Kirjoittaminen ei ole kommunikointia
Kulttuurissamme vallitseva kausaaliajattelu vaatii etsimään syitä. Erityisesti syitä saa esittää se, joka luo uuden blogin. Technocrati seuraa yli 112 miljoonaa blogia ja 250 miljoonaa "sosiaalista mediapalasta". Näihin täytyy lisätä valtamedian viralliset sivut, tv:n ja radioiden eri muodot, lehdistö, kirjat, kännykkäviestintä ja kasvokkainen puhe.
Miksi tällainen maailma kaipaisi lisää kommunikaatiota? Me olemme jo tukehtumassa siihen.
Sitä paitsi julkinen kommunikaatio on liberaalissa muodossaan haitallista, ahdistavaa ja vangitsevaa.
Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli "juuston mausta kiisteleminen" myöhäismodernissa mediassa on subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä.
Antikommunikaatio
"Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen." (Deleuze & Guattari: Mitä filosofia on? s. 151.)
Innokkaiden valistajien populaarihabermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä "julkisen keskustelun" tieltä tai yrittäessään määrittää "rationaalisen diskurssin sääntöjä". Asia pitäisi Deleuzen ja Guattarin mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät "ilmaisemaan itseämme", "osallistumaan keskusteluun" ja "olemaan avoimia".
Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla vapauttavaa ja radikaalia, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio ja itsensä mainostaminen ovat normeja. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla.
Karkuun spektaakkelia
Deleuzen ja median yhteyttä ei siis tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: "mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen".
Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä "kohukirjailija"?
Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta.
Paon teema on toisaalta myös itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Pakenemiseen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.
Parasta olisi siis olla kirjoittamatta enää yhtään uutta blogia.
Toisaalta, kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? "Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia" (Deleuze). Voisimme tehdä jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja "vastuuntunnosta", Voisimme käyttää mediaa hyväksi tai paeta ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä.
Lisää aiheesta: Kommunikaatiosta luomiseen: mediaestetiikkaa deleuzelaisittain, akatemiaan kirjoitettu johdanto populaarideleuzismiin.
