Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

 

Juteltiin tässä Vladislavin kanssa tyylistä ja argumentoinnista (eka, toka, kolmas). Ilmaan jäi Vladislavin antama kotitehtävä:

 

Tyyli ei nähdäkseni ole oma argumenttinsa, mutta se voi olla informaalisti oma eksplikoimaton perustelu jossakin argumentissa. Voisiko sen arvoa tällöin problematisoida samaa kautta kuin muidenkin perusteluiden arvoa, eli toisin sanoen, onko käytetty tyyli argumentin perusteena tosi?

 

Täsmällisesti: jos kuvitellaan, että tyyli voidaan erottaa sisällöstä, niin sitten tällainen sisällöstä erotettu tyyli ei toki yksin ole argumentti. Se ei riitä. Niin kuin Vladislav sanoo, tyyli voi silti liittyä argumenttiin "informaalina perusteluna".

Jos Anti-Oidipuksen yksi argumentti on "huonot hierarkiat paskaksi ja auktoriteetit vittuun", niin kieltämättä kirjan kiihottava tyyli kytkeytyy siihen. Totuus ei ehkä tässä yhteydessä ole kovin mielenkiintoinen ominaisuus… Ellei sitten badioulaisittain.

 

Eteenpäin. Argumentaatio on väline, ei päämäärä. Ylenmääräinen argumentaation korostaminen epäilyttää, niin kuin loputon minkä tahansa korostaminen. Mitä argumentoinnin ylimaallista tärkeyttä toitottava retoriikka piilottaa? (Kysymyksestä lisää: Judith Butler, Hankalan sukupuolen uusimman painoksen esipuhe.)

Ensinnäkin puhdas argumentointiin keskittyminen altistaa relativismille. Antiikin filosofiassa skeptikot ja sofistit loistivat argumentaatiotaidoillaan. Mikäpä huvittaisi kansaa enemmän kuin muodollisesti moitteeton ja vedenpitävä argumentti, jolla voi todistaa mitä tahansa, tänään sitä ja huomenna tätä.

Niin voi käydä, kun unohdetaan asiat ja arvot ja keskitytään vain argumentteihin. "Argumentaatiolle" kumartamisen sijaan antiikin luovimmat filosofit yhdistelivät erilaisia proosatyylejä, retoriikkaa, runoutta, normatiivisia myyttejä, dialogi- ja monologitapoja, käsite-erotteluja, aksiomaattisia määrittelyjä, johdattelevia kysymyksiä, kampituksia ja hyökkäyksiä.

Tämän vuoksi Platon muistetaan paremmin kuin yksikään skeptikoista…

 

Toiseksi se, mitä argumentilla tarkoitetaan analyyttisessa bulkkifilosofiassa ("päättelyketju, joka on formalisoitavissa"), kattaa argumentaation alueesta vain osan. Miten formalisoida kirjoitustyyli, joka toimii itsessään argumentatiivisesti? Ajattelen tietenkin jo vähän vanhentunutta aihetta eli ranskalaisia jälkistrukturalisteja. Kuten kommentoin Vladislaville, tyyli voi toimia argumentatiivisesti ainakin kolmella tavalla:

1) pitämällä esillä esimerkiksi tekstin itsensä tuotantoprosessia, jos artikkelin tarkoituksena on analysoida tekstin yleistä tuotantoprosessia (Derrida, Barthes);

2) estämällä performatiivista ristiriitaa: eikö olisi naiivia kirjoittaa esimerkiksi unen logiikalla toimivasta tiedostamattomasta "selkeän, rationaalisen ja valveilla olevan" kielen keinoin (Lacan);

3) toimimalla affektiivisella tasolla, vaikuttamalla suoraan tekstiä lukevaan ruumiiseen (Deleuze ja Guattari; analyyttiset filosofit saattavat kiistää tällaisen argumentin laadun, mutta toisaalta: mikä argumentti ei vaikuta tunteisiin jollakin tapaa?).

 

Kolmas pointti on minusta tärkein: teksti toimii aina affektiivisesti. Tekstin lukeminen on kouluttavaa ja eetokseen vaikuttavaa toimintaa. Tarkoitan tällä tietynlaisen tekemisen ja kokemisen muodon luomista, yksilön muuttamista subjektiksi eli subjektivaatiota. Analyyttisen filosofian subjektivaatio tapahtuu opiskelemalla logiikkaa, opettelemalla argumentaatiokuvioita, tekemällä erotteluja, lukemalla angloamerikkalaista kaanonia, toistelemalla selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksia, pukeutumalla wittgensteinilaisesti, osoittamalla alistumisensa proseminaareissa ja tutoriaaleissa, jne. Jossain vaiheessa subjektivaatiota voi huomata, että omat hyvän filosofian kriteerit ovat vaivihkaa muotoutuneet kokonaan toisenlaisiksi ja että "vääränlainen" filosofia alkaa tuntua epäsopivalta.

Sitten on esimerkiksi deleuzelainen proosa, joka keskipakoisvoimineen ja mikroanarkioineen on yksi vallankumouksellisen itsetekniikan muoto. Sillä voi vapauttaa itsensä terveestä järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.

 

 

"Voidaan tuskin kuvitella tylsempää romaania, ja on surullista nähdä lasten edelleen lukevan sitä", kirjoitti Deleuze Robinson Crusoesta (ks. Desert Islands -kokoelman nimiteksti). Defoen romaani on Deleuzen mukaan kapitalismin kehityskertomus, kuiva esitys porvarin maailmankatsomuksesta.

Deleuzen näkökulmasta kirja esittelee neljä kapitalismin olennaista piirrettä: resurssien anastaminen, negatiivinen aikakäsitys, Crusoen ja Perjantain suhde sekä luomisen ongelma. Yhtä hyvin romaanin kautta voi lukea viime vuosikymmenien maapalloistumista, sitä miten kapitalismi on kohdellut löytämiään uusia autiosaaria.

 

1. Resurssien anastaminen. Robinson Crusoe ei keksi mitään, vaan anastaa itselleen alkupääoman haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin kapitalismikin syntyi, irrottamalla väki maasta, de-territorialisoimalla ja väkivallalla uhkaamalla. Vai kuvitteleeko joku, että maanomistajat synnyttivät omistamansa maat omista peräaukoistaan?

Kapitalismin merkittävät syklit ovat edellyttäneet "kasautumista pakkoluovuttamalla", laivojen ryöstämistä ja "alkuperäisen kasautumisen" väkivaltaista tuottamista. Minne tahansa maailmassa kapitalismi meneekin, siellä se yksityistää yhteismaat ja imuroi luonnonvarat ja sosiaaliset resurssit. Jälkimmäisiin kuuluvat työvoiman lisäksi esimerkiksi ilmaiseksi tuotettu semiotiikka ja kaupunkitila.

Porvari anastaa resurssinsa muilta, ja silti porvarilla on pokkaa pistää tuotteet omiin nimiinsä:

Porvari (ja ennen kaikkea porvarillinen mies) luulee olevansa “oman onnensa seppä”, itse itsensä synnyttävä ja kaikesta yhteiskunnallisesta kanssakäymisestä riippumaton supersankari.

(Uudet barbaarit)

 

2. Negatiivinen aikakäsitys. Porvarin aika on negatiivista aikaa. Negatiivinen aika on tyhjä, omistettava ja homogeeninen resurssi, jota menetetään koko ajan: aika "kuluu" liian nopeasti, ja "mulla ei oo aikaa", "mihinkään ei oo aikaa". Siksi porvari yrittää oppia "hallitsemaan" aikaa ja "manageroimaan" sitä. Aika on pakko käyttää hyväkseen tehokkaasti, jotta CV kasvaisi.

Porvarin yhtä aikaa vihaama, pelkäämä ja toivoma "positiivinen aika" on täysin vastakohtaista: se on hitautta, asioiden vähittäistä eroamista ja erottautumista, nautintoa, tuhlausta ja joutilaisuutta (leisure). Koska porvari ei uskalla siirtyä positiiviseen aikaan, porvari kostaa ympäristölleen upottamalla sen negatiiviseen aikaansa.

 

3. Crusoen ja Perjantain suhde. Perjantai on Crusoen uskollinen orjakumppani, jonka ei tarvitse pelätä nousevan kapinaan. Perjantailla on demarin työetiikka ja hyvät tavat. Perjantai on decent ja kavahtaa ihmissyöntiä, toisin kuin pahat alkuasukkaat. "Jokainen terve lukija toivoo, että Perjantai söisi Robinsonin", kommentoi Deleuze.

Kaikki työvoima ei sentään käyttäydy yhtä alistuvasti kuin Perjantai…

 

4. Luominen. Uuden luomisen puute tekee Robinson Crusoesta erityisen tylsän kirjan. Jumalauta: Crusoella on tarvittavat taidot, resurssit ja kokonainen uusi maailma, tyhjä taulu, ja mitä Crusoe tällä kaikella tekee? Samaa mitä kotona tehtiin. Kaikki jo-ollut toistetaan samanlaisena, mitään uutta ei keksitä. Crusoen tavoite on vain saavuttaa porvarillinen tasapainotila, jossa kaikki on normaalia. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa laajentumista ja ympäristön homogenisoimista. Ja aivan oikein, lopussa saarta kutsutaankin häpeilemättä colonyksi: porvari onnistui jälleen kesyttämään villin luonnon ja perustamaan sinne kaupallisen siirtokunnan.

 

(Hauskinta Robinson Crusoessa taitaa muuten olla kirjan alkuperäinen nimi: The Life and strange Surprizing Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: Who lived Eight and Twenty Years, all alone in an un-inhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, where-in all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver’d by Pyrates. Written by Himself.)

 

Nanowrimo-kioskiromaani Nälkäiset friikit ja aivopoliisit: editoimaton random-katkelma kolmannesta luvusta, jonka nimi on "Kuka pelkää aivopoliisia"

 

"Mistä me tässä oikeastaan puhutaan", Mirva sanoi.

"Filosofiasta", Lukas sanoi ja hymyili taas. "Filosofia on entinen kuningas, joka menetti kruununsa tieteelle ja pääomalle. Se on vallasta syösty styranki, joka harhailee kakstuhattaluvun mediamaailman sotkuissa. Sillä on puhkotut silmät, joilla se mulkoilee konsulteiksi ja mediafilosofeiksi siirtyneitä luopioita, jotka oli ennen sen palvelijoita."

"Keneltä sä ton pöllit", Emil sanoi.

"Sulta."

Lukas tuijotti Emiliä.

"Sä olet nykyajan filosofi. Kuka tahansa on nykyään filosofi ja voi sanoa tuollaista. Sillä ei ole mitään väliä. Nykyajan filosofia on viestintää ja luovuutta ja luovaa viestintää ja kuka tahansa osaa käyttää sitä markkinoinnin tarpeeseen."

Emilin suu puristui vaakasuoraksi viivaksi.

"Jos mä olen nykyajan filosofi, niin sitten sä olet nykyajan sosiologi. Sä olet itse kyyninen mainosmies joka nauttii vain siitä mikä on suoraan sun naaman edessä ja luulee olevansa trendikkään yhteiskuntakriittinen mutta päätyy ironisella pelillään vaan tuottamaan läskiä pukumiesten lompakoihin”, Emil sanoi. ”Puhumattakaan tietysti sun porvarillisen boheemista elämäntavasta, jota sä et ole edes itse valinnut vaan joka sulle tipahti tarjottimella kun Loviisa jätti sut."

"Mäkö olen ironinen? Siis mä? Mä kun luulin olevani jotenkin psykoottisen vilpitön."

"Voi pojat, pojat", Mirva sanoi ja haukotteli.

"Sosiologi sentään tajuaa mitä sen naaman edessä on, toisin kuin filosofi, joka on liian kiireinen miettiessään merkityksen merkityksen merkitystä", Lukas sanoi.

"Sosiologi ei tajuaisi edes sitä", Emil sanoi.

"Helvetin viisvuotiaat ääliöt", Mirva sanoi.

"Kuka soittaa tällaseen aikaan", Lukas huusi ja kaivoi luurin taskustaan. "Se on Jesse. Mä häivyn ulos puhumaan niin ehkä tää sisäpuolen ilmasto jäähtyy vähän sillä aikaa."

Lukasin häivyttyä Emil tuijotti pöytää.

"Mirva. Sano nyt edes sä, että filosofialla on jotain merkitystä. Ja että sillä voi olla merkitystä vielä politiikassa. Sulla ainakin oli vielä intohimoa joskus. Ainakin ennen kuin sä vaihdoit sun pääainetta."

"Niin", Mirva aloitti, "mitä pidemmän aikaa mä vietän näiden filosofian opiskelijoiden kanssa, sitä enemmän musta tuntuu että iso osa niistä on itsekeskeisiä pikkupoikia joille miehuudesta ja lihansyönnistä on jonkun trauman takia tullut helvetillinen pakkomielle. Ja filosofit, musta tuntuu että suurin osa filosofeista on niin naiiveja, ne ei tee mitään eikä ne edes ymmärrä mitä muut tekee. Ne keskittyy laskelmoimaan ja moralisoimaan virtuaalisissa sfääreissä joilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa."

Mirva koputti pöytää.

"Aika karua kieltä. Mutta ethän sä tietenkään voi sanoa mitään, mikä suututtaisi Lukasin", Emil sanoi.

Mirva vilkaisi Emiliä.

"Kuinka typeräksi sä mua luulet? Kuinka seksistinen sun ajatusmaailmas taas olikaan?"

Emil puisteli päätään hitaasti.

"Ehkä mä lähden tästä kotiin tekemään logiikan läksyjä", se sanoi ja alkoi pukeutua suureen mustaan takkiinsa, jonka se sitoi vyöllä niin että vartalo näytti hyvin naismaiselta.

"Mun mielestä sun kannattais ottaa vähän etäisyyttä filosofiaan ja nähdä että se ei ole kaikki. Ja että politiikkaa on myös yliopiston sisällä", Mirva sanoi.

Emil nyökkäsi, heilautti kättään ja käveli ulos etukenossa sellaista vauhtia että kaatoi Lukasin joka oli tulossa takaisin pöytään.

"Mihin matka", Lukas kysyi lattialta.

"Kotiin", Emil sanoi.

"Ole sä iloinen kun sulla vielä on koti. Enkä mä viittaa tällä kertaa itseeni. Jesse soitti just että Kuritusta ollaan häätämässä. Siellä on paikalla helikopteri ja miljoona poliisipartiota ja varmaan Urho Kekkonen."

Emil vilkaisi Mirvaa ja kääntyi takaisin Lukasiin.

"Pitäiskö ehkä vaikka niinkun mennä sinne tueksi", se sanoi ja katseli, kun Lukas nousi ylös lattialta.

 

Nanowrimon tilanne tässä vaiheessa on 23 289 sanaa eli noin 95 liuskaa - pitäisi kuitenkin olla jo 30 000 sanaa. Katsotaan onnistuuko kiinni ottaminen, jos laaduntarkkailusta poistetaan loputkin.

Jos on ajatellut vielä joskus lukevansa Marxin Pääoman, niin eipä kannata enää epäröidä. Nyt on hyvä aika lukea se.

Siihen on neljä syytä. (David Harveyn lisäksi.)

 

1. Ajan hermo. Maailmantalouden kriisi, finanssikatastrofi, Yhdysvaltojen mahtiaseman loppu, amerikkalaisen kapitalismin romahdus, uusliberalismin koulinkouristus tai miksi nykyistä tilannetta haluaa kutsua. Aikaa hermostuttaa. Lue itse: Karl Marx’s guide to the end of capitalism: a primer.

Muutakin mielenkiintoista aineistoa taloustilanteesta löytyy (kiitokset Kauppakorkeakouluvihkoille): Radical Perspectives on the Crisis, Casino Crash.

 

2. Filosofia. Deleuze ja Guattari sanovat jossain, etteivät he usko sellaiseen filosofiaan, joka ei lähde kapitalismin kriittisestä analyysista. Kaipa voisi sanoa, että Marxin kokoama analyysi pysyy välttämättömänä niin kauan, kun kapitalismi muodostaa elämisemme horisontin.

 

3. Vasemmisto. Toinen Deleuze-sitaatti kertoo, että vasemmiston yksi tehtävä on "paljastaa oikeiston kätkemiä ongelmia". Tätä marxilainen analyysi tekee, jos jotain. Sitä paitsi Pääoman hidas lukeminen opettaa ajattelemaan vasemmistolaisittain.

 

4. "Ku kaikki muutki lukee…"  Tampereella ja Helsingissä järjestetään lukupiirejä Pääomasta, taloustieteilijät julkaisevat Marxin kosto -nimisiä teoksia, blogaajat lukevat kirjaa ja valtamediat tarjoavat pikajohdatuksia "kapitalismin loppuun niin kuin Marx sen näki".

Puuttuu enää vain suomenkielinen uusintapainos kirjasta.

 

 

Miten tämä mahtaa liittyä Pääomaan?

 

 

Minimetropolin kannen alla kuhisee. Porvarien pieremä matalapaine sysää kaupungin fysikaaliset ja mentaaliset massat levottomaan pyörteeseen. Sosiaaliviranomaisten, mellakkapoliisin ja tulosta tavoittelevien vartijafirmojen epäpyhä liitto hyörii kapitalistien julkista tilaa murskaavana rautanyrkkinä samalla, kun tavallisilla ihmisillä olisi muitakin ongelmia.

Lukas menettää kämppänsä ja miehisyytensä, Mirva uhkaa musertua runkopatjaksi muiden "joustavien" työntekijöiden alle, Emilistä ei ole muuhun kuin humanistiseen runopoikalässytykseen, Jesse ei osaa sovittaa militaristisen fasistin identiteettiään vapaaseen hedonismiin, Loviisa huomaa muuttuneensa sovinistiseksi feministiksi, Jyrkin tie suomalaisen filosofian huipulle törmää lasikattoon, eikä Oton teinirokkikombo meinaa ottaa tulta alleen. Säämiehen herkät tuntosarvet löytävät rauhan myrskyn silmästä. Krisse taas etsii rakkautta Suomen viimeisenä boheemina…

Edes katukarnevaalit ja jäätyneet kakut eivät hidasta kaupunginhallituksen julmaa jyrää, jonka alle jäävät puistonpenkeillä nukkuvien spurgujen ja kerjäläisten lisäksi suurin piirtein kaikki muutkin, joilla ei ole varaa citymaasturiin. Maailmanlopun näkymättömän auringon paahtaessa väki kerääntyy viimeiseen autonomiseen taisteluun – kokoomusdiktaattorin johdolla…

 

Vielä on viikko NANOWRIMON (National Novel Writing Month) alkuun. Ideana on tutusti kirjoittaa vähintään 50 000 sanaa sisältävä romaani marraskuun aikana. Tyylilaji on vapaa, ja niin sen täytyykin olla. Ilman tarkempaa suunnittelua kuukaudessa ei ole helppo saada aikaan vaadittua sanakekoa, ellei heittäydy vapaaseen pudotukseen.

Aion kirjoittaa luonnoksen halvasta kioskiromaanista. Sen nimeksi tulee Nälkäiset friikit ja aivopoliisi (NFA). Temaattista yhtenäisyyttä se ammentaa Frank Zappan levyltä Hungry Freaks. Paljon muuta en siitä vielä tiedä.

Ensikertalaisena olen tyytyväinen, jos saan kokoon 37 500 suomenkielistä sanaa - suomen sanat kun ovat lihavampia, niin määrä vastaa suurin piirtein 50 000 englantilaista. Muuta en sitten ensi kuukaudelta odotakaan…

 

Nanowrimoa varten ehtii vielä valmistautua. Nyt on hyvä hetki luonnostella se dekkari, jonka on aikonut tehdä sitten joskus eläkkeellä.

Gilles Deleuzesta ja Félix Guattarista iso-D on aina ollut akatemiakelpoisempi, tieteellisempi ja uskottavampi (samalla D on yksi tämän hetken käännetyimpiä filosofeja Suomessa). Guattarista puolestaan tuli pahamaineinen opintonsa keskeyttänyt aktivisti-psykoanalyytikko-filosofi. Nyt Guattaria itseäänkin on saatavilla suomeksi: Tutkijaliitto julkaisi viime perjantaina kirjan Kolme ekologiaa (alkup. 1989). Myös yksi Guattarin pääteoksista, myöhäinen Kaaosmoosi, on tulossa suomeksi vuoden lopussa.

Takakansi mainostaa Kolmea ekologiaa "ehkä parhaaksi yksittäiseksi johdatukseksi Félix Guattarin ajatteluun". No varmasti: kirja on 82 sivua lyhyt ja kirjoitettu selkeällä, epäjargonisella ja lyhytlauseisella kielellä. Lisäksi se on paljon Deleuzen ja Guattarin yhteisteoksia maltillisempi. Guattarin lempeän selväjärkisen proosan jälkeen Deleuze vaikuttaa skitsoidilta höyryaivolta.

 

 

Luen kirjaa kauniina ja inspiroivana Mille plateaux‘n (1980) kehittelynä, osin jopa popularisointina. Suurteoksessaan D&G kehittelivät avointen systeemien teoriaa erilaisten heterogeenisten fyysisten, semioottisten ja psyykkisten ympäristöjen ja sfäärien tarkastelun avulla. Omassa kirjassaan Guattari jatkaa Gregory Batesonin mielen ekologiaa ja hahmottelee kolme toisiinsa kytkeytyvää ekologista käytäntöä: luonnon, yhteiskunnallis-sosiaalisen sekä psyykkisen tai subjektiivisen.

Ekologioiden elementit, pienet ja suuret, ovat yhteydessä toisiinsa monimutkaisten sommitelmien muodossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahta asiaa:

1. Maailmanjärjestelmä ei ole hierarkkinen, vaan avoin ja monimutkainen sommitelma.
2. Siksi ekologista kriisiä ei voi ratkaista vain pelkän luonnon tai pelkän yhteiskunnan (tai tekniikan) tasolla, vaan kaikki sfäärit täytyy huomioida: luonnonolosuhteet, poliittiset instituutiot sekä subjektiivisuuksien muodot.

 

Lisäksi Guattari kirjoittaa "yhdentyneen maailmanlaajuisen kapitalismin" koneistosta, joka käyttää taloudellisia, juridisia, teknis-tieteellisiä ja subjektivoivia semiotiikkoja. Tässä voi huomata varhaisen yhteyden Negrin ja Hardtin Imperiumiin. Guattari vain on monipuolisempi ajattelija kuin H&N yhdessä ovat, he kun rajoittuvat yhteiskunnallis-sosiaaliseen ekologiaan.

Toimintasuosituksissaan Kolme ekologiaa edusta affirmatiivista asennetta puhtaimmillaan:

Olisi täysin käsittämätöntä tavoitella paluuta aikaisempiin muodostumiin, jotka vastasivat sellaisia aikakausia, joina väestöntiheys oli pienempi ja sosiaaliset suhteet tiiviimpiä kuin nykyisin. Sitä vastoin kyse on ryhmässä olemisen tapojen muotoilemisesta kirjaimellisesti uudelleen. [–] on otettava käyttöön todellisia kokeilemisen käytäntöjä sekä mikrososiaalisilla että suuremman mittakaavan institutionaalisilla tasoilla. (s. 22)

 

Muun ohessa Guattari esimerkiksi varoittelee "liian brutaaleista deterritorialisaatioista". En voi muuta kuin suositella kirjan lukemista.

Kirjaan liittyen:

• Guattari-kronologia
• Félix Guattari: Kolme ekologiaa. Alkuperäinen lyhyt versio
• Tero Nauha: Esitys ekosysteeminä

 

Tabula rasa

ota vittu tabuja kasa

kunnes ne flippaa

 

 

Vihree rauhottaa

ja valkonen piristää

ja se on vastaus

 

 

Se oli harhaa

mut tuntu mahtavalta

paremmalta kuin

 

 

Pakko herätä

sirpaleet taas kerätä

Mä nukun liikaa

 

 

Mun isä kuoli

mitä vittua sitten

kerro se meille

 

 

hei mitä sä nyt

Hakkaat niinku ennenkin

vai ootsä ämmä

 

 

ai sattuks sua

Tapa ittes ei kukaan

täällä välitä

 

 

Miltä mä näytän

Kai mä vittu oon täynnä

haisevaa paskaa

 

 

miksi mä rikoin

jonkun vitun ikkunan

Mitä muuta voi

 

 

syö oman mahan

täyteen eikä jämiä

näläkäselle

 

 

Se on saatanan

rosvo rikas ryöstä se

sika se rikas

 

 

Al-Qaida Finland (sanat)

 

 

Poetry in motion

 

Ps. Googlesta pääsee tänne hakusanalla "Julma-Henrin blogi".

 

Koska 2000-luvun alku tapahtui toisessa maailmassa, sosiologian ja aktivismin ajankohtaiset manifestit, puheenvuorot ja tutkimukset jäivät tuolloin lukematta. Viime aikoina olen filosofian ja viime vuoden talonvaltaussyklin suuntaamana palannut vuosien 1999-2003 tapahtumiin, käynyt läpi artikkeleita ja lukenut uudelleen klassikoita David Kortenista Kleiniin ja Hardtiin & Negriin.

Aktivismitutkimuksessa puhutaan yhteiskunnallisista liikkeistä nousevina ja laskevina "aaltoina". Liikkeillä on aallonpohjia ja vaahtopäisiä huippuja, niiden aallot hyökyvät rakenteiden yli tai sitten taittuvat lakipisteessään. Arto Lindholm selvittää asiaa väitöskirjassaan Maailman parantajat: globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005, tiivistelmä):

Aallon käsitteeseen sisältyy myös ajatus siitä, että protestijakso itää ja kytee pitkäänkin julkisuudelta piilossa ennen puhkeamistaan kiihtyväksi protestiaalloksi. [… Aaltojen välisen] latenssivaiheen aikana protestiliike pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa kulttuurisesti muun muassa vaihtoehtoisten elämäntapavalintojen avulla. […] Liikettä ylläpitävään vuorovaikutukseen riittää pieni joukko aktivisteja, koska heidän keskinäiset tunnesiteensä sekä ystävyys- ja rakkaussuhteensa ovat usein vahvoja.

Protestiaallot saattavat saada alkunsa pienistä ja näkymättömistä verkostoista. Yksittäiseltä ja sattumanvaraiselta vaikuttava tapaus voi käynnistää kiihtyvän joukkoliikehdinnän. […]

Aallon kielikuva pitää kuitenkin sisällään myös ajatuksen siitä, että aktiivisuuden määrä ei kasva ikuisesti. Hulluuden hetkiä seuraa aina myös krapula ja aktiivisuuden väheneminen, hiukan samaan tapaan kuin talouden nousu- ja laskusuhdanteet seuraavat toisiaan. Aallon kuihtuminen johtuu siitä, että voimakkaan kasvun vaiheelle tyypillinen emotionaalinen lataus on liian kuluttavaa, jotta se kantaisi kovin pitkään. Kiihtyvä protestiaalto voi kuitenkin joissakin olosuhteissa johtaa suoranaiseen vallankumoukseen, jolloin aalto nielaisee koko yhteiskunnan eikä päinvastoin.

[s. 34-35.]

Pelottava luonnonvoimainen tsunami uhkaa järjestäytynyttä yhteiskuntaamme ulkopuolelta. Kaikki keinot ovat sallittuja … Aalloista puhuminen epäpolitisoi yhteiskunnallista liikehdintää, mutta väki käyttää käsitettä nykyään itsekin, joten menköön.

Suomalaisen aktivismin lähihistorian Lindholm jakaa viiteen aaltoon:

1. opiskelijaprotestit 1968-1974
2. Koijärvi 1979-1981
3. metsäsodat 1987-1989
4. eläinoikeusprotestit 1993-1997
5. globalisaatiokritiikki 1999-2001

Väitöskirja julkaistiin vuonna 2005, jonka jälkeen on ollut kaksi uutta lainetta tai sykliä: prekariaattiaktivismi 2003-2006 ja edelleen jatkuva talonvaltaustrendi 2007-. Tämä kaikki on tietysti vain haltuunottavaa ja jälkikäteen tulevaa luokittelua.

Kiivetkäämme nyt takaperin viidennen aallon huipulle.

 

Lindholmia mukaillen vuoden 2001 voisi nimetä jälkiteollisen globalisoituneen maailman hulluksi vuodeksi, jos 1968 oli sellainen teolliselle ja kolonialistiselle maailmalle. 1990-luvun tapahtumat ja 2000-luvun alun taistelut tiivistyvät vuosiin 1999 (Seattle) - 2001 (Göteborg ja Genova). Ajanjakso kasvatti monta vallankumouksellista hedelmää. Vaikka on vielä liian aikaista muuten verrata ‘01:ta ja ‘68:aa, ‘01 ansaitsee omat tutkijansa ja tapahtumalogiikan paljastajansa, ja eräs sellainen on jo ilmaantunut: Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset on hc-filosofinen analyysi luokkataistelun uuden syklin alusta.

Kun ulkopuolinen tutkija ilmestyy paikalle, liike on tietenkin jo pysäytetty ja paketoitu. Lindholmin paketista on hyvä aloittaa. Se on sympaattisen pubiturisijan näkökulmasta kirjoitettu, asiajournalistisesti painottunut kuvaus suomalaisen aktivismin tapahtumista vuosituhannen vaihteessa. Teksti on niin common senseä, että väitöskirjoja lukematonkin ymmärtää mitä setä haluaa kertoa. Ja mainio kertomus se onkin antamaan esiymmärrystä siitä, mistä tapahtumissa oli kyse. Kaapikaamme ja referoikaamme.

 

Arto Lindholm (2005): Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa.
Helsinki: Gaudeamus. 

 

Se, mistä globalisaatiokritiikki on kotoisin 

Globalisaatioaktivismin liikkeen leimauttivat täystuleen WTO-mielenosoitukset 1999 (LOTR-versio youtubessa). Liikkeen siemenet olivat levinneet ympäri maailman. Tarvitsi räjäyttää vain yksi panos, ja seuraukset tulivat ilmi globaaleina sarjoina. Seattle ei tosin vaikutelmasta huolimatta ollut spontaani tapahtuma, vaan edellytti koko 90-luvun kestäneitä valmisteluita.

Seattle ei muuten ollut "väkivallaton", toisin kuin Lindholm väittää - jos pysytään Lindholmin tavassa käyttää termiä. Pahamaineisen Seattlesta teki juuri musta blokki, joka tuhosi kaupungin Niketownin ja antoi 60 minutes -ohjelmalle kuuluisia kuvia rikotuista ikkunoista ja tuhotuista mäkkäreistä ja starbuck’seista. Tuskin tapahtumaa muuten kutsuttaisiin "taisteluksi". Sitä paitsi (omaisuuteen kohdistuva) väkivalta saattoi olla hyvin tärkeää tapahtuman onnistumisen kannalta: ilman sen antamaa affektiivista energiaa liike ei ehkä olisi murtautunut yleiseen tietoisuuteen yhtä järkyttävällä voimalla.

  

 

Lindholm ei mainitse, että Seattle oli vain osa globaalin oikeudenmukaisuuden kampanjaa, jossa oli aikaisemmin tapahtunut yhteenottoja mm. Saksassa 1988 (IMF ja Maailmanpankki), Indonesiassa 1998 (nälänhätä) ja Boliviassa usean vuoden aikana ("vesisodat"). Muutenkin Maailman parantajat käsittelee aktivismia hieman epähistoriallisena ilmiösarjana. Mikään historiallinen sosiologi tai genealogi Lindholm ei ole.

Muita vaikuttavia tapahtumia Lindholmin mukaan olivat:

1. Zapatista-kapina Meksikossa NAFTA-sopimuksen allekirjoittamispäivästä 1.1.1994 alkaen. Kapina ei ollut vallankumous tai kaappausyritys, vaan aseellista vastarintaa ylikansallista yhtiöuhkaa vastaan. Sen sotasaavutukset olivat vähäisiä, mutta mediavoitot suurempia (zapatistien romantisointia harrastettiin myös Suomessa, Lindholm kertoo, ja Voiman 2/2008 zapatistiartikkelissa on epäsuora viittaus tähän). Zapatistat toimivat edelleen ja elävät jälleen kerran Meksikon hallituksen puolisotilaallisten joukkojen painostuksen ja väkivallan alla.

2. Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun hirttäminen Nigeriassa marraskuussa 1995. Tästä sai alkunsa Mosop-liike ja globaali Shell-kritiikki ja -boikotti. Ogoniaktivisti Saro-Wiva hirtettiin perättömien murhasyytteiden vuoksi, Shellin tuella. Muistan, kuinka monet nuoret vallankumouksen hedelmät kohisivat Saro-Wivasta bileissä vielä 2002, kun g-aktivismin aalto oli Lindholmin mukaan jo taittunut.

3. MAI-sopimuksen kaataminen 1998.  Sopimus olisi vaatinut kohtelemaan sisäisiä ja ulkoisia investointeja samanarvoisina, mistä olisi ollut hyötyä vain ylikansallisille. Aktivistit vuosivat salassa valmistellun sopimuksen nettiin, mistä seurasi paisuva julkinen kritiikki ja sopimuksen kaatuminen.

4. Praha 26.9.2000: mielenosoituksia ja mellakoita. Kaupunki oli ennen tapahtumaa muutettu sotilaalliseksi linnakkeeksi.

 

Globalisaatiokeskustelu suomalaisessa aktivistiskenessä alkoi 1997 Muutoksen keväässä. Maan ystävät ja Ylikansalliset kuriin perustettiin 1996, samoin Kuokkavierasjuhlat, jotka jatkuivat vuoteen 2003 asti (kuuluisa taksitapaus sattui hulluna vuotena 2001) ja joita yritettiin epäonnistuneesti elvyttää 2006. Muodollisten järjestöjen puolelta Attac perustettiin Ranskassa 1998 ja Suomessa 2001.

Kolme tärkeää taustakirjaa suomalaisille aktivisteille olivat Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa, Kleinin NoLogo ja Hardtin & Negrin Imperiumi. Aikaisemmin Peter Singerin Oikeutta eläimille antoi nimen eläinoikeusaktivismille, Thomas Wallgren ja Olli Tammilehto tekivät pohjatyötä Suomessa ja Ville Lähteellä oli paljon epävirallista vaikutusvaltaa kentän sisällä. Näihin kaikkiin täytyy palata myöhemmin toisaalla.

Alkuvuosina aktivistikenttä oli epämuodollinen, ja toiminta kanavoitui järjestöjen ohi. Vuosina 1995-1997 eläinoikeusaktivismi oli huipussaan. Sen aalto taittui ‘97 Orimattilan tapaukseen, jossa pakenevia aktivisteja suolattiin haulikolla. Viimeistään vuodesta 1999 globalisaatiosta tuli kritiikin pääaihe. Aktivismi ja kriittinen yhteiskuntatutkimus kulkivat yhtä jalkaa (ja kulkevat edelleen). Alun rihmastollinen anarkismi kuitenkin muuttui Lindholmin mukaan nopeasti ammattimaiseksi järjestö- ja lobbaustoiminnaksi.

Se, miten g-kritiikki tapahtui

Yleisimpiin vaikutustapoihin kuuluivat mielenosoitukset ja aktiot, poliittinen opetus, seminaarit ja lukupiirit, omilla elämäntavoilla vaikuttaminen ja kolmannen sektorin omaehtoisen toiminnan kehittäminen. Lisäksi sähköinen aktivismi nousi tärkeäksi jo Seattlen valmisteluissa.

Seattlesta levisivät aktivistien käyttämät suoran toiminnan taktiikat: kopiointi, parodia, varjotapahtumat ja karnevalismi, solumainen organisoituminen, rihmastojen ja läheisryhmien muodostaminen ja jakautuminen erivärisiin blokkeihin. Vihreä blokki harrasti laillista toimintaa (myöhemmin siitä syntyi pinkki bileblokki). Keltainen/oranssi blokki oli valmis väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen, ja punainen blokki harrasti suoria yhteenottoja poliisin kanssa. Musta blokki sovelsi kaupunkisissitaktiikoita ja avointa suuryritysten ja julkisen omaisuuden tuhoamista (toisinaan syntyi oikeasti väkivaltaisia mellakoita).

 

Ei sillä, että poliisit olisivat välittäneet värikoodeista, tai aktivistien turvallisuudesta muutenkaan. Mieleen tulevat jenkkipoliisit, jotka Seattlessa tarttuivat istuvia mielenosoittajia tukasta, taivuttivat pään taakse ja suihkuttivat pippurikaasua silmiin. Molemminpuolisesta väkivallasta on tehty dokumentti. Se toimii hyvin, koska siinä ei ole kertojaa.

 

Valtio yritti nopeasti tukahduttaa ja sulauttaa uuden aktivismin aallon. Integroimalla radikaalit hallitukseen joko perinteisen puoluepolitiikan kautta tai asiantuntijarooleilla palkitsemalla valtio oli onnistunut pitämään suomalaisen aktivismin kilttinä 90-luvulle asti. Globalisaatioaktivismin suurimmalla hetkellä jopa SDP oli värväämässä anarkisteja aktivistien riveistä piristääkseen kuvaansa. No, sulauttaminen ei onnistunut aivan yhtä hyvin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, mutta jotain se sai pysäytettyä (ks. Antti Rautiaisen kirjoitus broilerien renessanssista).

Aktivisteja vastustivat myös Defens (eräänlainen pro-globalisaatio-liike) ja nationalistit. Kummatkin olivat oikeistolaisia, jälkimmäiset kansallisvaltiota ja kansakuntaa romanttisesti ihannoivina ja edelliset  "universaalia vapautta" markkinaliberalismilla ajavina. Aktivismin kannalta kummastakaan suunnasta ei ole kuulunut juuri mitään, puoluepolitiikan ja virkamiehistön puolelta jatkuvasti kyllä.

Lindholmille Genova ‘01 on liikkeen vedenjakaja, josta hänelle jäivät mieleen lähinnä apeus, militaristinen tunnelma ja kuvottavat saastekerrokset. Katutaisteluiden aikana poliisi ja musta blokki hyökkäsivät vuorotellen: edelliset ampuivat kyynelkaasua ja jälkimmäiset tekivät dramaattisia sissi-iskuja roskisten ja autojen kimppuun. Suomalaiset mielenosoitukset näyttäytyvät Lindholmille tällaisiin spektaakkeleihin verrattuina väkinäisinä, rauhallisina ja laimeina (vapun 2006 EuroMayDay todisti, ettei näin aina ole).

Hyvänä yksityiskohtana Lindholmin aineistoanalyysista käy ilmi, että aktivistikentän sisälläkin kritiikki mielenosoituksia kohtaan tulee yleensä niiltä, jotka eivät ole osallistuneet demoihin tai aktioihin.

Lindholmin tapa hahmottaa järjestöjä

I. Katutason projektit
   - anarkistiryhmät (1, 2)
   - Street Party & Reclaim The Streets
   - Maan ystävät
   - Valtavirta (nykyään ydinvoima.net)
   - Ruokaa ei aseita
   - Antifa
II. Eläinaktivistit
   - Oikeutta eläimille
   - EVR
   - EVR-tukiryhmä
   - Vegaaniliitto
III. Punaiset
   - Attac
   - Sadankomitea
   - Rauhanpuolustajat
   - Pro Koskenkorva (?)
   - Sosialistiliitto
IV. Uudet anarkistit
   - Valkohaalarit
   - Ya Basta!
   - Musta blokki
V. Muodolliset & maltilliset
   - Luonto-Liitto
   - Animalia
   - WWF
   - Dodo, Kepa, jne.

 

Se, keitä g-aktivistit olivat

Lindholm näkee paljon vaivaa selvittääkseen aktivistien demografiaa ja "identiteettiä". Suomalainen aktivistikenttä ei nykyään koostu syrjäytyneistä tai "työväestöstä", vaan pääosin keskimäärin 22-27-vuotiaista hyvinkoulutetuista ja keskiluokkaisista kaupunkilaisista, jotka vieläpä saavat lisähyötyä aktivismistaan. Sen harrastaminen tuottaa Lindholmin mukaan henkisiä ja sosiaalisia etuja, opiskeluun ja työhön liittyviä taitoja ja kontakteja, ystäviä, mielekästä elämänsisältöä ja hauskuutta.

Aktivismi ei Suomessa levinnyt korkean inhimillisen pääoman luokasta vähemmän koulutetuille, tai sitten Lindholmin kyselyyn eivät vastanneet sellaiset. Miten (vulgaari)marxilainen luokkateoria selittäisi hyväosaisten gk-aktivistien kulttuuriradikalismin, Lindholm kysyy. Niinpä. Entäs, kun ei olla enää niin vulgaareja? Kirjassa ei masinoida Gramscia tai muita sofistikoituneempia vallankumousklassikoita.

Totuuden ja moniäänisyyden välinen ristiriita on kirjalta ihan hyvä filosofinen huomio. Yhtäällä aktivisteilla ei ole yhtä totuutta, vaan kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisaalta aktivistien missio on näyttää totuus tavalliselle kansalle. Tätä vastaan voi aina sanoa, että "totuus" tarkoittaa tietenkin juuri kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisin sanoen filosofiaa.

Aktivismin päämäärä on yhteiskunnan tuleminen käytännölliseksi filosofiaksi.

Yksi aktivistien ammattitaudeista onkin sama kuin filosofian opiskelijoilla: holistinen halvaantuminen. Kun kaikki liittyy kaikkeen, kaikki pitäisi ottaa huomion ja tehdä yhtä aikaa. Tästä seuraa epätoivoa, toimettomuutta ja pessimismiä.

 

Se, mitä uutta g-aktivismissa oli

Uuden työn keskeinen juttu, siirtymä fordistisesta valtiotaloudesta jälkiteolliseen markkinatalouteen ja kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, näkyy globalisaatioaktivismissakin. 1900-luvun lopulla imperialismikritiikki vaihtui brändikritiikiksi, identiteettipolitiikka nousi esiin ainakin sosiologien mukaan, arkielämää politisoitiin ja liikkeistä tuli - ainakin sosiologien mukaan - myös minän rakentamisen ja toteuttamisen paikkoja.

Tärkein g-aktivismin uutuus oli antiautoritaarinen ja horisontaalinen organisoituminen. Läheisryhmien poikkikansalliset verkostot ovat kontrolloimattomia ja liukkaita vanhojen liikkeiden hierarkioihin verrattuna.

Toinen luomus oli affektiivinen mediapolitiikka, joka ratsasti huomiotalouden aallolla.

 

Se, mitä liike saavutti

"Edes reformeja saadakseen on vaadittava mahdottomia", oikeutti yksi aktivisti utopisminsa. Lindholmin arvion mukaan kapitalismin loppua ei ole näkyvissä: kapitalismi on jatkuvasti uusiutuva koneisto, mikä tekee siitä tien, joka on vain kuljettava loppuun. Tämä on lähes antioidipaalinen vastaus: kapitalismi täytyy pakottaa juoksemaan innovaatioiden perässä vetämällä paon viivoja. Tätähän prekariaatti.org on harrastanut.

Mitä konkreettisia hedelmiä vuosituhannen vaihteen liikehdinnästä syntyi? Lindholm luettelee: globalisaatiokritiikki levisi ulkoministeriin (Tuomioja mm. liittyi Attaciin) ja presidenttiin asti, mikä näkyi lausunnoissa ja vierailuissa. Entiset kauppatekniset asiat politisoitiin ja kytkettiin mm. ympäristöhaittoihin. Enää maailmankaupasta ei voinut puhua neutraaliutta teeskennellen. Ympäristö- ja sosiaalikysymys nostettiin uudestaan pöydälle. WTO suoritti pienen reformin, joka antoi kehitysmaille lupia tehdä halvempia kopioita patenttilääkkeistä. Yleiset puhetavat ja valtapolitiikka muuttuivat jonkin verran. 9/11 jälkeen aktivistit leimattiin terroristeiksi. Siinä kaikki valtamedian tietoisuuden kannalta.

 

Se, mitä Lindholm saavutti

Tarinassa on kolme uhkaavaa juonnetta. Ensiksi Lindholm käyttää valtion virallista retoriikkaa ja puolustautuu vetoamalla "mediassa vakiintuneisiin" ja "yleisesti käytettyihin" termeihin. Mitä muuta tällaiset termit voisivat olla kuin enemmistön valtaa pönkittäviä?

Kirjassa puhutaan "kansalaisaktivismista", vaikka Lindholm kertoo, että Suomen Anarkistiliitto SAL purettiin juuri vastenmieliseksi koettujen kansalais-, kansallisuus- ja nationalismiassosiaatioiden takia. Samoin puhutaan mielenosoitusten väkivaltaisuudesta, kun tarkoitetaan omaisuuden tuhoamista. Lindholm puolustelee: "Koska tämänkaltaisesta väkivallan käsitteen laajentamisesta on tullut tapa, käytän myös itse sitä tässä merkityksessä puhuessani mielenosoitusten väkivallasta." (s. 107) Sama perustelu oikeuttaa käyttämään termiä "globalisaation vastainen mielenosoitus".

Toiseksi kirjasta puuttuu poliittisen kontekstin laajempi esittely. Se on neutraaliksi naamioituva aidattu, saksittu ja seminaarikelpoiseksi kesytetty aktivismin kiinniotto. Se haluaa nostaa esiin aktivismin yksilölle hyödyllisiä puolia tai kollektiivisia rituaaleja, mikä jostain syystä tarkoittaa tutkimuskohteen omien taustateorioiden esittelyn jättämistä pariin sivuun.

Kolmanneksi "identiteetin" ja "kollektiivisen identiteetin" käsitteet ovat itsessään uuden aktivismin vihollisia. Kannattaako identiteetin kategorialla lähestyä sukupolvea, joka imi Derridaa äidinmaidossaan ja joka organisoituu Deleuzen ja Guattarin rihmasto-käsitteen pohjalta?

Aktivistien kollektiivisen identiteetin piirteitä ovat Lindholmille moninaisuus (pienet kertomukset, moninaisuuden itsearvo, moniäänisyys), postnationalismi (kansallivaltion hylkäys, autonomia, valtio ei enää ole niin suuri vihollinen kuin ylikansalliset yhtiöt) ja "kaupunkisissiys". Kaikki ovat pakoa, liikettä, konfliktia ja moneutta korostavia piirteitä, joihin identiteetti soveltuu korkeintaan poliisikäsitteenä.

Identiteetti pysäyttää liikkeen jo käsitteenä, joka kiinnittää huomion samana pysymiseen ja vakaiden olioiden dialektiseen erotteluun. Identiteetin laki A=A sanoo olennaisen: identiteetissä on kyse tautologiasta. "Pojat on poikia. Aktivistit on aktivisteja. No, kyllä Racine sentään on aina Racine ja kossu on kossua." Identiteetti on homogeenimanipulaatiota, hidastusta ja saman toistoa.

Lindholm kirjoittaa:

Liikkeiden verkostomainen ja solumainen rakenne suojaa liikkeitä mahdollisilta viranomaisten tukahduttamispyrkimyksiltä mutta myös liikkeiden tutkijoilta. Miten siis tutkia ideologioita karttavaa ja moninaisuutta suosivaa monisubjektista ja verkostomaista liikettä? […] Minulle avoimeksi jää kysymys siitä, millä metodeilla aktivistiverkostoissa kulkevia tietovirtoja, siellä olevaa valtaa ja verkon osien dynaamista vuorovaikutusta voidaan järjestelmällisesti analysoida, ja miten voidaan sukeltaa siihen syvyyteen, johon tämän tutkimuksen keinoilla ei ollut mahdollista päästä. (s. 199)

Jossakin identiteetin vastainen aktivismi on siis onnistunut.

 

Kättä pidempää vuosien 1990-2006 aallokosta saattaa löytyä seuraavista suunnista:

Directory of Social Movements
Jukka Peltokosken kirjoituksia
Antti Rautiaisen kirjoituksia (erityisesti tämä)
Antti Tietäväinen: Valkohaalaritutkimus
Tottelemattomat 

Suomen yhteiskunnallinen tilanne on yksinkertaisesti sellainen ettei ihmisten enemmistöllä ole intressiä piitata kansalaisaktivismista, eikä päättäjien pidä aktivismia yleensä huomioida kun hyvää hyvyyttään tai pelkuruuttaan. Koska kansalaisaktivistit kuitenkin kenties haluavat saada jotain aikaan, on heidän sitten työskenneltävä täysin rinnoin, mikä johtaakin helposti loppuun palamisiin ja nopeaan ihmisten kiertoon. Nämä ovat siis ne realiteetit, joista pitää lähteä kehittämään toimintaa joka on sekä aikaansaavaa että mielekästä sen tekijöille.

[Antti Rautiainen: Ylikansalliset kuriin -ryhmän oppivuodet]

"Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut mel­koinen virhe kuvitella, että on vain yksi se."

Akateemisesta rankkuu­destaan kuuluisan Deleuze & Guattari -duon teksti alkaa revittelemällä valkoisen kes­kiluokkaisen miehen järjen raunioilla. Vuosi on 1972 ja hul­lun vuoden ’68 kapinasta on jäljellä hämmentynyt muisto. Miksi vallankumouksesta tuli mytty? Miksi ihmiset palasivat palkkatyöhön ja jopa taistelevat sen puolesta, ikään kuin kyse ei olisi orjuudesta? Ja mitä tekemistä tällä on psykoanalyysin, Nietzschen ja puheenjohtaja Schreberin peräaukon kanssa?

Anti-Oidipus on tutkimus tiedostamattomien halua tuottavien yhteiskunnallisten synteesien käytöstä, toisin sanoen siitä, miten halu saa erilaisia sosiaalisia muotoja. Deleuzen ja Guattarin mu­kaan virallinen, autoritaarinen ja haluja tukahduttava (”oidipaalinen”) ajattelu niin valtion kuin vallankumouksellistenkin puolella on huonoa ja reaktiivista.

Poliisi, armeija, kirkko, valtiomarxismi, ortodoksinen psykoanalyysi, despoottinen strukturalismi ja neuroottinen ego romutetaan tekstissä haluja vallankumouksellisesti masinoivan militantin skitsoanalyysin tieltä. Samalla pidetään hauskaa Freudin, Marxin ja heidän opetuslas­tensa kanssa, esitetään deterritorialisaation universaali­historia, otetaan vauhtia skitsofrenian ongelmasta, vastustetaan mikrofasismia ja rikotaan totuudesta huolestuneen ”kriittisen rationalismin” sääntöjä.

Tieteellisyyttä vaativien akateemikkojen ei kuitenkaan tar­vitse liikaa hämääntyä kirjan raflaavasta tyylistä. Kirjoittajilta löytyy osaamista: Deleuze oli kirjan ilmestyessä opettanut filosofiaa yli 20 vuotta, aloittanut Nietzsche-renessanssin Ranskassa ja julkaissut useita tutkimuksia filosofiasta ja sen historiasta. Vasemmistoaktivisti ja Lacanin oppilas Guattari puolestaan oli tutkinut skitsofreenikkoja La Borden kokeellisella klinikalla ja kehittänyt omaperäistä sosio­semiotiikkaa.

Anti-Oidipus ei rajoitu filosofiaan ja psykoanalyysiin. Sitä lukee hyvin myös kokeellisena romaanina tai sosiologisena analyysina jälki­teollisesta halukapitalismista. Jälkimmäisessä moodissa kirja osoittaa kaksi syytä kapitalismin menestykselle. Ensinnäkin kapitalismi tuottaa puutteita ja haluja, joita se sitten ryntää täyttämään. Toiseksi kapitalismi elää vastarinnasta ja pakenevista haluista: jokainen antikapitalistinen ele muutetaan aikanaan pro-kapitalistiseksi, myös tämä kirja.

 

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 454 s.

- - -

Deleuzen ja Guattarin psykoottinen tandemi on pitänyt otteensa eräästä lukupiiristä lähtien. Nyt kun kirja on viimein julkaistu suomeksi, muutkin näyttävät nauttivan kapitalismin skitsoanalyysista.

Muita hyviä ponnahduslautoja teokseen:

• AO-wiki & Deleuze-wiki

• Foucault’n johdanto Anti-Oidipukseen
• Michael Hardtin muistiinpanot Kapitalismista ja skitsofreniasta
• Lennokas muotokuva AO:n eetoksesta
• Félix Guattarin Molecular Revolution (1972 - 1977).