Analyysia vastaan
Suomalaisen filosofian kahtiajakautuneisuus on niitä aiheita, joiden käsittely toisaalta nolottaa - tätä ei pitäisi jaksaa käsitellä enää - ja toisaalta tuntuu reaktiiviselta ja hyödyttömältä valitukselta. Onko yhdelläkään kritiikillä mitään vastaan todellista vaikutusta?
Viime vuonna kirjoitin erääseen kulttuurilehteen jutun otsikolla Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian? Pointtina oli diagnosoida analyyttisen ideologian kuolemaan johtaneita piirteitä.
Kyse on taas kerran porvarillisen valkoisen miehen rationaalisesta ajattelusta, joka kantilaisittain tahtoo rajoittaa filosofian Lain alaisuuteen, vastuullistaa ja harmonisoida. Tämä teksti käsitteleekin analyyttista valtiofilosofiaa, eetosta, jonka kolme pääteemaa ovat 1) pyrkimys ykseyteen (totuus, oikeudenmukaisuus, subjekti, identiteetin metafysiikka, "selkeä tieteellinen proosa"), 2) alistaminen laille ja liikkeen jähmettäminen (logiikka, johdon-mukaisuus, normit ja säännöt, olio-ontologia) ja 3) filosofinen oikeistolaisuus (antiholismi, auktoriteettiusko, kontrollointi, esivallan myötäily, kurin ja järjestyksen vaatiminen).
Teksti väitti iloisesti, että analyyttinen valtiofilosofia on materiaalisesti jo kuollut ja että Suomessakin siitä on jäljellä vain jähmettynyt ruumis, mätä Leviathan, joka kyllä hajoaisi pienen kapinan tieltä ja jättäisi jälkeensä vain haihtuvan hengen.
Ajattelin jälkeenpäin jopa liioitelleeni analyyttisten valtiofilosofien valtaa ja terroria. Ei se enää tuntunut niin pahalta. Ja olinhan juuri diagnosoinut koko ideologian kuolleeksi.
Karmea virhe. Eksyin eräälle kurssille vaihto-oppilaiden kanssa ja huomasin, että on edelleen olemassa ihan oikeita analyyttisia valtiofilosofeja, jotka territorialisoituvat heti aluksi analyyttisen ajattelun turvalliseen alaan ja sulkevat kaiken poikkeavan pois, koska the French have a rather strange way of doing philosophy. (Onneksi meillä on normaali tapa tehdä filosofiaa!)
Tämä ei olisi niin suuri ongelma, jos yliopiston opinto-oppaissa kurssien nimet olisivat mallia "analyyttinen kielifilosofia", "johdanto analyyttiseen mielenfilosofiaan" tai "angloamerikkalaisen liberalismin ja sen kriitikoiden esittelyä". Kuitenkin filosofian laitokset väittävät opettavansa "kielifilosofiaa" (josta edelleen puuttuu historiallisen käsittelyn lisäksi koko anti/saussurelainen traditio ja semiotiikka), "mielenfilosofiaa" (josta puuttuvat ranskalaiset ja italialaiset 1900-luvun alun jälkeiset ajattelijat) ja "yhteiskuntafilosofiaa" (joka on lähinnä räikeä esimerkki kapitalismin ja oikeistolaisuuden legitimoimisesta - oli kyseessä filosofinen tai poliittinen oikeistolaisuus).
Alkeellisimmat ideologian kriteerit ovat 1) poikkeavan, eroavan ja kyseenalaistavan apriorinen poissulkeminen, 2) jonkin tahon valtaa tukevien jaotteluiden luonnollistaminen ja depolitisoiminen ja 3) representationalismi, jossa jonkin poliittisesti valikoidun osan väitetään edustavan kokonaisuutta kattavasti. On selvää, mikä filosofia lankea tällaisen ideologiamääritelmän alaan.
Luennoitsija kysyi eräältä ulkomaalaiselta, oliko tällä continental backround. Vaihtari ei ymmärtänyt, koska hän tulee Itä-Euroopasta, jossa ei jaotella filosofiaa lokeroihin samalla tavalla.
Vastaavasti italialaiset filosofianopiskelijat nauravat nurin suomalaisen vaihtarin, joka vaahtoaa "analyyttisesta" ja "mannermaisesta" ajattelusta.
Suomessa kuitenkin hierarkkinen jako on voimassa, ja filosofian opetus on analyyttisen ideologian mukaista. Tällaisessa tilanteessa analyyttisen valtiofilosofian kritiikki tai pikemminkin sen ohittaminen on hyvin, hyvin ajankohtaista.
Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian?
–
Myöhemmin saatan palata tapauskertomuksen kanssa aiheesta "seminaarit ja akateemisen kurinpidon juhlallisuus".
