Mannermainen valtiofilosofia
On väärinkäsitys, että valtiofilosofia olisi analyyttisten filosofien yksinoikeus. Euroopassakin on armeijakunta ajattelun byrokraatteja, toisiaan kiduttavia identiteettiheimoja ja hierarkioilla mestaroivia luomisen pyöveleitä. (Tätä ei aina tajuta, koska Suomessa jokainen naiivista analyyttisesta valtiofilosofiasta vapauttava eurooppalainen ajattelija otetaan helposti vastaan messiaana.)
1. Dogmaattiset heideggerilaiset. On hienoa korvata joka toinen sana "Daseinilla" ja toistella, että "koko länsimaisen ajattelun historia on Olemiskysymyksen traagillista unohtamista". Kaikki maailman polut täytyy johtaa takaisin Yhteen Olemiseen. Ja turpaan tulee, jos joku viittaa sanallakaan nuoren Heideggerin ruraalis-kansallisromanttisen ajattelun natsiyhteyksiin.
2. Humanistihermeneutikot. Hermeneutiikka on lässyintä mitä humanistipojat ovat keksineet sitten, ööh, demareiden? Tekstiteologiaa, itsestäänselvyyksiä, reaktiivisuutta. Lisäksi henkilökohtainen muisto: kirjallisuustieteen perusopinnoissa yritettiin muuttaa kaikki opiskelijat humanistipojiksi pakottamalla tulkitsemaan kaikkea. Teksti oli ongelma, joka ratkesi "tulkitsemalla" se. Tulkinta oli ongelman vastaus. Sitten istuttiin tulkinta kädessä ja ihailtiin sen ehjyyttä.
3. Habermas on mannermainen arkkivaltiofilosofi. Eiköhän laiteta parhaat argumentit pöytään keskustelemaan sivistyneesti keskenään… Ohoh, sillä aikaa joku meni ja teki vallankumouksen. Vallankumoukselliset kirjoittavat Habermasia vastaan, Helsingin Sanomat taas ratsastaa Habermasilla pääkirjoituksissaan ja puolustaa urheana avoimen ja rauhallisesti argumentoidun keskustelun hyveitä.
4. Dogmaattiset psykoanalyytikot. Ei tarvitse sanoa mitään: jo Sartre teki parodiaa niistä 1930-luvulla ("Erään johtajan lapsuus", Muuri). Dogmaattiset lacanilaiset muodostavat tästä kehittyneen luokan, joka analysoi kaikkea kriittisesti muttei uskalla tehdä mitään.
5. Dogmaattiset feministit. Kyllä: alistetussa ja syrjityssä asemassa ajattelevien on myös mahdollista olla dogmaattisia. Ensin juhlitaan moneutta ja eroja ja sitten nähdään Koko Länsimaisen Ajattelun Historia fallokraattisena ja kartesiolaisena monoliittina. Tällä tarkoitan esimerkiksi Rosi Braidotin Riitasointuja, jossa tehdään varmaankin huikein performatiivinen ristiriita mitä on Deleuzea käytettäessä on nähty.
On vielä yksi kiistanalainen tapaus: badioulaiset. Badiou on hyvin luova, käyttökelpoinen ja herkullinen ajattelija. Valitettavasti Badioun ajattelun taustalla on aksiomaattinen käsitys matematiikasta, ja koska Badioulle ontologia on yhtä kuin matematiikka, aksiomaattinen metamatematiikka näkyy Badioun opetuslapsissa aksiooman asettamisaktin korostamisena ("seuratkaa minun, vahvan johtajan, militantilla teolla asettamaa aksioomaa"). Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Badioun politiikan taustalla on vanha kunnon maolaisuus. Pakko lainata muinaista Megafonin pätkää:
Koska Badioun totuudelle uskollinen, lacanilaisittain "omaa juttuaan" jatkava subjektiivisuus nojaa vain omaan militanttiin päättäväisyyteensä, se alkaa - niin paljon kuin Badiou korostaakin subjektiivisuuksien kollektiivista luonnetta ja sitä, että Kuolematon asuu meissä kaikissa - muistuttaa lähinnä erämaasta ratsastavaa Villin Lännen machomessiasta, joka pelastaa voimattoman ja gangsterien armoille joutuneen kaupungin, tai tosimies Bruce Willistä, jolla on aito kosketus rukiiseen reaaliseen ja joka siksi pystyy tekemään vastarintaa Pahoille, joilla myös on jokin osa totuuden säteilystä, toisin kuin Rumilla, jotka jokapäiväiset joutavuudet ovat turmelleet.
terve,
pidän kärjistyksistäsi. Ja analyysi osuu toki aivan oikeaan, ainakin siltä osin minne sen ulotat.
Ensin pari nopeaa huomautusta sanakäytöstä. Kirjoitat: “Valitettavasti Badioun ajattelun taustalla on aksiomaattinen käsitys matematiikasta …” Matematiikan aksiomaattisuus ei ole mikään Badioun oma keksintö. Matematiikka tieteenä ei voi olla mitään muuta kuin aksiomaattista.
Kirjoitat myös: “Badioun politiikan taustalla on vanha kunnon maolaisuus.” Tämä on jo vähän paksua. Mikä Badioun politiikka? Puhutko nyt Organisation Politiquesta? Millä tavoin se on Deleuzelaisesta kulmasta “maolainen”?
Mitä Virenin kritiikkiin tulee: täytyy muistaa että Etiikka on vähintään yhtä paljon kulttuurillinen (muttei silti poliittinen) interventio kuin filosofinen teos, joka tuli ulos liberaalin opportunismin aallonharjalla, jolloin oikeastaan ainoa diskurssi, joka oli jäljellä, oli liberaali ja suvaitsevainen perestroika. Tänään — ja jo muinasena, Virenin arvostelun vuonna 2004 — tuo diskurssi on jo syrjäytetty länkkärisankaruudella ja valovoimaisella johtajuudella (Badiou on todennut, ettei olisi 2000-luvulla kirjoittanut samaa kirjaa). Tämän kaiken lisäksi, minun on ihan oikeasti vaikea löytää Etiikasta mitään muuta kuin käsitteet Hyvä ja Paha, jotka voisivat mitenkään linkittyä Bruce Willisiin. Varsinkin kuin Badiou todellakin puhuu kokoajan Subjektin kollektiivisuudesta. Voidaan hyvinkin kysyä, voidaanko tästä assosiaatiosta todella syyttää kirjaa, vai onko kyse vain kriitikosta.
Sitten pari juttua “opetuslapsista”: tekstissäsi viittaat sekä Euroopan(?) että Suomen tilanteeseen. Ymmärrän toki, että tekstisi pointti on olla nimeämättä yksilöitä, mutta siltikin on pakko sanoa, ettei mieleeni juolahda suomalaisista ajattelijoista yhtäkään erityistä duoa/trioa/ryhmittymää, joka olisi tarkoittamassasi mielessä ollenkaan badioulainen (enkä nyt edes tarkoita mitään etabloituneita professoreja tai edes lehtoreita). Tämä on aito kysymys: tiedätkö sinä enemmän?
Jos taas puhut koko maailman / Euroopan mittakaavassa, on ehkä vieläkin vaikeampi kuvitella, keistä voisi olla kyse.
En tunne Ranskan tilannetta kovinkaan hyvin, mutta ainakin englantiapuhuvissa maissa Badioun seuraajissa / kanssa-ajattelijoissa, on harvinaisen paljon ihan oikeaa ajattelua. Eikä mielestäni vaikkapa nyt deleuzelaisesta taustasta tuleella pitäisi olla hirveästi sanottavaa tässä suhteessa — etenkin kun vieläpä jätät hänet täysin mainitsematta omassa listassasi. (Älä ymmärrä väärin, Deleuze on äärimmäisen kiinnostava hahmo, mutta myös äärimmäisen apinoitu sellainen.)
En toki kiellä ns. fanboy/girl -ilmiötä, jota varmasti tapahtuu Badioun kohdalla. Mutta siltikin: enemmän kuin mistään matematiikasta, tässä lienee olevan kyse ennemmin perinteisestä seuraajien tai “seuraajuuden” herra-orja-ongelmasta yleisesti: kuinka Lacan haukkui miltei kaikki oppilaansa Deleuzelle (ja oli oikeassa), kuinka DeLanda sanoo puoliksi vitsinä, puoliksi tosissaan kokevansa anti-realistiseuraajansa DeLanda-suvun ylle langetetuksi muinaiseksi Maya-kiroukseksi
(http://doctorzamalek.wordpress.com/2009/02/20/a-supplement/). Vaikkei Mestarissa nähdä välttämättä vastausta ihan kaikkeen, niin ainakin siihen Tärkeimpään Kysymykseen (tässä: Uusi Radikaali Politiikka), mikä aivan varmasti värittää Badiounkin reseptiota.
Comment by TreeIsFor — 22.02.2009, 20:41 @ 20:41
Kiitos kommenteista.
Itse asiassa mietinkin, että Badiousta varmaan joku älähtää… Hyvä niin.
1) “aksiomaattinen käsitys matematiikasta” - tarkoitan tässä sitä, mistä Daniel Smith ja John Protevi kirjoittavat:
Matematiikasta tai tarkemmin sen perustasta on muitakin käsityksiä kuin formalistis-aksiomaattinen: platonistinen, konstruktivistinen, intuitionistinen… ja ongelmiin (kuten paradokseihin) keskittyvä, kuten Deleuzella.
2) maolaisuus - Badiou oli maolainen (Virenin sanoin “raivotautinen maolainen”
), ja koska mannermaisessa perinteessä politiikka ja ontologia ovat läheisessä yhteydessä, suhtaudun jo lähtökohtaisesti skeptisesti Badioun teorian vapauttavaan poliittiseen antiin. Myönnän, että tämä on ulkofilosofinen seikka, mutta ehkä sen täytyy ollakin, kun ajatellaan politiikan tekemistä. Itse näen jonkinlaisen yhteyden Badioun ylimielisen ja pöyhkeän kirjoitustyylin, aksiomatiikan korostamisen ja autoritaarisen maolaisuuden välillä.
3) opetuslapset - en tarkoita lainkaan suomalaisia Badioun yhteydessä, eihän täällä tosiaan tiedetä Badiousta juuri mitään(?). Itselläni ei ollut mielessä niinkään tietyt yksilöt (paitsi ehkä jotkut blogit? En osaa tarkentaa toistaiseksi), vaan ennemmin tietynlainen opetuslapsimainen asenne, jonka olen löytävinäni joskus esimerkiksi Zizekiltä (vrt. herran lähes käsittämättömän paska Deleuze-kirja, joka nojaa sokeasti Badioun omaan Deleuze-kirjaan). Mutta enemmän kuin mikään vakava syyte kyseessä oli kärjistys, ja olet aivan oikeassa sen suhteen, että Deleuze on huomattavasti Badiouta pahemmin apinoitu ja isäksikorotettu hahmo.
Pointti Virenin kritiikistä ja Etiikka-teoksen kontekstista on hyvä. Silti minulla on tunne siitä, että deleuzelaisesta ja autonomistisesta poliittisesta perinteestä käsin Badioussa piilee jotain varsin epäilyttävää, jotain, mitä Viren ehkä raapaisee. Palaan aiheeseen myöhemmin, kunhan olen selvittänyt ainakin osan lukulistalla olevista Badioun niteistä.
Sanon vielä, että mikään tässä sanomani ei estä esim. itseäni hyväksikäyttämästä Badioun ajattelua tai arvostamasta tyypin esittelemiä haasteita (esim. haaste mannermaiselle ajattelulle ottaa matematiikka vakavasti) ja muutoksia (esim. siirtymä postmodernista relativismista).
Comment by Klementiini — 22.02.2009, 22:37 @ 22:37
“In particular, not only did Badiou leave out political economy from his descriptions of how the revolutionary event might challenge the capitalist status quo; but also, when questioned on this score, he explicitly denounced any attention to political economy as being the sin of “economism”. All this is caaptured in the video here. Badiou claims that economics can only be part of “the situation” which it is the business of a new “truth,” produced in an event and by fidelity to that event, to disrupt. Badiou shows his Maoist pedigree (as Ken Wark remarked to me) in this insistence on politics as the ultimate ruling instance. Instead of engaging in the critique of political economy, and seeing the political as so intimately intertwined with the economic as to makie any separation of them impossible, Badiou relegates economy, in a nearly Gnostic sort of way, to the realm of the irretrievably fallen. His notion of a pure politics (and a pure philosophy) unsullied by any contact with, or ‘contamination’ by, the economic, is really the mirror image of today’s neoclassical economics which imagines itself to be value-neutral and apolitical. What this comes down to is that Badiou is a Maoist without the Marxism — a stance that I find rather terrifying.”
http://www.shaviro.com/Blog/?p=732
Comment by Klementiini — 22.03.2009, 17:06 @ 17:06
“I have to say as someone who is rather intello-Franco-philic, I found Badiou alternately filled with sopping facializations or staid retreats into ambiguities and prevarication. Perhaps one feels that it was the interviewer’s job to try to draw out what is unique and gemlike in Badiou, a showcase…only though if one is a cheerleader, a true believer, it would seem. Badiou brings almost nothing on his own. We must believe that Communism is the “right hypothesis” despite (brutal) 20th century failures, why…because “faith” is sometimes a good thing. If you have read Badiou you understand why he says this, but without all the terminology, concept-architecture and whatnot, this is pretty much how it all boils down. If intellectuals can’t do better than this, they are to remain essentially what they are, text-producers for a highly selective, and privileged readership.”
http://kvond.wordpress.com/2009/03/27/hearing-alain-badiou-on-hardtalk-the-bashful-maoist/
Comment by Klementiini — 28.03.2009, 19:56 @ 19:56