Mannermainen valtiofilosofia
On väärinkäsitys, että valtiofilosofia olisi analyyttisten filosofien yksinoikeus. Euroopassakin on armeijakunta ajattelun byrokraatteja, toisiaan kiduttavia identiteettiheimoja ja hierarkioilla mestaroivia luomisen pyöveleitä. (Tätä ei aina tajuta, koska Suomessa jokainen naiivista analyyttisesta valtiofilosofiasta vapauttava eurooppalainen ajattelija otetaan helposti vastaan messiaana.)
1. Dogmaattiset heideggerilaiset. On hienoa korvata joka toinen sana "Daseinilla" ja toistella, että "koko länsimaisen ajattelun historia on Olemiskysymyksen traagillista unohtamista". Kaikki maailman polut täytyy johtaa takaisin Yhteen Olemiseen. Ja turpaan tulee, jos joku viittaa sanallakaan nuoren Heideggerin ruraalis-kansallisromanttisen ajattelun natsiyhteyksiin.
2. Humanistihermeneutikot. Hermeneutiikka on lässyintä mitä humanistipojat ovat keksineet sitten, ööh, demareiden? Tekstiteologiaa, itsestäänselvyyksiä, reaktiivisuutta. Lisäksi henkilökohtainen muisto: kirjallisuustieteen perusopinnoissa yritettiin muuttaa kaikki opiskelijat humanistipojiksi pakottamalla tulkitsemaan kaikkea. Teksti oli ongelma, joka ratkesi "tulkitsemalla" se. Tulkinta oli ongelman vastaus. Sitten istuttiin tulkinta kädessä ja ihailtiin sen ehjyyttä.
3. Habermas on mannermainen arkkivaltiofilosofi. Eiköhän laiteta parhaat argumentit pöytään keskustelemaan sivistyneesti keskenään… Ohoh, sillä aikaa joku meni ja teki vallankumouksen. Vallankumoukselliset kirjoittavat Habermasia vastaan, Helsingin Sanomat taas ratsastaa Habermasilla pääkirjoituksissaan ja puolustaa urheana avoimen ja rauhallisesti argumentoidun keskustelun hyveitä.
4. Dogmaattiset psykoanalyytikot. Ei tarvitse sanoa mitään: jo Sartre teki parodiaa niistä 1930-luvulla ("Erään johtajan lapsuus", Muuri). Dogmaattiset lacanilaiset muodostavat tästä kehittyneen luokan, joka analysoi kaikkea kriittisesti muttei uskalla tehdä mitään.
5. Dogmaattiset feministit. Kyllä: alistetussa ja syrjityssä asemassa ajattelevien on myös mahdollista olla dogmaattisia. Ensin juhlitaan moneutta ja eroja ja sitten nähdään Koko Länsimaisen Ajattelun Historia fallokraattisena ja kartesiolaisena monoliittina. Tällä tarkoitan esimerkiksi Rosi Braidotin Riitasointuja, jossa tehdään varmaankin huikein performatiivinen ristiriita mitä on Deleuzea käytettäessä on nähty.
On vielä yksi kiistanalainen tapaus: badioulaiset. Badiou on hyvin luova, käyttökelpoinen ja herkullinen ajattelija. Valitettavasti Badioun ajattelun taustalla on aksiomaattinen käsitys matematiikasta, ja koska Badioulle ontologia on yhtä kuin matematiikka, aksiomaattinen metamatematiikka näkyy Badioun opetuslapsissa aksiooman asettamisaktin korostamisena ("seuratkaa minun, vahvan johtajan, militantilla teolla asettamaa aksioomaa"). Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Badioun politiikan taustalla on vanha kunnon maolaisuus. Pakko lainata muinaista Megafonin pätkää:
Koska Badioun totuudelle uskollinen, lacanilaisittain "omaa juttuaan" jatkava subjektiivisuus nojaa vain omaan militanttiin päättäväisyyteensä, se alkaa - niin paljon kuin Badiou korostaakin subjektiivisuuksien kollektiivista luonnetta ja sitä, että Kuolematon asuu meissä kaikissa - muistuttaa lähinnä erämaasta ratsastavaa Villin Lännen machomessiasta, joka pelastaa voimattoman ja gangsterien armoille joutuneen kaupungin, tai tosimies Bruce Willistä, jolla on aito kosketus rukiiseen reaaliseen ja joka siksi pystyy tekemään vastarintaa Pahoille, joilla myös on jokin osa totuuden säteilystä, toisin kuin Rumilla, jotka jokapäiväiset joutavuudet ovat turmelleet.
