Voiko tyyli toimia argumenttina?
Juteltiin tässä Vladislavin kanssa tyylistä ja argumentoinnista (eka, toka, kolmas). Ilmaan jäi Vladislavin antama kotitehtävä:
Tyyli ei nähdäkseni ole oma argumenttinsa, mutta se voi olla informaalisti oma eksplikoimaton perustelu jossakin argumentissa. Voisiko sen arvoa tällöin problematisoida samaa kautta kuin muidenkin perusteluiden arvoa, eli toisin sanoen, onko käytetty tyyli argumentin perusteena tosi?
Täsmällisesti: jos kuvitellaan, että tyyli voidaan erottaa sisällöstä, niin sitten tällainen sisällöstä erotettu tyyli ei toki yksin ole argumentti. Se ei riitä. Niin kuin Vladislav sanoo, tyyli voi silti liittyä argumenttiin "informaalina perusteluna".
Jos Anti-Oidipuksen yksi argumentti on "huonot hierarkiat paskaksi ja auktoriteetit vittuun", niin kieltämättä kirjan kiihottava tyyli kytkeytyy siihen. Totuus ei ehkä tässä yhteydessä ole kovin mielenkiintoinen ominaisuus… Ellei sitten badioulaisittain.
Eteenpäin. Argumentaatio on väline, ei päämäärä. Ylenmääräinen argumentaation korostaminen epäilyttää, niin kuin loputon minkä tahansa korostaminen. Mitä argumentoinnin ylimaallista tärkeyttä toitottava retoriikka piilottaa? (Kysymyksestä lisää: Judith Butler, Hankalan sukupuolen uusimman painoksen esipuhe.)
Ensinnäkin puhdas argumentointiin keskittyminen altistaa relativismille. Antiikin filosofiassa skeptikot ja sofistit loistivat argumentaatiotaidoillaan. Mikäpä huvittaisi kansaa enemmän kuin muodollisesti moitteeton ja vedenpitävä argumentti, jolla voi todistaa mitä tahansa, tänään sitä ja huomenna tätä.
Niin voi käydä, kun unohdetaan asiat ja arvot ja keskitytään vain argumentteihin. "Argumentaatiolle" kumartamisen sijaan antiikin luovimmat filosofit yhdistelivät erilaisia proosatyylejä, retoriikkaa, runoutta, normatiivisia myyttejä, dialogi- ja monologitapoja, käsite-erotteluja, aksiomaattisia määrittelyjä, johdattelevia kysymyksiä, kampituksia ja hyökkäyksiä.
Tämän vuoksi Platon muistetaan paremmin kuin yksikään skeptikoista…
Toiseksi se, mitä argumentilla tarkoitetaan analyyttisessa bulkkifilosofiassa ("päättelyketju, joka on formalisoitavissa"), kattaa argumentaation alueesta vain osan. Miten formalisoida kirjoitustyyli, joka toimii itsessään argumentatiivisesti? Ajattelen tietenkin jo vähän vanhentunutta aihetta eli ranskalaisia jälkistrukturalisteja. Kuten kommentoin Vladislaville, tyyli voi toimia argumentatiivisesti ainakin kolmella tavalla:
1) pitämällä esillä esimerkiksi tekstin itsensä tuotantoprosessia, jos artikkelin tarkoituksena on analysoida tekstin yleistä tuotantoprosessia (Derrida, Barthes);
2) estämällä performatiivista ristiriitaa: eikö olisi naiivia kirjoittaa esimerkiksi unen logiikalla toimivasta tiedostamattomasta "selkeän, rationaalisen ja valveilla olevan" kielen keinoin (Lacan);
3) toimimalla affektiivisella tasolla, vaikuttamalla suoraan tekstiä lukevaan ruumiiseen (Deleuze ja Guattari; analyyttiset filosofit saattavat kiistää tällaisen argumentin laadun, mutta toisaalta: mikä argumentti ei vaikuta tunteisiin jollakin tapaa?).
Kolmas pointti on minusta tärkein: teksti toimii aina affektiivisesti. Tekstin lukeminen on kouluttavaa ja eetokseen vaikuttavaa toimintaa. Tarkoitan tällä tietynlaisen tekemisen ja kokemisen muodon luomista, yksilön muuttamista subjektiksi eli subjektivaatiota. Analyyttisen filosofian subjektivaatio tapahtuu opiskelemalla logiikkaa, opettelemalla argumentaatiokuvioita, tekemällä erotteluja, lukemalla angloamerikkalaista kaanonia, toistelemalla selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksia, pukeutumalla wittgensteinilaisesti, osoittamalla alistumisensa proseminaareissa ja tutoriaaleissa, jne. Jossain vaiheessa subjektivaatiota voi huomata, että omat hyvän filosofian kriteerit ovat vaivihkaa muotoutuneet kokonaan toisenlaisiksi ja että "vääränlainen" filosofia alkaa tuntua epäsopivalta.
Sitten on esimerkiksi deleuzelainen proosa, joka keskipakoisvoimineen ja mikroanarkioineen on yksi vallankumouksellisen itsetekniikan muoto. Sillä voi vapauttaa itsensä terveestä järjestä ja oikeistolaisesta valtiofilosofiasta.
Ei tuota argumentaatiovastaisuutta vastaan ole mitään mieltä argumentoida, mutta onhan se koomista, kun se esitetään suht jäsentyneenä argumentaationa. Mutta ei anarkismi ole mikään vallankumous, tai mielivallastahan anarkismissa on kyse. Valtiota ei voi hoitaa mielivaltaisesti, et siinä mielessä valtion puheille haluavan filosofin tulee pyrkiä sellaiseen “habermasilaiseen” tyyliin, että väitteet ja vaateet perustellaan, tarkennuksia tehdään, perusteita vaaditaan. Brandom on kuvannut tätä leikkiä hyvin Making it explicit -teoksessa.
Toinen juttu on se, että toki arvoja ja muita merkityksellisiä seikkoja voi “näyttää” taiteen ja muun ns. epäselvän puheen keinoin, muuttaa maailmaa siten. Mainostoimistotkin tekevät tätä jatkuvasti ja menestyksellisesti. Jos ajatellaan, että vallankumous tulee “myymällä” vallankumouksellisen tyylioppia jengille niin ok (sehän voi tulla niin), mut ei se valtiolle mitään voi, eikä pärjää ilman sitä, Sen unessa nähdyn on tultava argumentaation piiriin, eikä tämä ole tappio.
Ville
Comment by ville — 09.02.2009, 11:29 @ 11:29
Jos lukee tarkkaan, niin tässä ei argumentoida argumentaatiota vastaan vaan “ylenmääräistä” tai “puhdasta” argumentaation korostamista vastaan. Loputon argumentaation vaatiminen on yhtä steriiliä kuin joka päivä esitetyt vaatimukset “avoimesta keskustelusta”. Kun argumentaatio koostuu siitä, että vaaditaan lisää argumentaatiota, ja kun avoin keskustelu koostuu siitä, että vaaditaan lisää avointa keskustelua, niin kannattaa miettiä uudestaan että liittyykö kuoroon vai tekeekö jotain muuta.
Mitä valtioon tulee, valtion suurin ongelma ei varmastikaan ole se, että päättäjillä ei olisi tarpeeksi habermasilaisesti argumentoitua tietoa asioista.
Ja eivätköhän niin pienet kuin isotkin vallankumoukset synny joukkovoimasta ja kollektiivisesta taistelusta: siinä tarvitaan sekä argumentteja että haluihin vetoavaa toimintaa. Usein keskitytään edellisten hiomiseen ja unohdetaan jälkimmäinen.
Comment by Klementiini — 09.02.2009, 14:18 @ 14:18
Jos kerätään muutama pätevä vallankumousfilosofi omine käsitteineen ja logiikkoineen niin mitä siitä seuraa; kilotolkulla vallankumoustyyliä tulkitsevaa puhdasta argumentatiivista analyysiä siitä miten mestarivallankumousfilosofin muutosvoimaiset ajatukset saadaan saadaan edes jotenkin yleistajuiseen tulkintamuotoon ahdettua jotta se vallankumouksen maaninen energianpurkaus tulisi ja vapauttaisi yleisemmällä tasolla sekä manifestoituisi laajemmin sen isonpienen vallankumouksen muodossa jos sen perässä juoksee.
Jos ns. tyylipuhtaalla tyylittömällä argumentoinnilla argumentoidaan muutosvoimaisen ja rajoja rikkovan argumentoinnin puolesta ja muutosvoimainen ja rajojarikkova argumentointi edellyttää tyyliä totena jossain enemmän tai vähemmän taustalla tai läsnä, onko mitään syytä argumentoida ylenmääräistä argumentaation korostamista vastaan, paitsi jos oma tyyli ja kanta asiaan puuttuu.
Comment by Suokoira — 09.02.2009, 22:52 @ 22:52