimivien intoa korostaa kokemuksia selittää ainakin osaltaan myös (akateemisen) feminismin ajautuminen arjesta irtaantuneeseen epäpoliittiseen teoretisointiin, jossa mistään ei voida sanoa mitään koska kaikki on aina monimerkityksistä ja diskursiivista jne.
“Teoria ei tietenkään tarkoita dogmia tai puolueideologiaa, vaan ihan vain naivisti määriteltynä jonkinlaista yhdistelevää ja edes välillä analyyttista tai argumentatiivista yritystä jäsentää kokemusta, hakea suuntaviivoja ja ymmärtää yhteiskuntaa, järjestää tietoa ja kokemusta, selittää asioita, testata oletuksia ja tutkia yhteyksiä.”
Juuri tästä feministisessä kokemuksen korostamisessa on kysymys. Teorian ja kokemuksen yhdistäminen ei tietenkään ole mitenkään ongelmatonta, ja feministit ovat ansiokkaasti kirjoittaneet myös kokemuksellisuuteen liittyvistä ongelmista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri feminismin kentällä on onnistuttu luomaan pätevää teoriaa, joka ei kiellä eikä peitä alleen kokemuksia vaan päinvastoin auttaa jäsentämään kokemuksia yhteiskunnallista taustaa vasten. Tuntuu siis kohtuuttomalta asettaa vastakkain “kokemuksellinen feminismi” ja “analyyttinen strategian ja teorian luominen” (tällaisen vastakkainasettelun olin tekstistäsi tunnistavinani).
Mitä tulee miehiin ja teoriakeskeisyyteen: se on minusta typerä yleistys, jota (sekä miesten että naisten) tietyt puhetavat ja käytännöt turhaan ruokkivat. Kyse ei siis ole siitä, että miehet tukeutuisivat naisia enemmän teoriaan tai ettei naisilla olisi teoreettista pohjaa ymmärtää sekä kokemuksia että yhteiskuntaa. Kyse on enemmän siitä, miten asioista puhutaan ja kuka minkäkinlaiseen puheeseen on tottunut ja kasvanut. Nämä jaot eivät tietenkään kulje pelkästään sukupuolen mukaisesti, mutta (kokemuksen perusteella) voisi arvella, ettei sukupuoli ole tässäkään aivan merkityksetön tekijä.
Comment by Katariina — 30.11.2009, 13:17 @ 13:17
kiitän kanssa keksustelun avauksesta. olen lukenut hedelmiä kohta varmaan vuoden ajan, ja olisin tavattoman kiinnostunut tekemään jotain muutaatioita ihmisten kanssa jotka on enemmän kiinni sekä aktivismissa että teoriassa. itse seuraan molempia katkonaisesta näkökulmasta, ja deleuzelaisuus tulee itelle eniten vastaan kuvataiteilijuuden kautta (joka on kyllä kohdannut pahan haasteen situationistiseen perinteeseen törmättyä. nyt ei ole halua tehdä enää tuotteita ja spektaakkelia, mutta aina voi tehdä jotain kulutuskulttuurin ambienttihäirintää… ja lukupiirimäinenkin toiminta on valtavan toimiva alulle paneva voima)
eikös imperiumissakin oo että spesialisoituneet ryhmät tai ammattikuntien erikoistuminen omiin toisistaan kaukaisiin ryhmiin on kontrollin muoto…koneisto pyrkii siihen et ihmisillä ei oo kieltä kohdata toisiaan, mutta sitä vastaan vois hiukan enemmän vielä niskuroida.
Comment by rimpu — 30.11.2009, 21:31 @ 21:31
Heip,
Jäin miettimään sitä, että vaikka jotkut aktivistit olisivatkin istuneet ringissä jakamassa kokemuksiaan 60-luvulta asti, harvat korkeakouluopiskelijat ovat. Niiden (meidän?) kokemuksia kuunnellaan lähinnä YTHSn mielenterveyspalveluissa henkilökohtaisina luonnevikoina.
En tiiä, oisko YTHSn jonot pelkästään suoraa seurausta opiskelijan toimeentulo-ongelmista, mutta ainakin se on ainoa paikka, jonne mennä kun köyhyys muodostuu kiireeksi ja kiire väsymykseksi. Olisi kivaa, jos olisi muitakin paikkoja, jonne mennä, ja muitakin väyliä jäsentää sitä kokemusta kuin itsensä syyllistäminen. Siinä kai sekä teoriat että keskustelurinki tulisivat tarpeeseen?
Comment by Maija — 01.12.2009, 12:04 @ 12:04
Kiitos kaikille kommenteista! Lyhyitä vastauksia:
@Solja: on totta, että kysymys teorian tekijöistä jäi tässä abstraktiksi. En ehkä kuitenkaan yrittänyt luoda yleistä teoriaa teorian tekemisestä, vaan selittää nykyistä tilannetta (teoria toki sekin). Harhautuksia-blogi toimi tässä enemmän trampoliinina kuin kiistakumppanina tai kritiikin kohteena. Jos blogia lukee niin kuin sinä tässä, niin en ole eri mieltä.
@Hemi:
“Jos ihmiset yksinkertaisesti toimisivat toisin, mitään riistoa ei olisi.”
Jos ihmiset toimisivat toisin, tätäkään blogia ei tarvittaisi.
Miksi ihmiset eivät toimi toisin? Mitä on tehtävä? Eikö näihin kysymyksiin sitten tarvitaan teoriaa ja puhetta? Marssiminenkin on kivaa, mutta joskus on myös kiva tietää minne marssitaan (eikä eksyä matkalla Hollannin suurlähetystöön niin kuin viime kuussa…).
Maailma on muuttunut 50-luvulta monilta osin parempaankin suuntaan, ei siinä mitään. En silti tiedä kannattaako 60-luvun perinnöstä pitää kritiikittä kiinni tilanteessa, jossa valtakin jo on pitkään operoinut samalla “logiikalla”.
@Katariina: olen samaa mieltä, ainakin siitä, miten asioiden pitäisi olla. Tämä on erittäin hyvä huomio:
feminismin ajautuminen arjesta irtaantuneeseen epäpoliittiseen teoretisointiin, jossa mistään ei voida sanoa mitään koska kaikki on aina monimerkityksistä ja diskursiivista jne.
Tätä pitäisi ruotia ja kritisoida enemmän (mutta sisältä päin).
@rimpu: Opiskelijatoiminnan köyhyys ja kontrolli -keskustelutilaisuudessa puhuttiin siitä, miten meitä hallitaan juuri eriyttämällä ja “räätälöimällä” kontrolleja jokaista eriytettyä ryhmää (tai yksilöä) varten. Siksi “yhteisen” luomisessa onkin mahdollisuus niskurointiin.
Mutatoitua voi yksinkertaisesti tutustumalla ihmisiin, menemällä tapahtumiin, kirjoittamalla, kuvataiteesta en tiedä vaikka haluaisin, tiedän vain että Deleuze on koettu hyödylliseksi siellä päin.
@Maija: ymmärrän tuon ja musta on todella hyvä, jos OT:n kaltaiset yhteisöt voi toimia parantavasti tai vain yleisesti elämää tukevalla tavalla henkilökohtaisella tasolla. Tässä ehkä nousee kysymys terapian suhteesta ulospäin suuntautuvaan politiikkaan ja siitä, mitä kultakin toimijalta “vaaditaan” (onko oikeutta puhua teoriaa jos ei osallistu kokemusrinkiin yms.).
Comment by Klementiini — 01.12.2009, 13:23 @ 13:23
Strategia- ja organisaatiovaatimukset menivät syksyllä välillä (esimerkiksi Helsingin talonvaltauksien ympärillä) huonolla tavalla överiksi, samoin esimerkiksi niihin liittyvät kokouskäytännöt. Tästä on saattanut tulla joillekin sellainen kuva, että kentällä vallitsisi “aina” samanlainen halukkuus teoriaan ja organisoitumiseen.
Joo varmasti meni huonolla tavalla överiksi mutta kannattaa ottaa huomioon että yhtäkään organisaatiota ei olla rakennettu virheettömästi. Organisaatio, niin kuin kaikki muukin ihmisen luoma, rakentuu yrityksen ja erehdyksen kautta. Mun mielestä olennaiset pointit tällä hetkellä on:
1) Kapitalisteilla on valtio-organisaationsa
2) Fasistit rakentavat organisaatiota
3) Nykyisellä kriisillä ei ole nähtävissä loppua
T. Bronx joka oikeasti haluaisi olla taiteilija mutta elämän realiteetit pakottavat tekemään politiikkaa.
Comment by Pikku-Markus — 01.12.2009, 17:29 @ 17:29
@Pikku-Markus: olen täsmälleen samaa mieltä (ja mäkin halusin ennen olla taiteilija tai oikeastaan kirjailija). Kysymys on ehkä vain virheiden laadusta ja määrästä, eli mihin asti ja millaisia “virheitä” organisaation (tai verkoston tai mikä onkaan) luomisessa siedetään.
Pari turhaa kokousta? Okei, ei siinä mitään. Valtasuhteiden muodostumista? Riippuu laadusta. Väsymistä, turhautumista ja loppuunpalamista? Kuulostaa aika normaalilta, sitä sattuu kahdesti vuodessa (kesällä ja loppusyksyllä). Entäs paranoian luominen? Savustaminen? Sisäiset puhdistukset? Saunantakaiset telotukset? Gulag? Mitä?
En nyt missään nimessä väitä, että millään näistä olisi ollut mitään tekemistä Helsingin kanssa. Kunhan asetan kysymyksen.
Perinteisestihän poliittisiksi johtajiksi haluavien on jostain syystä ollut helpompi sietää “välttämättömiä virheitä” kuin niiden, jotka halutaan etulinjaan…
Comment by Klementiini — 01.12.2009, 22:30 @ 22:30
“Jos ihmiset toimisivat toisin, tätäkään blogia ei tarvittaisi.
Miksi ihmiset eivät toimi toisin? Mitä on tehtävä? Eikö näihin kysymyksiin sitten tarvitaan teoriaa ja puhetta?”
Joo, ilmaisen itseäni ehkä turhan suoraviivaisesti… mutta. Ehkä skill-sharing on suoraviivaisempi määritelmä sille, miksi sitä ringissä istumista tarvitaan, kuin kokemuksen kerääminen ja siitä teorian muodostaminen… nää taidot voi toki olla muutakin kuin rumpujen tekoa.
Lisäksi oon aina ihaillut joitakin anarkoja kyvystä luoda omaa tuotantoa valittamisen sijasta, Mustan Kanin Kolo lienee hyvä esimerkki tästä.
Mitä taiteilijana oloon tulee, en itse ole tehnyt sitä huimilla resursseilla, olkoonkin että paljon suuremman varmuuden kanssa kuin moni muu. Mutta tunnen muusikoita, jotka on tehneet space-folk juttujaan vuosikaudet sossun rahoilla. Että siitä sitten vain (-:
Comment by Hemi — 02.12.2009, 01:26 @ 01:26
Niin, se vielä, että mulle tulee mieleen tästä teoriasta ilman konkreettisen dissidenssin muotojen edistämistä Zizekin kuuluisa kuvailu kompulsiivis-neuroottisuudestaan: puhutaan ja puhutaan loputtomiin sen faktan salaamiseksi, ettei mikään muutu. Jopa sen estämiseksi. Radikaali ympäristöliike on minusta yhtenä harvoista ylittänyt tämän.
Comment by Hemi — 02.12.2009, 01:49 @ 01:49
@Hemi: agree w/ anarkoihailu omaehtoisen tuottamisen suhteen.
Sinänsä tuo Zizekin kuvaus osuu musta vasemmistoon ja (varsinkin) vihreisiin oikein hyvin. Mutta Zizek sanoi (maanantaina Porthaniassa) myös, että meidän on käännettävä nurin kuuluisa Feuerbach-teesi, jonka mukaan filosofit ovat vain selittäneet maailmaa ja nyt tehtävänä olisi maailman muuttaminen. Z:n ehdotus oli, että vasemmiston tulisi pysähtyä hetkeksi miettimään ja tulkitsemaan, että mitä helvettiä tässä oikein ollaan tekemässä.
Comment by Klementiini — 02.12.2009, 17:13 @ 17:13
“Pari turhaa kokousta? Okei, ei siinä mitään. Valtasuhteiden muodostumista? Riippuu laadusta. Väsymistä, turhautumista ja loppuunpalamista? Kuulostaa aika normaalilta, sitä sattuu kahdesti vuodessa (kesällä ja loppusyksyllä). Entäs paranoian luominen? Savustaminen? Sisäiset puhdistukset? Saunantakaiset telotukset? Gulag? Mitä?
En nyt missään nimessä väitä, että millään näistä olisi ollut mitään tekemistä Helsingin kanssa. Kunhan asetan kysymyksen.”
Vaikka olen ollu hyvin vähän tekemisissä ot:n kanssa niin kokemukseni mukaan kyseisessä disorganisaatiossa on jo käytetty savustamista ja paranoian luomista metodeina. Nähdäkseni yllä luetelluista keinoista ainoastaan joukkotuhonnan toteuttaminen vaatii organisaation, tai noh en oo varma tuostakaan, Kai se Ruandan kuvio aika organisoimaton oli. Ja oman joukkotuhon järjestäminen onnistuu nähdäkseni parhaiten organisoimattomalla ja päättömällä sekoilulla.
“Perinteisestihän poliittisiksi johtajiksi haluavien on jostain syystä ollut helpompi sietää “välttämättömiä virheitä” kuin niiden, jotka halutaan etulinjaan…”
Riippuu tilanteesta. Historia tuntee myös lukuisia tilanteita missä johto on hillinnyt vihan vallassa toimivia etulinjalaisia. En väitä etteikö kyseinen kuvio olisi yleinen mutta nyt kyllä yksinkertaistat liikaa.
Comment by Pikku-Markus — 02.12.2009, 21:31 @ 21:31
Mielenkiintoista keskustelua. Jatkakaa, kiitos.
Käsittääkseni se oli varsin organisoitu ja alullepanijana Euroopassa koulutuksensa saanut hyvinkin sivistyneet poliitikot.
Comment by rot — 03.12.2009, 01:31 @ 01:31