mediaestetiikkaa deleuzelaisittain
1. Johdanto
Gilles Deleuze ei luonut varsinaista mediafilosofiaa, vaikka sellainen piileekin virtuaalisena hänen tuotannossaan. Käsite on hänelle vieras: filosofia on jotain, joka tapahtuu median markkinoiden ja pakkokommunikaation ulkopuolella. Elokuva on oikeastaan ainoa median muoto, josta Deleuze on kehittänyt systemaattisen teorian (ks. Sihvonen 2004). Deleuzen ja mediateorian yhdistäminen on kuitenkin ollut runsasta myös elokuvatutkimuksen ulkopuolella. Mediaa on usein tutkittu Deleuzen luoman ”kontrolliyhteiskunnan” käsitteen avulla, ja media on tämän pohjalta nähty esimerkiksi joustavana, suoraan aivoihin vaikuttavana uuden suvereeniuden muotona (Hardt & Negri 2000), kontrolliyhteiskunnan toimintalogiikkana, sen ”keskuksena” (Taira & Väliaho 2004) tai ”neuroesteettisenä psykomekaniikkana”, joka kytkee katsojat kontrolloiviin audiovisuaalisiin virtapiireihin (Väliaho 2004). Tämän kirjoituksen tarkoitus on uuttaa Deleuzen ja osittain myös Félix Guattarin ajattelua tavalla, joka voisi antaa suuntaviivoja deleuzelaisen media-ajattelun avaamiseen ja median tuottaman kokemuksen jäsentämiseen.
Tarkoituksena ei niinkään ole suoraan tuoda ”Deleuzen filosofiaa” ”mediaan” tai ”estetiikkaan”, jotka ovat kaikki ”molaarisia”, homogenisoivia käsitteitä, vaan antaa osa-alueiden sivuta toisiaan ja katsoa, voisiko koosteesta syntyä jotain hedelmällistä. Tämä lienee jo kommentaarien otsikoiden perusteella olevan suosittu tapa lähestyä Deleuzea. Jatkuvasti julkaistaan kirjoja otsikoilla, kuten ”Deleuze ja taide”, ”Deleuze ja musiikki”, tai peräti ”Deleuze ja ympäristötuho” ja ”Deleuze ja kauhuelokuva”. Deleuzen tekstien eetos yllyttää niin vahvasti luomaan ja rönsyilemään, että hänestä näyttää olevan hieman hankala kirjoittaa klassisia kommentaareja. Sen sijaan sovellutuksia, eri osa-alueita kartoittavia kokoelmia, käsitesanakirjoja ja deleuzelaisia käsitteitä hyväksikäyttäviä teoksia on julkaistu satoja. (Bibliografiasta esim. Taira & Väliaho 2004, 267 – 285.) Deleuzea sovellettaessa kiinnostuksen kohteena olevaa ilmiötä ei pyritä palauttamaan deleuzelaiseen diskurssiin, vaan ilmiö pyritään hedelmöittämään deleuzismilla, jotta se synnyttäisi uusia lapsia – ehkä hirviömäisiä, ehkä kurittomia, mutta aina omalaatuisia. Deleuzen tarjoama filosofinen työkalupakki on niin ylitsevuotavan runsas, että myös ”mediaestetiikkaa deleuzelaisittain” jää valikoivaksi luomukseksi.
Esittelen aluksi Deleuzen filosofian käsitteiden luomisen, kriittisen genealogis-nomadologisen tutkimuksen ja ongelmien asettamisen projektina, joka on korostetun poliittinen ja kommunikaatiovastainen. Hyödynnän myös Deleuzen Nietzsche-tulkintaa. Käyn lyhyesti läpi Deleuzen Guattarin kanssa luoman antidialektisen ”koneopin” alkeita ja Deleuzen kontrolliyhteiskunnan käsitettä sekä näiden kytköksiä mediateoriaan ja esteettisen mediakokemuksen muutoksiin. Lopuksi etenen tapoihin, joilla Deleuzen ajattelua voidaan käyttää luovasti mediaan liittyen, ja luonnostelen deleuzelaisen mediaestetiikan tutkimuksen mahdollisia lähtökohtia. Näin kirjoitukseni aloittaa filosofiasta ja laskeutuu lopussa sosiologian läpi kohti poliittista toimintaa.
2. Kommunikaatiosta luomiseen
Filosofia on Deleuzelle olemukseltaan aksiomaattista, kuten klassisille systeeminrakentajille Platonista Leibniziin ja Spinozaan (Deleuze pitikin itseään aina ”klassisena filosofina”). Filosofia ei alistu mielipiteiden vaihtoon tai näennäiseen dialogiin, koska sillä on aina parempaa tekemistä. Filosofian tarkoitus on luoda käsitteitä, jotka liittyvät itse asetettuihin ongelmin, ei mietiskellä tai välittää viestejä. Luominen rinnastuu kommunikaation sijaan yhdistelyyn, kokeilemiseen ja nietzscheläisen väkivaltaiseen mielenosoittamiseen. Tästä syystä oikeita filosofeja ei Deleuzen mukaan huvita keskustella demokraattisesti Richard Rortyn mieltäylentävillä päivälliskutsuilla. ”Keskustelut” liittyvät mielipiteisiin (doksa), markkinointiin ja jälkiteollisen yhteiskunnan konsensusta tuottavaan kommunikaatiokapitalismiin. ”Filosofi häipyy aina paikalta kun joku sanoo: keskustellaanpas nyt vähän. […] Mitä filosofiaa kiinnostaa, että joku sattuu olemaan tätä tai tuota mieltä, ajattelee mieluummin näin kuin noin, kun ei koskaan sanota, mistä on kyse?”1 (Deleuze & Guattari 1993, 38.) Keskusteleminen ja kritisoiminen ilman luomista – itse asiassa suurin osa median diskursiivisesta sisällöstä – on filosofialle vitsaus. Filosofian asia on aktiivinen muutos, liike ja tapahtuma (Vähämäki 2004). Kommunikaatio ja mielipiteiden tulkinta tarkoittavat reaktiivisuutta, liikkeen pysäyttämistä ja transsendentin kurikoneen pystyttämistä, siis filosofian ja luomisen loppua.
Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli ”juuston mausta kiisteleminen” myöhäismodernissa mediassa on Deleuzelle subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä. ”Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen.” (Deleuze & Guattari 1993, 151.) Esimerkiksi populaari habermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä katsoen hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä ”julkisen keskustelun” tieltä tai yrittäessään määrittää ”rationaalisen diskurssin sääntöjä”. Asia pitäisi Deleuzen mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät ”ilmaisemaan itseämme”, ”osallistumaan keskusteluun” ja ”olemaan avoimia”. Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla ilmapiiriä vapauttavaa, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio on normi. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla. ”Meiltä ei suinkaan puutu kommunikaatiota, sitä meillä on päinvastoin liikaa; meiltä puuttuu luovuutta. Meiltä puuttuu vastarintaa nykyisyydelle. ” (Deleuze & Guattari 1993, 112.)
Kommunikoinnin Deleuze korvaa antamalla filosofialla kaksi tärkeää määritelmää. Ensiksi ”filosofia on taito muodostaa, löytää ja valmistaa käsitteitä” (Deleuze & Guattari 1993, 14). ”Suuri filosofi luo uusia käsitteitä: nämä käsitteet samalla ylittävät tavallisen ajattelun dualismit ja antavat asioille uuden totuuden, uuden jaottelun, uuden tavan jakaa maailma.” (Deleuze 2004, 22.) Nämä sitaatit tuovat esiin luomisen deleuzelaisen ajattelun tärkeimpänä periaatteena.
Filosofian toinen tehtävä on taustaltaan transsendentaalis-kriittinen ja nietzscheläis-genealoginen, mutta funktioltaan rajoista irrottautumisen prosessia tarkoittavan ”deterritorialisaation” käsitteen kautta olennaisesti deleuzeläinen: filosofian tulee kysyä ilmiöiden syitä ja ehtoja ja edetä tavoittamaan ilmiössä vaikuttavien voimien moneudet repimällä olio-ontologia pluralistisen ja positiivisen tuotantoprosessin päältä. Toisin sanoen filosofia on siirtymistä ”molaariselta”, valmiiden kategorioiden ja jähmettyneiden entiteettien common sense -tasolta ”molekulaariselle” tuotantotasolle, joka ”toimii virtoina ja virran katkaisuna sekä inklusiivisina, sisällyttävinä disjunktioina, mikä tarkoittaa mahdollisuutta yhdistellä heterogeenisia osasia koneiston osasiksi […]” (Parikka 2004, 95). Molaarinen entiteetti on valmis kokonaisuus, josta vallitsee konsensus; molekulaarinen on muutokselle ja myöntäville, vapaille yhdistymisille altis moninaisen kuhinan taso. Deleuze sanoo käsittävänsä filosofian ”moneuksien logiikaksi” (Deleuze 2005, 88). Filosofian tulee nähdä molekulaariset puut molaariselta metsältä. Filosofian vallankumouksellinen rooli tarkoittaa, että on a) mahdollistettava uudenlaisia yhdistelmiä ja suhteita ja b) purettava ja deterritorialisoitava liikettä ja halua patoavia muodostelmia. Jos skitsofreniaa ei käsitetä patologiseksi tilaksi, vaan yhdistelyksi, luovaksi hourailuksi ja kokeilevaksi änkytykseksi, moninaisuudeksi ja ulkoisilla pinnoilla tapahtuviksi seikkailuksi, niin filosofia on skitsofreenisen prosessin kiihdyttämistä (Massumi 1992, 1 – 8). Skitsofilosofia aiheuttaa oikosulkuja itsestäänselvyyksien virtapiireihin ja korvaa ne differenssiajattelulla, käsitteellisellä nomadismilla ja ajattelun anarkismilla hylkäämättä kuitenkaan kliinistä ja kriittistä tutkimusta.
Filosofian ongelmat kuuluvat siis: 1) miten ja minkälaisia käsitteitä luoda? 2) Miten moneudet eli pluralistiset prosessit toimivat ehjiltä ja kokonaisilta näyttävien ilmiöiden sisällä, takana ja alla, ja miten kiihdyttää yhdistelyn ja deterritorialisaation skitsofreenista prosessia? Miten vapauttaa puhtaan eron ja kompleksisen toiston liike identiteetille ja representaatiolle perustuvasta ajattelusta? Tällaisista lähtökohdista nouseva ajattelu on jo määritelmän mukaan mediavihamielistä: mediahan perustuu suurelta osin representaatioon (esimerkiksi tv-uutisten katuhaastattelun jokamiessubjekti ”edustaa kansaa”) ja identiteettipolitiikalle (ikuinen kiista siitä, kuuluuko vähemmistöidentiteettien ääni mediassa tarpeeksi).
Käsitteiden luomisen ja prosessigenealogian/geologian lisäksi deleuzelaisen filosofian määritelmiin täytyy lisätä vielä kolmas, bergsonilainen määritelmä: ongelmien luominen. Ajattelu määrittyy ongelmien luomisen ja asettamisen, ei niiden ratkaisemisen kautta. Käsitteet myös syntyvät ongelmista: ”Jokainen käsite perustuu ongelmaan tai ongelmiin, joita ilman sillä ei olisi mieltä […]” (Deleuze & Guattari 1993, 21). Filosofian tehtävä ei ole läpäistä loogisia laskuharjoituksia, siis antaa ratkaisuja, vaan luoda uutta avaavia ongelmia: ei ratkaista vanhaa, vaan mahdollistaa uutta ja eroavaa ajattelua. Deleuzen mukaan Bergsonilla epätotuuksien tuomitsemisen ja totuuksien luominen täytyy tapahtua jo ongelmien luomisen tasolla. Perinteisesti ongelmat annetaan ja määrätään meille, esimerkiksi mediassa, ja me otamme ne annettuina. Mutta oppikirjaongelmat ovat valmiita ongelmia, joihin on turha yrittää vastata. Luominen on aloitettava jo ongelmien tasolla, ja filosofian on otettava vapaus luoda ja asettaa omat ongelmansa. (Deleuze 2006, 15.)
Median sfääriä voisi kutsua valmiin ongelmakentän paraatiesimerkiksi. Valtalehdistö, keskusteluohjelmat ja tv esittävät vuodesta toiseen samoja ongelmia: miten vähentää pätkätöiden määrää, miten saada kansa lopettamaan viinanjuonti, miten edistää kilpailukykyä … Ongelmasta vallitsee konsensus, kysymyksenasettelua ei kyseenalaisteta, jäljellä on enää valinta valmiiksi lokeroitujen mielipiteiden välillä, ja kommunikaatio toimii tv-visailun logiikalla. Deleuzen näkemys uusien ongelmien luomisen välttämättömyydestä on selvästi tarpeellinen tässä tilanteessa; deleuzelaiselle kysymys on vain luotavien ongelmien laadusta ja keinoista, joilla antaa ongelmilla vauhtia päätyä mediaan asti.
Näiden kolmen aspektin lisäksi käsittelen vielä lyhyesti Deleuzen Nietszsche-tulkintaa (Deleuze 2005b), jonka erottelut ”aktiivinen/reaktiivinen” ja ”myöntävä/kieltävä” ovat hyvä lähtökohta deleuzelaisen filosofian haltuun ottamiselle. Oleminen (tuleminen) on Deleuzen Nietzschelle eroavien voimien leikkikenttä, vallantahdon ja ikuisen paluun ääretöntä liikettä ja muutosta vailla pysyviä substansseja. Elämä näyttäytyy aktiivisten ja reaktiivisten voimien kamppailuna tai leikkinä, johon ajattelu voi liittyä myöntäen tai kieltäen. Elämä voi aktivoida ajattelua, ja ajattelu voi myöntää elämän; erilainen elämä mahdollistaa uutta ajattelua, ja erilainen ajattelu voi avata uutta elämää.
Deleuzen tulkinta sitoo Nietzschen ontologian etiikkaan. Nietzschen etiikka on hänelle ”väkivaltaista ateismia”, hyökkäys moralismia ja idealismia vastaan. Se tiivistyy yhteen kysymykseen: ”Mikä on arvojen arvo?” Kysymyksessä on arvojen luomisen ongelma. (Deleuze 2005b, 11 – 12.) Nietzschen mukaan arvot perustuvat alkuperäisen eron tekemiseen, mikä tapahtuu joko aktiivisesti tai reaktiivisesti, ylhäisesti tai alhaisesti, myöntävästä tai kieltävästi, aktion tai re-aktion (Spinozan ”passion”) kautta. Aktiivisuus ja reaktiivisuus liittyvät voimiin: aktiivinen voima toimii, reaktiivinen voima on toiminnan kohteena. Affirmoinnissa ja negaatiossa on taas kyse vallasta, jonka Deleuzen Nietszche määrittelee voimien väliseksi suhteeksi. (Ks. Deleuze 2006, 205 – 206.) Myöntämisessä eli herramoraalissa toimija nauttii erostaan ja olemistavastaan ja kutsuu itseään ”hyväksi”, erotuksena ”huonosta” tai ”alhaisesta”. Tämä on ”ylhäistä” eron tekemistä, mutta ei tuomitsemista tai vihaamista, jotka kuuluvat reaktiivisuuden piiriin. Kieltämisessä eli orjamoraalissa ajattelu perustuu kaunaisuuteen: orja kantaa reaktiivisesti kaunaa herran myöntämistä kohtaan ja kieltää herran tekemän eron – ja kutsuu herraa ”pahaksi”. Orjamoraalissa siis ensin kutsutaan toista pahaksi ja sitten määritellään ”hyvä” negaation kautta: tuo on paha, minä en ole tuo, siis minä olen hyvä. Siinä missä ylhäisessä, myöntävässä ja aktiivisessa olemistavassa tehdään ero hyvän ja huonon välillä, alhainen moraali rakentaa oppositiota negatiivisesti määritellyn hyvän ja pahan välille. Ylhäisyyttä määrittävät erot, vivahteet ja etäisyyden tuntu, alhaisuutta kaunaisuus, huono omatunto, negaatio ja yksinkertainen vastakkainasettelu. (Deleuze 2005b, 190.) Deleuze selvästi laskee hegeliläisen dialektiikan alhaiseen elämään ja oman sukupolvensa differenssifilosofian ylhäiseen elämään liittyväksi projektiksi. Valtamedia liittyneen katsannossa orjamoraalin alaan – eikö mediassa esiintyvän äänen peruskaava olekin: ”Toinen (aktivisti, narkomaani, työtön) on paha, minä en ole toinen, siis minä olen hyvä.” Ja mitäpä muuta julkisuuden arki yleensä on kuin reaktiota reaktioihin, loputonta kielteisen reaktiivisuuden toistoa.
Deleuzelle ja Guattarille koneen käsite sisältää luonnon, yhteiskunnan, ihmisen, eläimen, näiden komponentit ja komponenttien väliset suhteet. ”Kaikkialla on koneita, eikä tämä suinkaan ole metafora: koneiden koneita liittymineen ja kytkentöineen. Elinkone on kytketty lähdekoneeseen: yksi lähettää virran, jonka toinen katkaisee. Rinta on maitoa tuottava kone ja suu siihen kytketty kone.” (Deleuze & Guattari 2000, 1.) ”Kone” on jokin maailmassa liikkuvia energian, materian, tunteiden, havaintojen, ravinnon, ulosteiden, rahan jne. virtoja säätelevä suhteiden järjestelmä, sommitelma, jonka komponentit ovat myös koneita. Luonto on suuri tehdas, yksi koneista koostuva tuotantoprosessi, jonka sisällä koneiden yhdistelmät tuottavat jakoja luontokoneeseen ja kulttuurikoneeseen, ihmiskoneeseen ja eläinkoneeseen, naiskoneeseen ja mieskoneeseen, rintakoneeseen ja anuskoneeseen, jne. (Deleuze & Guattari 2000, 1 – 50; Parikka 2004, 91 – 93.)
Koska koneet ovat yhdellä yksinäänisellä olemisen tasolla sijaitsevan yleisen tuotantoprosessin tuotteita, ne eivät ole ”luonnollisia” eivätkä ne eroa olemuksellisesti. Siksi ne muuttuvat niiden koneiden mukaan, joihin ne kytketään. Esimerkiksi valo-, silmä- ja aivokoneen yhdistelmästä syntyy inhimillinen näkökone, tietysti (tällä hetkellä) vain muuhun ihmisruumiiseen kytkettynä. Kytkemällä tämä sensomotorinen näkökone vaikkapa elokuvakoneeseen syntyy uudenlainen kooste. Elokuvakameran on mahdollista havaita eri tavalla kuin silmä, koska se ei ole sidottu ajallis-paikalliseen jatkuvuuteen. Kamera on ”enemmän” kuin silmä, ja yhdessä leikkauspöydän kanssa se ylittää silmän havaitsemisen. Taustavaikuttajien koneista, ohjauskoneesta, käsikirjoituskoneesta, teknisestä koneesta, näyttelykoneesta, kamerakoneesta, leikkauskoneesta, esityskoneesta ja näkökoneesta muodostuvaan elokuvakoneistoon kytketty ihmiskone on jo jotain aivan muuta kuin vaikkapa keskiaikaiseen mediaan liitetty ihminen. Ihmisen kohtaamat vieraat elementit, kuten uudet mediat ja teknologiat, eivät siis ole olemukseltaan sen keinotekoisempia tai ylimääräisempiä kuin vanhatkaan, vaan voivat muokata ihmistä.
Koneajattelu on vihamielistä dialektiikka ja hegeliläisyyttä kohtaan. ”Olemme puhtaasti funktionalistisia: meitä kiinnostaa se, kuinka jokin toimii, ja mistä koneesta on kyse.” (Deleuze 2005a, 26.) Konefunktionalismi ohittaa dialektisen ajattelun, ja siten hegeliläisyyteen nojaavat teoriat, kuten Adornon negatiivinen dialektiikka ja muiden frankfurtilaisten humanistinen marxismi, joutavat kaatopaikalle. Deleuzen ajattelun valossa todellisuuden teesin ja antiteesin välissä junnaamiseksi puristava negatiivinen dialektiikka näyttäytyy reaktiivisena ja todellakin negatiivisena, kieltävänä ja orjamaisena ajatteluna. Dialektiikka on Deleuze-Nietzschelle ”roskaväen spekulaatiota, orjan ajattelutapa: abstrakti ajatus ristiriidasta voittaa positiivisen eron kouriintuntuvuuden, reaktio korvaa toiminnan, kosto ja kauna ottavat aggressiivisuuden paikan” (Deleuze 2005b, 22).
Adornolaisen pessimismin, kyynisyyden, vakavuuden ja kulttuuriteollisuuden tuottaman tilanteen tulkitsemisen lohduttomaksi voi nähdä dialektiikan johdonmukaisena reaktiona medioiden muutokseen 1900-luvun alkupuolella. Aktiivista ja myönteistä sen sijaan oli Benjaminin tavoin nähdä muuttuneen tilanteen positiiviset erot entiseen ja affirmoida ne. Adorno myös erehtyi muutoksen luonteen suhteen: toisin kuin hän oletti, media ei homogenisoinut yhteiskuntaa, vaan pluralisoi ja postmodernisoi sen, kuten Gianni Vattimo on huomauttanut (Vattimo 1991, 16 – 17). Tällaisessa tilanteessa vapaus ei voi tarkoittaa adornolaista ”aitojen tarpeiden” tyydyttämistä, vaan on lähempänä vattimolaista ”kodittomuutta”, ”samanaikaisesti myös erojen ja erityisten paikallisten elementtien vapautumista” (Vattimo 1991, 19), moneutta, oskillaatiota, murteellisuutta ja avoimuutta. Kodittomuuden käsite puolestaan on osin lähellä Deleuzen ja Guattarin ”nomadologiaa” (Deleuze & Guattari 2004, 387 – 467).
Koneoppi hylkää dialektiikan lisäksi essentialismille perustuvan estetiikan ja erilaiset ”luonnollisen ruumiin” olettavat fenomenologiset kannat, kuten Merleau-Pontyn ja Paul Virilion. Deleuzelle kysymys kuuluu: minkälaista elämää uudet sommitelmat voivat synnyttää? Mitä havainnolle ja ajattelulle tapahtuu esimerkiksi tietokoneen ja ihmiskoneen yhdistelmässä, kyborgissa? Asia selviää vain kokeilemalla. Kokeilu ei voi koskaan alkaa alusta, esimerkiksi ”luonnollisesta ihmisruumiista”, vaan aina asioiden välistä ja kokemuksen keskeltä. Ja aina kun tehdään uusia kytkentöjä koneiden välillä, on olemassa murtuman ja hajoamisen mahdollisuus, yhtä lailla kuin vakaan molaarisen entiteetin tai vallankumouksellisen tapahtuman luomisen mahdollisuus.
Nykyinen kontrolliyhteiskunta mediakoneineen voidaan käsittää deleuzelaiseksi sosiaalisia virtauksia organisoivaksi abstraktiksi koneeksi. Toisen maailmansodan jälkeen on usein toistetun näkemyksen mukaan tapahtunut siirtymä Foucault’n analysoimasta kuriyhteiskunnasta Deleuzen hahmottelemaan kontrolliyhteiskuntaan, joissa valta operoi sisäistetyn itsekontrollin, valvonnan, markkinalogiikan ja mielivallan kautta. Kontrolliyhteiskunnassa yksilöt eivät enää kulje näkyvän auktoriteetin kurin alaisena suljetusta instituutiosta toiseen ja omaksu toisinaan opiskelijan tai sotilaan ja toisinaan tehdastyöntekijän tai vanhuksen roolia. Instituutiot ja niiden logiikat, roolit ja valtarakenteet leviävät kaikkialle yhteiskuntaan. Opiskelijan tilalle tulee ”elinikäinen oppija”, koulutusinstituutiot avataan yrityslogiikalle, sotilaat muuttuvat epämääräisiä interventioita tekeviksi rauhanturvaajiksi ja poliiseiksi, tehtaat päästävät kysynnän seiniensä sisään. Instituutioiden ja roolien rajat sumentuvat ja epämääräistyvät, ja kurihierarkiat korvautuvat joustavilla kontrolliverkostoilla. Ennen kaikkea yrityksen ja kaupallisuuden logiikka penetroi koko sosiaalisen kentän: koulutuksen, tieteen, sodankäynnin, kulttuurin ja tietenkin median. ”Marketing on nyt sosiaalisen kontrollin väline, ja se kasvattaa herrojemme hävyttömän rodun.” (Deleuze 2005, 123.) Kontrollin logiikka ei perustu sulkemiseen, normittamiseen tai paranoidiseen valvontaan, vaan modulointiin, varioimiseen ja elämän fyysisiin ja henkisiin mahdollisuuksiin ylipäätään. Esimerkiksi moottoriteille ei suljeta ketään, mutta kuitenkin niillä liikuttaessa ollaan yhtä aikaa ”vapaita” ja täysin kontrolloituja. Samaa voisi sanoa mediasta. (Deleuze 2005, 118 – 125; Vähämäki 2005 10 – 14.)
Kontrolliyhteiskunta on postfordistisen kapitalismin tuottama muodostelma. Postfordismi operoi osittain Deleuzen (ja Guattarin) luomilla käsitteillä: verkosto/rihmasto, joustavuus, liikkuvuus, paikattomuus, diffuusit olosuhteet, koneelliset yhdistelmät, luovuus, luova halu, jne. Se halujen, koneiden ja virtojen metafysiikka, josta Deleuze ja Guattari kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla, näyttää nyt tulleen osaksi kokemustamme. (Vrt. Jakonen, Peltokoski & Virtanen 2006.)
Mediaestetiikan osalta siirtymään teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen liittyy kaksi olennaista juonnetta, joihin Deleuzen ja Guattarin termistö ja ajattelu sopivat. Ensiksi media on kokenut rakennemuutoksen mediaympäristöksi, johon osa entisen yksityiselämän funktioista on jo siirtynyt. Pidämme yhteyksiä ja luomme kontakteja internetin foorumeilla, kontaktisivustoilla ja kuvagallerioissa, elämme osittain puhelinverkoissa, chateissa ja sähköposteissa, tv ja musiikki ovat tärkeimpiä puheenaiheita ja osallistuvat luonteidemme ja rooliemme (ja aivojemme) tuottamiseen. Media ei ole enää väline tai objekti ”tuolla jossain”, vaan entistä enemmän itse ympäristö, jossa elämme.
On esitetty, että medioiden muuttuessa niiden varsinainen sisältö ei muutu. Kannan mukaan ”uutta mediaa” koskeva debatin nykyinen muoto on peräisin 1920- ja 30-luvuilta, jolloin kiistan puolustajaosapuoli argumentoi uuden median (silloin radio ja elokuva) sivistävän ja kehittävän meitä, ellei peräti tekevän meistä yli-ihmisiä, kuten internetin ja hologrammien piti aikoinaan tehdä joidenkin mukaan. Ja ”eliitin kulttuurin tuhoamista” juhlittiin jo 1400-luvulla kirjapainomedian tullessa. Uusien mediamuotojen vastustajat ovat puolestaan väittäneet – niin ennen kuin nytkin – uudistuksien tuhoavan lapsia, antavan huonoja roolimalleja ja kuvaavan tärkeitä asioita arveluttavasti – syytöksiä, jotka palautuvat Platonin Sokrateehen. Sokrateelta löytyvät sekä perusargumentit sensuurin puolesta (”runoilijat on karkotettava valtiosta, koska he antavat huonoja roolimalleja ja kuvaavat jumalia halventavasti”) että median pelko (”kirjoitus tuhoaa muistin”). Joidenkin mukaan tämä osoittaa, ettei ”uusi” media todella luo uutta. Vanha sisältö toistuu aina uusissa välineissä, ja vanhat diskurssirakenteet ovat väistämättä mukana uusissa välineissä. Kaikki on eräässä mielessä jo tehty, joten vain aste-erot ovat mahdollisia.
Vaikka näin vaikuttaakin olevan, uuden mediakoneen kytkeytymismahdollisuuksineen voi väittää aiheuttavan uudenlaisia olemisen tapoja, siis kokemustyyppejä. Kokemus muuttuu, vaikka itse sanat ja argumentit olisivat samoja kuin Pompeijissa tai 1920-luvulla. Kokemuksen muutoksen voi havaita jos estetiikan oppialan sisällä. Entinen, elitistinen korkeakulttuurikoneen tuottama kokemustyyppi oli keskittynyttä fokusoituminen tiettyyn kaanoniin ja selvärajaiseen teokseen), vakavamielistä (kantilainen esteettinen kontemplointi) ja ”syvällistä” (taideteos totuuden välineenä). Nykyään meille pumpataan satoja kuvia päivässä tv:n, lehtien, mainosten ja netin läpi, emme juuri ehdi keskittymään yksittäisiin teoksiin (sikäli kun sellaisia enää katsotaan olevan) ja surffailemme uusien työ- ja popkoneiden tuottamien fragmenttien aalloilla. Ironia, kyynisyys, camp, kitcsh, vastuuttomuus, parodia ja pinnallisuus kuuluvat vakiona jälki-60-lukulaiseen kokemustyyppiin. Jokin siis todella on muuttunut myös laadullisesti, ja tällaisessa kokemusmaailmassa Deleuzen nomadinen ajattelu bergsonilaisine kuvineen ja nietzscheläisine murtumineen on ”paikallaan”.
Toiseksi informaatiotulvan jatkuva kasvu aiheuttaa kielellisen merkityksen vähentymistä ja affektiivisen merkityksen lisääntymistä. Kiinnitämme nyt ehkä vähemmän huomiota tekstuaalisuuteen ja huomioimme enemmän sitä, mikä on asioiden audiovisuaalinen muoto ja minkälaisia tuntemuksia, elämyksiä tai shokkeja, eli affekteja, meille tuotetaan. Merkitystä tuottavat kielellisten merkkien sijaan entistä enemmän koetut intensiivisyydet, ja keskittymisen sijaan merkitys hajaantuu loputtomiin informaatio- ja affektivirtoihin. Filosofiassa, sosiologiassa ja kulttuurintutkimuksessa onkin 1990-luvulta alkaen ollut havaittavissa diskurssianalyysiin, wittgensteinismeihin ja semiotiikkaan kyllästymisen merkkejä, mitä jotkut kutsuvat ”affektiiviseksi käänteeksi” (ks. esim. Niin & näin teemanumero 2/2007).
Aikoinaan nämä tutkimusalat olivat jotakin uutta ja radikaalia. Nyt ne on integroitu akateemiseen koneeseen, minkä takia niistä on tulossa – tai jo tullut – valtaa säilyttäviä ja mahdollisesti kykenemättömiä ymmärtämään parhaillaan muotoutuvaa todellisuutta. Deleuze ja Guattari löivät murtumia niin freudo-marxilaisuuteen kuin strukturalismiin ja semiotiikkaankin, jotka olivat 1970-luvun alun Ranskan virallista kriittistä filosofiaa (kuten analyyttinen filosofia on edelleen Suomessa). Affektiivisen käänteen yhden juonteen voisi ehkä tulkita eräänlaiseksi yritykseksi masinoida muiden muassa Deleuzea ja Guattaria vallankumouksellisesti ja murtautua tekstuaalisuudelle, identiteetille ja representaatiolle perustuvan kulttuurintutkimuksen yli; Brian Massumi ja Lawrence Grossberg ovat esimerkkejä tämänsuuntaista projektia ajavista tutkijoista (Massumi 1992; 2002; Grossberg 1995). Affektiivisen käänteen mukaan Deleuzen filosofia mahdollistaa affektien ja myös niillä operoivan median ymmärtämisen paremmin kuin tekstuaalisuuteen perustuva ajattelu.
Seminaaritekstissään ”Nomadinen ajattelu” Deleuze kirjoittaa nietzscheläisestä aforismista:
Jos haluatte tietää, mitä tarkoitan, niin etsikää voima, joka antaa merkityksen, tarvittaessa uudenkin, sille mitä sanon. Yhdistäkää teksti tähän voimaan. Tällä tavoin ei ole olemassa Nietzschen tulkinnan ongelmaa. On olemassa vain ”masinoinnin” ongelmia: Nietzschen tekstiä täytyy ”masinoida”, löytää se ajankohtainen ulkoinen voima, jonka avulla hän onnistuu päästämään jotakin läpi, sen energiavirta. (Deleuze 1992, 13 – 14.)
Kutsumalla ulkoa tulevia voimia on mahdollista ”ymmärtää teksti laillisesti väärin”, käyttää sitä hyväksi omiin tarkoituksiin. Masinointi ei kuitenkaan onnistu mielivaltaisesti, vaan sen täytyy liittyä hyväksikäytön kohteen omaan logiikkaan. Se onnistuu vain affirmoimalla, yhdistelemällä ja kehittelemällä jo olevaa, aivan kuten maalattu muotokuva aina valikoi mallin piirteitä, kehittelee joitakin edelleen, vahvistaa toisia ja heikentää toisia. Lähdeteksti on Deleuzelle ilmiö, joka odottaa uusia valloittavia voimia, voimia, jotka saavat sen toimimaan jollakin tavalla – tai räjähtämään. Tätä eetosta seuraten voidaan esittää varsinainen kysymys: miten Deleuzea voisi masinoida mediaesteettiseen toimintaan?
Kuten on tullut selväksi, Deleuzen ja median yhteyttä ei tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: ”[...] mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen.” (Deleuze 2005a, 136.) Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä ”kohukirjailija”? Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta. Paon teema on ehkä itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Siihen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.
Sekä Deleuzen omat että Guattarin kanssa kirjoitetut teokset ovat läpipoliittisia kahdessa mielessä: ensiksi vallankumouksellisuus on ajattelun normatiivinen kriteeri, toiseksi tärkeä filosofian tehtävä on toimia kapitalismia vastustavana aktivismina. Eräs Deleuze-Guattarin ovela liike on kuitenkin puhua kapitalismin kiihdyttämisestä pelkän vastustamisen lisäksi. ”Lisää vauhtia, emme ole nähneet vielä mitään!” (Ks. Deleuze & Guattari 2000; Deleuze 2005a, 23.) On reaktiivista kavahtaa nykyistä kapitalismia ja vaatia paluuta vaikkapa primitivismiin, protektionismiin, humanismiin, vakituisiin työsuhteisiin tai turvalliseen kansallisuusidentiteettiin. Antikapitalistinen aktivismi on taas myönteinen ilmiö, mutta se ei riitä. Ehkä kapitalismia ei ole mahdollista tuhota sisältäpäin, vastustamalla sitä. Ehkä ainut tapa voittaa kapitalismi on ylittää se puskemalla siitä läpi, pääsemällä sen toiselle puolelle. Mitä jos kapitalismille annettaisiin niin paljon vauhtia, että siihen syntyisi murtumia? Mitä jos meidän ei tule vähentää kulutusta, vaan päinvastoin kuluttaa enemmän ja nopeammin? Mitä jos kapitalismi onkin mahdollista ylittää sisältäpäin – kuluttamalla se loppuun tai organisoimalla sen koneistoja uudelleen? Hardt & Negri (2000) sekä suomalainen prekariaattiliike toimivat juuri näin. Esimerkiksi perustulon ja vapaan liikkumisen vaatiminen voi tukea kapitalismia (monet oikeistolaisetkin argumentoivat perustulon puolesta), mutta voi myös olla, että tällaiset uudistukset mahdollistavat kapitalismin tuolle puolelle menemisen työstä kieltäytymisen ja autonomisemman itseorganisoitumisen muodossa. Sen sijaan, että paskaduunien ja prekaarien pätkäsuhteiden toisen armoilla olemisena aikoina vaadittaisiin vanhan ay-vasemmiston tavoin reaktiivisesti paluuta turvallisiin vakityösuhteisiin ja identiteetteihin, deleuzisti vaatii aktiivisesti lisää pätkätöitä – mutta omilla ehdoillaan. Deleuzelainen aktivisti myöntää pätkätöiden vapauttavat aspektit ja pyrkii luomaan hedelmällisempiä olosuhteita (perustulo kaikille, vapaa liikkuvuus, tuotannon autonomia, irrottautuminen holhouksesta ja rajoittuneista ihmiskuvista) negatiivisten aspektien tilalle sen sijaan, että orjamaisesti yrittäisi pysäyttää liikettä ja vaatia rajoja. Ja kiihdyttäminen koskee myös mediaa. Silloin kun sitä ei paeta, mediaa on mahdollista käyttää hyväksi kiihdyttämällä asiat huippuunsa: järjestetään laittomat nuotiobileet VR:n Makasiineilla, rikotaan ikkunoita ja spreijataan kaupunkikuvaa, vallataan taloja ja blokataan katuja. Tämä on yksi tapa, jolla uusia ongelmia voidaan luoda ja tuoda mediaan. Tempausten vaikutus on jotakin muuta kuin liberaaliin mediakommunikaatioon rajoittuneiden huolestuneiden yleisönosastokirjoitusten. 2000-luvun vasemmistoradikaali aktivismi soveltaa näin kahta Deleuzen maksiimia: aktiivista myöntämistä ja affekteilla vaikuttamista.
Entä se varsinainen mediaestetiikan tutkimus? Raflaavasti tiivistettynä deleuzelainen mediaesteetikko voisi toimia kolmen periaatteen mukaan, jotka seuraavat Deleuzen filosofiamääritelmistä:
Ajattele aikaasi vastaan: älä reflektoi muodissa olevia ongelmia, vaan aseta ei-vielä-oleva ongelma. Ole epäajanmukainen.
Ota selvää aktuaalisen mediatodellisuuden tuotantoprosesseista ja virtauksia kanavoivista koneistoista. Tutki virtuaalista ja kartoita mahdollista. Ole genealogi-geologi.
Surffaa erojen ja voimien aallolla. Luo käsitteitä. Ota kohtalo omiin käsiisi. Ohita valtiokone. Ole nomadologi. Ala aktivistiksi.
Kysymys on pohjimmiltaan vapaasta liikkeestä, harhailusta, kokeilusta ja ruumiin voimaa parantavien suhteiden lisääntymisestä, siis spinozalaisittain aktiivisuudesta ja ilosta. Kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? ”Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia.” (Deleuze 2005, 165.) Miksemme siis tee jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja ”vastuuntunnosta”? Ja miksemme käytä mediaa hyväksi tai pakene ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä?
Kirjallisuus ja lähteet
Deleuze, Gilles (1992): Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967 – 1986. Toim. Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen & Jussi Vähämäki. Gaudeamus, Helsinki.
Deleuze, Gilles (2004): Desert Islands and Other Texts 1953 – 1974. Ed. David Lapoujade. Semiotex(e).
Deleuze, Gilles (2005a): Haastatteluja. Suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki.
Deleuze, Gilles (2005b): Nietzsche ja filosofia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Summa, Helsinki.
Deleuze, Gilles (2006a): Bergsonism. Trans. Hugh Tomlinson & Barbara Habberjam. Zone Books, New York.
Deleuze, Gilles (2006b): Two Regimes of Madness. Texts and Interviews 1975 – 1995. Ed. David Lapoujade. Semiotex(e).
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1993): Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus, Tampere.
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (2000): Anti-Oedipus. Trans. Robert Hurley, Mark Seem & Helen R. Lane. University of Minnesota, Minneapolis.
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (2004): A Thousand Plateaus. Trans. Brian Massumi. Continuum Books, London.
Grossberg, Lawrence (1995): Mielihyvän kytkennät. Suom. ja toim. Juha Koivisto et al. Vastapaino, Tampere.
Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Empire. Harvard UP, London.
Holvas, Jakke & Vähämäki, Jussi (2005): Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Teos, Helsinki.
Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.) (2006): Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto, Helsinki.
Massumi, Brian (1992): A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia. Deviations From Deleuze and Guattari. MIT Press, Campbridge.
Massumi, Brian (2002): Parables for the Virtual: Movement, Afect, Sensation. Duke UP, Durham.
Ryynänen, Max (2007): Median estetiikka. Luentosarja Helsingin yliopistossa 10.8 – 24.8.2007.
Sihvonen, Jukka (2004): “Ajattelun koneistot: Gilles Deleuze ja Félix Guattari sekä median ja filosofian eriparisuus.” Teoksessa Mörä & ym. (toim.) (2004), Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Gaudeamus, Helsinki, 334 – 361.
Taira, Teemu & Väliaho, Pasi (toim.) (2004): Vastarintaa nykyisyydelle. Eetos, Tampere.
Vähämäki (2004): ”Muutos filosofian asiana.” Teoksessa Taira & Väliaho 2004, 29 – 51.
Vähämäki (2005): ”Esipuhe.” Teoksessa Deleuze 2005, 7 – 14.
Väliaho (2004): ”Audiovisuaalisen median ja kontrollin neuroesteetiikasta.” Teoksessa Taira & Väliaho 2004, 113 – 138.
1 Kyseinen kappale jatkuu: ”Ja kun tämä filosofiassa toisaalta sanotaan, niin ei siksi että keskusteltaisiin, vaan jotta luotaisiin keskustelun ulkopuolelle jääviä käsitteitä kulloisillekin ongelmille.” (Ibid.) Tavoitteena on siis ohittaa kommunikaatio ja osallistua luomisprosessiin, tapahtuminen ja affektien virtaan.
