Vallankumouksen hedelmiä

 

Tavoitteena täystyöttömyys: ei työtä kenellekään!
Sano ei työlle! Elämä on parasta työtä!
Yhdistyneitä työttömiä ei voi voittaa!
Koti, työttömyys ja joutilaisuus!
Työttömyys tai kuolema!

Se, mikä meiltä puuttuu, on yksinkertainen yritys hahmottaa kapitalistisen yhteiskunnan jäl­kiteollista muotoa, sen yleistä toimintatapaa ja sitä ylläpitäviä konflikteja. Meiltä puuttuu konkreettinen tutkimus uudenlaisten poliittisten siirtojen mahdol­lisuudesta. Tähänastiset yritykset ovat usein olleet joko liian monimutkaisia ja abstrakteja tai liian reaktiivisia ja puritaanisia.

Kyse on autonomisen politiikan teoriasta ja käytännöstä, omaehtoisesta toi­mintatavasta, jota harkittaessa on aina otettava huomioon ihmiset sellaisena kuin he ovat konkreettisissa tilanteissa – rationalisoi­matta mitään (anti-analyyttinen filosofia), idealisoimatta mitään (anti-anarkismi) ja tuomitsematta mitään (anti-moralismi).

Paon liike

Maailmanlaajuisen vuorovaikutusverkoston muodostaman virtojen tilan aikakaudella kaikki merkityksestä ja työpaikoista demo­kraattiseen valtaan tuntuu pakenevan.

Viitepisteeksi voidaan ottaa rahan ylimaallinen mahti. Raha, joka aina jää puuttumaan ja jota ei koskaan ole tarpeeksi, näyttäytyy ikuisesti pakenevana ja itse asiassa tuonpuoleiseen sijoittuvana palkintona. Rakenteellinen rahan puute on ylimmäinen negatiivisuus, joka pitää yllä kaikkia muita puutteita. Kapitalismin raha on kosminen aurinko, joka säteilee energiaa yhteiskunnan jokaiseen koloon, ja musta aukko, joka imee merkitykset, vaikutusvallan ja ilon pois täältä.

Väki kuitenkin vastustaa järjestelmää kieltämällä sen kontekstin ja pakenemalla nöyryyttävistä palkkatöistä, kahlitsevista identiteeteistä ja ahdistavista rajoista. Väen pakeneva kapina, kapitalismin kiinniottokoneisto ja rahan tumma imu pitävät yhteiskuntaa pakenevassa liikkeessä.

Tässä tilanteessa meiltä puuttuu analyysi, jonka taustalla olisi ajatus yhteiskunnasta erilaisten moniin suuntiin virtaavien ja pakenevien prosessien ja linjojen avoimena systeeminä, jota kapitalismi pyrkii kontrolloimaan mielivallalla, keinotekoisilla rajoilla ja hajauttamisen ja keskittämisen logiikalla.

Kapitalistisen yhteiskunnan historia voidaan käsittää edellisestä seuraavaksi eräänlaiseksi ilmiöiden rajoista irtautumisten ja uusiin rajoihin juurtumisten tapahtumasarjaksi, deterritorialisaation ja reterritorialisaation kertomukseksi. Tässä tilanteessa meiltä puuttuu konkreettinen deterritorialisaation historia ja systeemi.

Filosofiasta haluanalyysiin

Yhteiskuntafilosofiassa ei tietenkään ole kysymys abstrak­teista oikeuksista tai mahtipontisesta hyvän ideasta, vaan vallasta ja halusta, jotka ovat yli- ja aliyksilöllisiä käsitteitä. Valta on voimien väli­nen suhde, halu taas on tuottavaa pyrkimystä joko muuttaa tai pitää yllä näitä suhteita. Filosofi, tai kukaan muukaan, ei ole vallan ulkopuo­lella.

Sosiologeille tämän sanominen on naivia ja kyllästyttävää. Mutta filosofeille tämä on edelleen uutta, järkyttävää ja välttämätöntä, ja siksi meiltä edelleen puuttuu filosofinen analyysi, joka tiedostaa, että ei ole halusta ja vallasta puhdasta aluetta. Jokainen teko, lausuma ja teos on konkreettisesti johonkin suuntaan etenevä viiva, tai heitetty kivi, eikä edes analyyttinen valtiofilosofi ole viaton - tai sitten me kaikki olemme viattomia.

 

Erästä asiaa analyyttiset valtiofilosofit eivät ole ikinä voineet hyväksyä: että argumentit valitaan halujen perusteella. Halu edeltää perusteluja, ja perustelut toimivat halun välineenä. Sosiaaliset tapahtumat pursuavat epäpersoonallisia haluvirtauksia ja koodistoja, jotka määrittävät argumentteja, niiden hyväksyttävyyden kriteereitä ja niiden tehokkuutta, ja jokainen argumentti on voimien valloittama tai niiden taistelema.

Valtamediassa ja virkamiehistössä vallitsee keskimäärin halu pitää yllä taloudellisia valtasuhteita ja arvoja, joten näissä piireissä tartutaan niitä tukeviin argumentteihin ja hyljeksitään toisia. Argumenttien sisältö on toissijaista: niiden funktio on tukea ja tuottaa uudelleen hallitsevaa halua. Ylikansallisissa komplekseissa liikkuu haluja vallata resursseja, siispä tällaiset verkostot etsivät hyökkäyksiään legitimoivia argumentteja.

Analyyttiset valtiofilosofit haluavat ajattelussaan ja kuten myös yhteiskuntafilosofiassaan kuria, järjestystä, selvyyttä ja tarkkuutta, joten he omaksuvat näitä aspektia tukevia argumentteja, pyrkivät monopolisoimaan yhden argumentointityylin ja marginalisoimaan vaihtoehdot. Tämä ei juuri eroa muista hallintapyrkimyksistä.

Ensin on halu, ja sen jälkeen tuleva rationalisointi myöhästyy: Minervan pöllö on myöhästyneen filosofian symboli. Poliittisesti ja historiallisesti tuotettu halu tuottaa argumentteja, ja siksi on tärkeämpi analysoida haluja kuin argumentteja – halut määrittävät argumenttien arvoja ja paikkoja, vaikka argumentit tietenkin myös muuntelevat halujen virtauksia.ⁱ

Meiltä puuttuu siis analyysi haluja kanavoivista rakenteista, jotka näkyvät konkreettisissa toimintatilanteissa.

Teksti, joka meiltä puuttuu, pyrkisi selvittämään (1) mitä halutaan ja ketkä tai mitkä haluavat – kuvaava kertomus; (2) miten halut ja tunteet syntyvät, miten ne tuotetaan, mistä ne koostuvat, mitä ne palvelevat – genealogis-geologinen rakentumisprosessien analyysi; (3) miten voisimme mahdollistaa toisenlaisia haluja ja miten nykyään ei-toteutuvat halut voisivat toteutua luovasti – luova ja myöntävä elementti.

Täytyisi siis tutkia haluja, ottaa selville niitä kanavoivat prosessit ja yrittää vaikuttaa niihin siten, että halut voisivat toteutua vapaasti ja myönteisessä yhteistyössä sen sijaan, että niitä kontrolloidaan ja kilpailutetaan kielteisesti.
 

 

i Diogenes Laertios kertoo Mysonin sanoneen, ”ettei asioita pidä tutkia argumenttien perusteella, vaan argumentteja asioiden perusteella. Asioita ei ole näet kehitetty argumentteja varten, vaan argumentit asioita varten.” Jo muinaiset kreikkalaiset … (Diogenes Laertios: Kuuluisien filosofien elämiä. Suom. Marke Ahonen. I: 116 - 119.) Halun muodostelmien analyysissa erityisen hedelmällinen on Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus.

Aamulla heti ensimmäiseksi katson uutisista, onko vallankumous tullut. Useimpina aamuina vallankumouksesta ei ole tietoa. Sen sijaan sähköpostien seasta (merestä) löytyy yhä useammin vallankumousta koskevia tiedusteluja.

Minulta kysytään esimerkiksi:

Millaisen vallankumouksen aiot tehdä tai millaisessa aiot olla osallisena? Miten tätä vallankumousta voi edistää minä, tavallinen ihminen? Mitä meidän p i t ä ä tehdä?

Tällä hetkellä teen vallankumousta kirjoittamalla, syömällä kasviksia ja sabotoimalla analyyttisten valtiofilosofien maailmanvalloitussuunnitelmia. Välillä teen myös harmaita ja arkisia projekteja. En tiedä, ovatko nämä hyviä tapoja kumota valtaa (asiasta voi äänestää täällä).

* 

Vallankumouksen tekeminen ei oikeasti ole vallankumouksen tekemistä, vaan vallan kumoamista (pahoittelen, jos blogin seksikäs otsikko on harhauttanut tämän suhteen). Vallan kumoaminen on toimintaa, jonka päämäärää ei voi erottaa itse toiminnasta, toisin kuin vallankumouksessa, jossa voidaan erottaa (1) toiminta ja (2) itse vallankumous. Aristoteles kutsuu tarkoittamaani vallan kumoamista praksikseksi.

Lopulta vallan kumoaminen käytäntönä on - aristoteelisesti - hyvän elämän elämistä ja kapinointia hyveellistä hedonismia estäviä rakenteita vastaan.

Vallan kumoaminen on pientä, kaunista ja värähtelevää. Se on mikrotason anarkismia, niin kuin kadunvaltauksessa asfalttiin hakatut aukot ja niihin istutetut kukat.

Vallankumous voi loppua, niin kuin historia. Vallan kumoaminen ei lopu tai ala noin vain. Vallan kumoaminen ei silti ole jatkuvaa vallankumousta. (Voidaan kuvitella jatkuvan vallankumouksen instituutti, jonka tehtävänä olisi huolehtia vallankumouksen tasaisesta jatkumisesta ja laaduntarkkailusta. Toisaalta instituutin perustaminen ei nykyoloissa välttämättä olisi huono juttu, ellei se kuulostaisi niin trotskilais-kuubalaiselta.)

* 

Tavallinen ihminen voi edistää vallankumousta ryhtymällä epätavalliseksi ihmiseksi. Älä vetoa taviksen kaltaisiin alistaviin yleissubjekteihin; ala kasvissyöjäksi; feministisöi itsesi; rauhoitu ja päästä irti neuroottisesta egostasi; käy mielenosoituksissa ja järjestä niitä itse; soita ukulelea; seuraa Takkua, jää pois palkkatöistä; luo hedelmällisiä suhteita ja kytköksiä; anna pummeille aina rahaa; sisäistä porvarin sanoma; rentoudu; unohda Hesari; lue eurooppalaista filosofiaa; tuhoa hobbeslainen ihmiskuva; kasvata päivänsineä ruukuissa; laita keittiöön keltaiset verhot; juo appelsiinikahvia; älä stressaa jne.

 

 

 

Lisää itsereflektiota

Ilmat ovat sakeana blogiaiheista. Seuraavan kahden perustaminen on viime päivinä ollut harkinnassa.

1. Mielenosoitusturistin blogi.  Kuvia ja kuvauksia jokaisesta Helsingissä järjestetystä antiautoritaarisesta demosta, mutta puhtaan esteettiseltä kannalta. Taustoja voidaan kertoa, mutta niihin ei keskitytä liikaa.  Päätarkoituksena olisi aktivistipornon julkaiseminen. Paljon dramaattisia valoefektejä sisältäviä kuvia, joista kasvot on blurrattu pois.

Ihminen voi saada tärkeimmän osan kuukausittaisesta liikunnastaan kävelemällä liikkuvissa mielenosoituksissa. Tästä näkökulmasta veltoimpia ovat kadunvaltaukset, joissa lähinnä istutaan tai tanssitaan, ja terveellisimpiä ovat olleet Elimäenkadun vallatun talon puolesta järjestätyt demot, joissa parhaimmillaan ravattiin Kampin takaa Vallilaan tai Vallilasta Töölöön.

2. Deleuzismi-blogi. Deleuze-kirjoitukseni ovat kuulemma "hyviä mutta outoja". Vallantahto aiheen suhteen kasvaa. Se saattaa vallata tämän blogin. Voisi olla parasta tehdä Deleuzelle oma: laittaisin sille seitsemänosaisen deleuzelaisia meditaatioita -sarjan. Mutta jos kaikki kerran on samalla olemisen tasolla, niin miksi vaivautua. Anarkoamikset opetelkoot sivistyssanoja ja hifistelijät lukekoon amisjuttuja. Kaikki on parasta sekoitettuna.

– 

Joulukuussa 2006, kun vallan kumoajat olivat valtaamassa Porthaniaa, eräs teoreettinen filosofi sattui paikalle ja sanoi: "Te ootte liian itsetietoisia. Lopettakaa metataso." Juuri tästä tässä kaikessa on kyse. Loputtomasta itsereflektiosta pitäisi päästä eroon.

Me olemme kaikki nanokoneiden rakentamia.

Metrin miljardisosan kokoiset, pari kertaa atomia suuremmat dna:ksi kutsuttujen nanoelementtien koneistot ovat tuottaneet lisäksemme kaiken biologisesti elävän. Banaani on nanotason tehtaan tuote, niin kuin norsut ja Suomen väestö.

Myös solujen tasolla on pelkkiä koneita, koneiden kytkentöjä ja niiden säätelemiä virtoja.

Elävän olennon rakennuspalikka on solu, meidän nykytekniikkamme kannalta suunnattoman monimutkainen kone, mutta kone – tai paremminkin tehdas – kuitenkin.

[Esko Valtaoja (2004): Avoin tie, s. 188. Nanokoneista s. 205.]

Solut tuottavat elämää jakautumalla. Solu, biologisen olemisen perusyksikkö, eroaa itsestään ja luo vähitellen eroamis- ja jakautumisprosessin kautta jotakin täysin uutta.

Zoomaamalla atomien sisäiseen maailmaan löydämme taas uuden konetason: kvanttimekaniikan. Kvantit, maailmankaikkeuden pienimmät jakamattomat energiapaketit, pystyvät kaukovaikuttamaan toisiinsa galaksin toiselta laidalta … Järjestelmä, jossa kaikki voi tapahtua samanaikaisesti.

Maailmankaikkeus näyttäytyy kaoottisena ja satunnaisena kvanttikoneistona, joka manipuloi energian, materian ja informaation todellisuutta tuottavia virtoja: 2000-luvun luonnontieteen maailmankaikkeus on hyvin deleuzelais-guattarilainen. Jos olisin luonnontieteilijä, popularisoisin lisää tähän suuntaan. Nyt täytyy vain rajoittua lukemaan (tai katsomaan) Manuel De Landaa.

Mikä on kone?

Deleuzelle ja Guattarille koneen käsite sisältää luonnon, yhteiskunnan, ihmisen ja eläimen, näiden komponentit ja komponenttien väliset suhteet.

Kaikkialla on koneita, eikä tämä suinkaan ole metafora: koneiden koneita liittymineen ja kytkentöineen. Elinkone on kytketty lähdekoneeseen: yksi lähettää virran, jonka toinen katkaisee. Rinta on maitoa tuottava kone ja suu siihen kytketty kone.

[Anti-Oidipus, s. 9.]

Kone on jokin maailmassa liikkuvia energian, materian, tunteiden, havaintojen, ravinnon, ulosteiden, rahan jne. virtoja säätelevä suhteiden järjestelmä, sommitelma, jonka komponentit ovat myös koneita. Luonto on suuri tehdas, yksi koneista koostuva tuotantoprosessi, jonka sisällä koneiden yhdistelmät tuottavat jakoja luontokoneeseen ja kulttuurikoneeseen, ihmiskoneeseen ja eläinkoneeseen, naiskoneeseen ja mieskoneeseen, rintakoneeseen ja anuskoneeseen, jne.

Koska koneet ovat yhdellä yksinäänisellä olemisen tasolla tapahtuvan yleisen tuotantoprosessin tuotteita, ne eivät ole luonnollisia tai epäluonnollisia eivätkä eroa olemuksellisesti. Siksi voivat muuttua niiden koneiden mukaan, joihin ne kytketään.

Esimerkiksi valo-, silmä- ja aivokoneen yhdistelmästä syntyy inhimillinen näkökone, tietysti (tällä hetkellä) vain muuhun ihmisruumiiseen kytkettynä. Kytkemällä tämä sensomotorinen näkökone vaikkapa elokuvakoneeseen syntyy uudenlainen kooste.

Elokuvakameran on mahdollista havaita eri tavalla kuin silmä, koska se ei ole sidottu ajallis-paikalliseen jatkuvuuteen. Kamera on enemmän kuin silmä, ja yhdessä leikkauspöydän kanssa se ylittää silmän havaitsemisen. Taustavaikuttajien koneista, ohjauskoneesta, käsikirjoituskoneesta, teknisestä koneesta, näyttelykoneesta, kamerakoneesta, leikkauskoneesta, esityskoneesta ja näkökoneesta muodostuvaan elokuvakoneistoon kytketty ihmiskone on jo jotain aivan muuta kuin vaikkapa keskiaikaiseen mediaan liitetty ihminen.

"Ihmisen" kohtaamat vieraat elementit, kuten uudet mediat ja teknologiat, eivät siis ole olemukseltaan sen keinotekoisempia tai ylimääräisempiä kuin vanhatkaan, ja yhdistelemällä niillä on mahdollista muokata ihmiskonetta.

Jo keskiaikaiset skolastikot … 

Toisinaan ahdistuneet humanistit syyttävät Deleuze-Guattaria sieluttomuudesta. Teologia kuitenkin löysi koneita sielusta jo keskiajalla. Ihminen on Tuomas Akvinolaiselle

ruumis, jolla on sielu. Puhdas sielu, tai intelligenssi, koostuu puolestaan ohjelmoiduista enkeleistä, eräänlaisista ruumiittomista minitietokoneista tai prosessoreista, jotka voivat komputoida keskenään. [Lähde]

Vastaavasti tämän blogin takana on vain kirjoituskone.

Suomalaisen filosofian kahtiajakautuneisuus on niitä aiheita, joiden käsittely toisaalta nolottaa - tätä ei pitäisi jaksaa käsitellä enää - ja toisaalta tuntuu reaktiiviselta ja hyödyttömältä valitukselta. Onko  yhdelläkään kritiikillä mitään vastaan todellista vaikutusta?

Viime vuonna kirjoitin erääseen kulttuurilehteen jutun otsikolla Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian? Pointtina oli diagnosoida analyyttisen ideologian kuolemaan johtaneita piirteitä.

Teksti väitti iloisesti, että analyyttinen valtiofilosofia on materiaalisesti jo kuollut ja että Suomessakin siitä on jäljellä vain jähmettynyt ruumis, mätä Leviathan, joka kyllä hajoaisi pienen kapinan tieltä ja jättäisi jälkeensä vain haihtuvan hengen.

Ajattelin jälkeenpäin jopa liioitelleeni analyyttisten valtiofilosofien valtaa ja terroria. Ei se enää tuntunut niin pahalta. Ja olinhan juuri diagnosoinut koko ideologian kuolleeksi.

Karmea virhe. Eksyin eräälle kurssille vaihto-oppilaiden kanssa ja huomasin, että on edelleen olemassa ihan oikeita analyyttisia valtiofilosofeja, jotka territorialisoituvat heti aluksi analyyttisen ajattelun turvalliseen alaan ja sulkevat kaiken poikkeavan pois, koska the French have a rather strange way of doing philosophy. (Onneksi meillä on normaali tapa tehdä filosofiaa!)

Tämä ei olisi niin suuri ongelma, jos yliopiston opinto-oppaissa kurssien nimet olisivat mallia "analyyttinen kielifilosofia", "johdanto analyyttiseen mielenfilosofiaan" tai "angloamerikkalaisen liberalismin ja sen kriitikoiden esittelyä". Kuitenkin filosofian laitokset väittävät opettavansa "kielifilosofiaa" (josta edelleen puuttuu historiallisen käsittelyn lisäksi koko anti/saussurelainen traditio ja semiotiikka), "mielenfilosofiaa" (josta puuttuvat ranskalaiset ja italialaiset 1900-luvun alun jälkeiset ajattelijat) ja "yhteiskuntafilosofiaa" (joka on lähinnä räikeä esimerkki kapitalismin ja oikeistolaisuuden legitimoimisesta - oli kyseessä filosofinen tai poliittinen oikeistolaisuus).

Alkeellisimmat ideologian kriteerit ovat 1) poikkeavan, eroavan ja kyseenalaistavan apriorinen poissulkeminen, 2) jonkin tahon valtaa tukevien jaotteluiden luonnollistaminen ja depolitisoiminen ja 3) representationalismi, jossa jonkin poliittisesti valikoidun osan väitetään edustavan  kokonaisuutta kattavasti. On selvää, mikä filosofia lankea tällaisen ideologiamääritelmän alaan.

Luennoitsija kysyi eräältä ulkomaalaiselta, oliko tällä continental backround. Vaihtari ei ymmärtänyt, koska hän tulee Itä-Euroopasta, jossa ei jaotella filosofiaa lokeroihin samalla tavalla.

Vastaavasti italialaiset filosofianopiskelijat nauravat nurin suomalaisen vaihtarin, joka vaahtoaa "analyyttisesta" ja "mannermaisesta" ajattelusta.

Suomessa kuitenkin hierarkkinen jako on voimassa, ja filosofian opetus on analyyttisen ideologian mukaista. Tällaisessa tilanteessa analyyttisen valtiofilosofian kritiikki tai pikemminkin sen ohittaminen on hyvin, hyvin ajankohtaista.

Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian? 

–

Myöhemmin saatan palata tapauskertomuksen kanssa aiheesta "seminaarit ja akateemisen kurinpidon juhlallisuus".

Joulukuun kohu eläinten tehotuotannosta on laskenut, ja Sääliöinen (mp3) on uskaltanut jatkaa hellän fasistista -lihaeineskampanjaansa. Mainoksen päässä soiva ritournelle häiritsee tällä hetkellä kirjoittamista jopa enemmän kuin analyyttiset filosofit.

 

 

 

 

mainoskupla.fi
tehotuotanto.net

Aamulla tuomaroitiin lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailua Nufitissa (2), iltapäivällä käveltiin RtC-kulkueessa Hermannin perjantaina vallattuun puutaloon. Rakennus on sosiaalikeskukseksi hyväkuntoinen, siinä on kaksi kerrosta plus vintti, sähkö ja vesi toimivat, ja talon omistaa sattuvasti kaupungin sosiaalivirasto. Ilmeisesti paikassa on aikaisemmin pyöritetty joogakoulua ja alkoholistien toipumisasuntolaa.

Sisällä istuttiin uunin vieressä juomassa mehua ja naureskelemassa Hesarin nettiuutiselle, jonka mukaan "kymmenet poliisiautot" ovat parhaillaan tyhjentämässä valtausta.

Tällä kertaa kaupungin on vaikea kiemurrella ulos neuvotteluista. Viimeksihän byrokraatit kieltäytyivät diilistä ja esittivät perusteluiksi talon huonon kunnon ja korjaustöiden väitetyn hinnan. Saarenkatu 17 on siisti ja lämmin paikka, kaupungin oma monihuoneinen asuntola, johon eivät sovellu vanhat vastaväitteet. Saa nähdä, keksiikö kaupunki jotain uutta vai tunnustaako se lopultakin vapaiden tilojen tarpeen.

Kadut, asuminen, valtaus

Yleensä valtauksia puolustetaan seuraavankaltaisilla argumenteilla:

- kaupungissa on pulaa asunnoista ja asumisen hinta on muutenkin kova. Kuitenkin, kuten viime vuoden valtaukset ovat näyttäneet, Helsingissä on paljon tyhjillään olevia tiloja. Yksityisten omistajien kohdalla tyhjäkäynti on yleensä tarkoituksellista kiinteistökeinottelua ja hintojen nostamista. Kaupunki taas yksityistää ja kaupallistaa yritysmaailman, "luovan luokan" ja turismin ehdoilla ja poistaa ilmaisia tiloja yhä nopeammin. Valtaukset sekä kiinnittävät huomiota näihin seikkoihin että parantavat tilannetta suoraan.

- oman tilan ottaminen mahdollistaa kapitalistisesta voitontavoittelusta ja taloustieteen/-ideologian kustannus-hyöty-logiikasta vapaan alueen, joka palvelee käyttäjien omia haluja tuonpuoleisten järjestelmien sijaan. Autonominen toiminta voimaannuttaa osanottajia ja tekee viihdespektaakkelin passiivisista seuraajista mielekkyyden aktiivisia tuottajia.

- vallatut talot toimivat jälki/moderneina työväentaloina, joissa luodaan omaehtoista kulttuuria ja kylvetään kapinan siemeniä.

- taloilla voi olla myös kollektiivisen "terapian" funktio:

Kilpailuyhteiskunta saa syrjään ajetun uskomaan, että hän voi vain syyttää itseään siitä ettei menesty ja halua ottaa vastaan tarjottuja arvoja, vallatun sosiaalikeskuksen yhteisö taas voisi auttaa häntä näkemään, millä tavalla yhteiskunnalliset valtarakenteet tuottavat syrjäytymistä ja millä tavalla niitä vastaan voidaan taistella. Ei mitenkään saarnaamalla tai indoktrinoimalla - opettaja-oppilas tai ohjaaja-asiakas -suhteen muodostuminen ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista: hyvää tarkoittavanakin se uusintaa valtasuhteita joiden avulla yhteiskunta ohjaa nuoria kasvamaan tarvitsemikseen kansalaisiksi - vaan olemalla konkreettinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten väliset suhteet voidaan järjestää toisin, ei taloudellisiksi vaihtosuhteiksi joissa kysellään mitä hyötyä toisesta on, vaan itseisarvoisiksi toveruussuhteiksi, joissa jokaista kunnioitetaan myös silloin kun mielipiteet eivät osu aivan yksiin. [Lähde]

Väki ja loiset

 

Viime kesänä Megafonin toimitus kirjoitti toiminnasta manifestin, jonka mukaan talonvaltausliike täytyy tulkita politiikaksi, jossa ei ole kyse pelkästään halusta perustaa vähemmän byrokraattisia "nuorisokeskuksia". Kysymys on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisesta epäkohdasta: ihmiset tuottavat yhteiskunnalle valtavasti hyötyä ja arvoa, josta vain osa maksetaan heille takaisin työpalkan muodossa.

Kotityö, merkitysten ja symbolien tuotanto ja suurin osa hoiva- ja tunnetyöstä sekä kommunikaatiosta tapahtuu ilmaiseksi. Väki tuottaa omilla resursseillaan, ja elinkeinoelämä käärii voitot tästä kollektiivisesta tuotannosta, koska se, kuten koko kapitalistinen suhdejärjestelmä, voi toimia vain loisimalla väen tuotantoa.

Metropolien keskustat ovat nykyajan tehtaita: kaduilla ja ostoskeskuksissa virtaava väki tuottaa luovuudellaan, puheellaan, muodillaan, eleillään ja pelkällä olemisellaan ilmaista sosiaalis-kommunikatiivista raaka-ainetta, jota muotisuunnittelijat, ravintoloitsijat, viestintäalan ammattilaiset, kiinteistöjen omistajat jne. jalostavat tuotteiksi. Ja yritysten on pidettävä konttorinsa ja liikkeensä keskustassa, koska siellä ihmiset liikkuvat.

Nykykapitalismissa metropolin väkeä riistetään paketoimalla heidän ilmainen tuotantonsa maksullisiksi tuotteiksi. Yritykset siis myyvät väelle takaisin väen itse tuottamat sosiaaliset raaka-aineet ja pyrkivät muuttamaan kaupunkitilan yksityiseksi ja kaupalliseksi – tilan, jolla voi olla arvoa vain, koska kaupunkiväki tuottaa tätä arvoa – enimmäkseen kapitalisteille ilmaiseksi – elämällä ja hengittämällä siinä.

Jos siis kaupunkien korttelit ovat nykyajan tehtaita, niin Megafonin mukaan talonvaltaus on luokkataistelun uusi muoto.

Kaivakaamme syvemmällä valtauksen filosofiaan myöhemmässä postauksessa.

 
Elimäenkadun loppu

 

Edellinen squat, Elimäenkatu 15:n talo, jätettiin torstaina 20.12.2007, kun nuorisolautakunta antoi talon vuokraamisesta kielteisen päätöksen. Aktiivisesti pakenemalla aloite toiminnasta pysyi valtaajilla kaupungin ja mellakkapoliisien sijaan.

Jäähyväisiä edelsi noin sadan ihmisen kulkue talolta Oopperalle, jossa tukittiin yksi Helsingin vilkkaimmista risteyksistä. Alun Soneran talon, pankkiautomaatin ja kadun sotkeminen maalipommeilla sai poliisit ympäröimään demon erityisen vahvasti kolmelta puolelta. Mieliala oli matalampi kuin aikaisemmissa mielenosoituksissa. Mustiin naamioituneita tyyppejä oli paljon, ainoaa resuista bandista kantoivat hätäilevät teinit, eikä kukaan jaksanut kuunnella Madnessin Our Housia.

Marski uskallettiin blokata alle kymmeneksi minuutiksi. Paluumatkalla taloon soluttautunut sivaripoliisi paljastui kuvatessaan tyyppejä, jotka spreijasivat peace-logon Aseistamo-nimisen liikkeen oveen.

Elimäenkatu pistettiin poikki palavien renkaiden bensaroihulla ja maalikannuilla. Väki soljui sisään kellarioven kautta syömään talossa viimeisen kerran, kynttilänvalossa, koska omistaja-Etera pisti sähköt poikki edeltävällä viikolla. Kadulla 25-30 mellakkapoliisia värjötteli kilpiensä takana yrittäessään sammuttaa renkaita.

Pimeä talo jätettiin yhdessä, ja valtaajat katosivat tunneleihin.

Talon väki sai solidaarisuutta Köpiksestä.

–

Periaatteita Helsingin valtausprojektin tueksi
Tilan haltuunottoa - vallattu talo julkisena tilana
Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia
Squat.net
Squattercity-blogi

 

 

Takussa on julkaistu mielenkiintoinen artikkeli sabotaasista ja sosiaalisesta sodasta. Sabotaasi on mikroanarkistinen konfliktitaktiikka, josta olisi hienoa kirjoittaa kattava dokumentti: kuvata kuinka kaikkialla planeetan pinta kuhisee paikallisia ja liikkuvia kapinoita ja kuinka valtarakenteita vastaan taistellaan kaikkialla työpaikoista, ostoskeskuksista, kaduista, keittiöistä ja makuuhuoneista ensimmäisen ja kolmannen maailman alkuperäiskansojen territorioihin.

Yksi vanhimmista ja tuhoisimmista kapinan välineistä on sabotaasi. Selvyyden vuoksi todettakoon, että määrittelemme sabotaasin tahalliseksi fyysisten rakennelmien tuhoamiseksi ja vahingoittamiseksi. Sabotaasista on tullut yleinen ja laajalle levinnyt yhteiskunnallisen kamppailun väline: työpaikan koneiden sabotoinnista pankin, turkisliikkeen tai poliisiaseman ikkunoiden rikkomiseen ja aina jakarihommiin asunto- ja teollisuustuotannon hankkeiden kampittamiseksi.

Tällaisen määritelmän jälkeen on surullista muistella, miten vihreiden Heidi Hautala taannoin samasti eläinoikeusmilitanttien turkistarhaiskut äärioikeistolaisten maahanmuuttajia kohtaan harjoittamaan terroriin. Hautala kutsuu kumpiakin "väkivallantekijöiksi". Niin, missä määrin esineisiin kohdistuva toiminta on väkivaltaa, ja perustuvatko maahanmuuttajien elinkeinot tarpeettomaan kipuun, hyväksikäyttöön ja kidutukseen siinä missä turkistarhureiden.

"Fyysisten rakennelmien tuhoaminen ja vahingoittaminen" tuskin on väkivaltaa, ellei kyseessä ole välittömän asumuksen tuhoaminen tai välillinen kuolemantuottamus. Esineetkin ovat nykyään eläviä, kun elävän olennon vahingoittamista tarkoittava "väkivalta" soveltuu mediapuheessa ongelmattomasti kuvaamaan myös (yleensä suur)yritysten fyysisen omaisuuden sabotointia. Tämä on tavarafetisismiä, jos jokin.

Meidän on perustellusti erotettava itsemme niistä, jotka kannattavat odottelua tai väittävät, että toiminnalla on arvoa ainoastaan osana "joukkotaistelua". [–] Samoin meidän tulee erottautua niistä, jotka kannattavat etujoukkoja ja erikoistumista kamppailussa. Aivan liian usein radikaalit sortuvat aseellisen taistelun ihannoimiseen ja Weather Undergroundin, RAF:n, Mustien vapautusarmeijan, Punaisten prikaatien ja muiden vastaavan kaltaisten aseellisten ryhmien kritiikittömään tukemiseen.

Ajatus siitä, että tietty ryhmä olisi taitavampi tai kyvykkäämpi johtamaan meitä kohti jotain parempaa tai luomaan vallankumouksellisia tilanteita keskenään, on väärä. Vallankumous voidaan saada aikaan vain laajalla osallistumisella sosiaalisten suhteiden muuttamiseen, yksilöllisesti ja kollektiivisesti. Muille delegoiminen johtaa vain muiden päämääriin, ei omiimme. Kapinan täytyy olla autonomista ja sen prosessien itseohjautuvia, kapinan täytyy johtaa yksilöllisen ja kollektiivisen halun julkituomiseen.

 Lisäys: EVR sai yhtiön luopumaan eläinkoelabran rakentamisesta Hollannissa

Aina välillä joku fiksu porvari siirtää huomion yhteiskun­nasta "yksilöön" ja ehdottaa, että onni löytyy henkilökohtaisesta te­kemisestä. Siis pienestä harrastamisesta, ei tekojen seurauksista tai poliittisesta murehtimisesta. Arki on täynnä pientä tekemistä, ja joukko pieniä iloja muodostaa yhden suuren onnen. Tehdessään ja toimiessaan, huolehtiessaan asioista ihminen voi porvarin mukaan olla yksinkin onnellinen, oli fyysisesti muiden kanssa tai ei.

No, oletetaan sitten: huolehdin maailmassaolevista. Olen oppinut olemaan onnellinen tekemisessä. Olen on­nellinen, olen täyttynyt tekemisiini jakautuneesta onnesta ja tiedän, kuinka voin uusintaa on­neni: uppoutumalla maail­maan ja huolehtimalla pienistä lähiolioista. Enää ei tarvitse kilpailla ja nähdä vaivaa "etene­misen", "uran" tai "yhteiskunnan" suhteen. Olen onnellinen! Voin ottaa rennosti. Markkinatalous ei jatku minun osaltani, paitsi pienenä passii­visena ku­lutuksena.

Jos tälläinen ehdotus toteutuisi laajasti, kapitalismi romahtaisi.

Epäpolitisoidessaan onnen ja siirtymällä yhteiskunnasta yksilöön ja yksilön sopivan rentoihin pikkutekemisiin porvari ehkä sittenkin tekee poliittisen eleen, joka kaivaa maata hänen altaan.

Jos nimittäin kaikki löytäisivät onnen arjen pitkäveteisyydestä löytyvästä tekemisestä, tarvitsi­siko heidän todella tehdä niin järjet­tömän paljon palkkatyötä kuin nyt? Vai kieltäytyisivätkö he työstä?

Alkaisivatko porvarin sanoman sisäistäneet ihmiset vaatia perustuloa?

Miksi yksilöt ylipäätään tekevät länsimaissa palkkatyötä valtavasti enemmän kuin olisi tarpeen mukavaa ruoka- ja viihdetasoa varten?

Dokkareista Steal This Film I & II jäi käteen muutama muistiinpano.

1. 1970-luvulla tv- ja elokuvayhtiöt vastustivat kaapeli-tv:tä ja syyttivät sitä piratismista, kaapelithan laskivat heidän omaisuuttaan suoraan koteihin. 1980-luvulla vhs-videoita ja kasettinauhureita syytettiin laittomasta kopioinnista. Jälleen suuryhtiöt vastustivat uutta teknologiaa. Sama prosessi on toistunut cd:n ja dvd:n kanssa. Nykyinen kiista tekijänoikeuksista ja internetistä on nähtävä tässä historiallisessa kontekstissa.

2. 1700-luvun "piraatit" eli pamflettien levittäjät ja laittomat kirjanpainajat olivat Ranskan ja Britannian valistuksen välttämätön ehto. He levittivät tietoa kaikille lukutaitoisille, murensivat auktoriteettien valtaa ja poistivat ennakkoluuloja. Internet, p2p-softa ja tasavertainen piratismi mahdollistavat uuden, jälkimodernin valistuksen.

3. Piratismissa ei ole kyse vain jostakin erityisestä, kuten valistuksesta ideologisena liikkeenä, vaan tavasta, jolla kulttuurit aina kehittyvät. Kulttuurit muuttuvat ideoiden, rituaalien ja symbolimuodostelmien kopionnin kautta. Kopiointia ja variointia on aina tapahtunut ja sitä tapahtuu riippumatta teknologiasta, joskin erilainen tekniikka mahdollistaa erilaisen kopioinnin.

Kopioinnin ytimessä on itse kommunikaatio: se ei olisi mahdollista ilman sanojen ja ilmaisujen toistoa ja kopiointia.

4. Väki haluaa jakaa. Väki elää jakamisesta ja yhteisyydestä. Kopiointiestot, tiukat tekijänoikeudet ja tavaramuodon vaaliminen on tämän yhteisen yksityistämistä, yhteismaan aitaamista ja anastamista, yhteisen prosessin tavaramuotoistamista. Viime kädessä kopiointi itse on tuotantoa, ja kopioinnin estämisestä tulee loisittujen tuotteiden monopolisointia.

5. Internet ja sähköiset verkostot eivät tarkoita vain, että suuryritysten tuotteita on mahdollista käyttää ilmaiseksi. Viihdeteollisuuden ja auktoriteettien suurin pelko helpon kopioinnin suhteen ei ole tuotteiden "varastaminen", vaan uuden tuotantotavan mahdollisuus, joka saattaa tehdä suuryritykset kokonaan turhiksi. Mihin yhtiöitä tarvitaan, jos taidetta, musiikkia ja elokuvia on mahdollista tuottaa yhteisöllisesti sekä levittää verkoissa helposti ja ilmaiseksi?

Verkostokopiointi voi tarkoittaa kuluttajan kuolemista ja tuottajan syntymistä. Radikaaleimmillaan kyseessä on kokonaan uusi tuotantotapa, joka mullistaa yhteiskuntia. Marxilaisittain: höyrykone tuotti teollisen kapitalismin, tietokone tuotti globaalin high tech -tietokapitalismin, ja internetin vertaisverkot voisivat tuottaa desentralisoidun, antiautoritaarisen verkostoyhteiskunnan - jos niitä käytettäisiin vapaasti.

Kyse on lopulta autonomistis-spinozistisesta henkisestä kommunismista, jossa tajunnan modifikaatiot nähdään kaikille ihmisille yhteisenä.

 –

Dokumentit julkaistiin piratebayssa. Jyväskylän aktivistiskene näyttää ne muiden leffojen ohessa sunnuntaina 9.1.

"Ruotsi johtava valtio, kiitos Pirate Bayn ja Piratpartietin!"

Itsensä ilmiantanut nettiaktivisti oikeuteen Helsingissä