Perinteinen käsitys taiteen historiasta sanoo, että miehet runoilivat naisista. Mies oli taiteilija, nainen oli muusa, kohde tai vastaava. Onneksi historia ei ole kaikkialla näin yksinkertaista.

Japanissa on kolme omaa kirjoitusjärjestelmää: 1) kiinalaisperäiset kanji-merkit, jotka tulivat Japaniin 300-luvulla, sekä 2) foneettiset hiragana-tavumerkit, jotka kehittyivät 800-luvulla samaan aikaan 3) foneettisten katakana-tavumerkkien kanssa. Tuohon aikaan pyöreä ja kaunis hiragana oli naisten tekstiä, kulmikas ja nopea katakana miesten.

Yksinkertaistettuna: naiset hiraganoilivat runoja ja romaaneja, esimerkiksi Genjin tarinan, Japanin "kansalliseepoksen". Miehet taas kirjoittivat virallisia dokumentteja katakanalla. Hiragana liukuu elegantisti, ilman uhoa, katakana töksähtelee ja käskee. Ehkä siksi nykyjapanissa kieliopilliset päätteet kirjoitetaan hiraganalla ja ulkomaiset lainasanat katakanalla. Naisellista ja miehistä?

Japani tuli mieleen, kun yritin käsittää, miksi pidän niin paljon "naisellisten" blogien kirjoitustyylistä. Siinä on jotain hiraganamaista. Tarkoitan esimerkiksi Postmodernin identiteetin, Harhautuksien ja monen muun käyttämää tyyliä. Ne kirjoittavat henkilökohtaisesti mutta viileästi ja "etäisesti", subjektiivisesti, mutta kirjoittava subjekti on tyylissä jotain ihan muuta kuin itseään esille tunkeva kirjurimies. Teksti ei ole "virallista" tai "asiallista", muttei myöskään "revittelevää". Se liukuu ilman uhoa tai aggressiota. Ei machomiehinen, ei tyttömäinen. Eikä se yritä liikaa olla akateeminen, toisin kuin joidenkin lässynaistutkijoiden yliasialliset tekstit (suomalaisen valtavirtafeminismin impotenssi on yksi teema, johon täytyy palata).

"Hillitty" on väärä sana kuvaamaan naisellista tyyliä, koska se olettaa normiksi jonkin, jota täytyy hillitä. Ehkä "elegantti" on parempi: ei sivistyneen porvarin elegantti, ei tukahdutetun elegantti, vaan liukuvan, etäisesti huvittuneen ja älykkään elegantti. Sileä. Voittaa vallan ilman pakenemista ja ilman konfrontaatiota. En tiedä, mihin sijoittuu tyylin nelikentässä.

 

 

Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.

Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.

Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.

Auktoriteettien kritiiki?

Mitä?

Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.

Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.

 

Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.

Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on  Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.

Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.

 

Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.

Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:

 

Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.

(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)

 

Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.

Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."

Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.

Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.

Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.

Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.

Mutistaan mutta ei kapinoida.

Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.

"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"

Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."

Saattaahan se olla kypsymässä.

Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).

 

 

 

Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.

Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.

Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…

Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.

 

Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."

Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.

"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.

Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…

No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.

Children of Bodom - Tokyo Warhearts

 

 

Zengakuren (kuva: dailylife.com)

 

Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.

Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.

Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.

Muuten vuosi on tässä:

 

 

- No, koska ne oksentaa kun ne on vessassa.

Se on normaalia käytöstä Japanissa.

BYRÖG ÖKH KAKOKAKO. Kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun tyttö tulee kopista tuollaisen sinfonian jälkeen. Kukaan ei sano mitään, se tiedetään ja siihen luotetaan. Tyttö on vähän kuihtuneen näköinen. Täytyy siis liittyä lavuaaria tukkivien naisten jonoon ja korjata meikki.

Samalla voi vaikka kihartaa hiukset.

 

 

 

Tapasin tänään baarissa japanilaismiehen, joka sanoi luovuttaneensa suosiolla japanilaisten naisten suhteen, koska he yrittävät olla niin söpöjä ja cooleja ja länsimaisia. Mies oli sitten mennyt naimisiin amerikkalaisen naisen kanssa…

Monet aikuiset naiset tuntuvat kiduttavan itseään syömällä vähän ja askeettisesti. Nuorempien on ryhmäpaineen vuoksi pakko osallistua Pohjois-Amerikkaa ihkuttavaan teinikulttuuriin, jonka saturaatioasteen yksi indikaattori on ilmaisu M4, "tavataan McDonald’sin edessä neljältä". Aluksi tuli ihmeteltyä, miten tytöt voivat syödä mäkissä ja painaa silti 38 kg, mikä on japanilaisen naisen ihannemitta.

Enää ei tarvitse ihmetellä. Pakkohan se ruoka on oksentaa.

Mäkin oksentaisin, jos söisin.

Japanilaisessa naistenvessassa ei virtsa lorise. Ainoa sallittu ääni on fake flush, jota varten on oma nappinsa. Se soittaa kovaäänistä paperin repimistä ja vessan vetämistä alapään turahdusten peitoksi. Asioinnin jälkeen itsensä voi pestä etu- ja takapäästä käyttämällä istuimen nappeja, ja lopuksi voi suihkuttaa jalkoväliinsä erityistä hajustetta. Sitten voi kohentaa linttaan astuttuja korkokenkiä - koska kaikilla tytöillä on pakko olla korkkarit joilla kukaan ei kuitenkaan osaa kävellä - nostaa pitsireunaisia polvisukkia, tarkistaa tekoripset ja kynsikoristeet, suoristaa minihametta ja kipsuttaa taas sormi suussa söpönä ja pikkutyttömäisenä hihittelemään miehille, jotka selittävät juttujaan tyytyväisinä.

Tv-mainokset näyttävät, miten voi käydä, jos nainen hikoilee töissä ja miespuolinen esimies tulee tarkistamaan miten työt sujuvat. On siis parasta estää hikoilu suihkeilla ja kainaloihin laitettavilla antihikilaastareilla.

Kaikki, mikä tulee ruumiista, on pelottavaa ja ällöttävää. Paitsi yksityisesti, tietenkin: HENTAI dictionary.

 

 

 

Lapset sukupuolitetaan pienestä asti muun muassa pakollisilla koulupuvuilla. Pojilla on yleensä esiaste sararimanin uniformusta, eli suorat housut ja valkoinen paita. Tytöt puetaan polvisukkiin ja hameeseen, joka näyttää lyhenevän sitä enemmän, mitä vanhempi tyttö on (monet toki lyhentävät sitä tarkoituksella). Tv:ssä miesten puhe saatetaan tekstittää harmaalla, naisten vaaleanpunaisella. Pelihallit ovat miehille, paitsi pohjakerrokset, joissa pojat pyydystävät ufo catchereista leluja tytöille. Puhutaan kaupoista, joihin ei edes päästetä naisia.

Amélie Nothombin Stupeur et tremblements (suom. Nöyrin palvelijanne) on paras kirja naisen asemasta Japanissa.

Uutisia Japanista:

 

White Day was celebrated March 14, but along with giving cookies and chocolates, men might have done better to give women the one-third of their salaries they are missing. According to new data, Japanese women are paid 33 percent less than men. A recent report on average salary gaps from the International Trade Union Confederation revealed that gender differences in salary persist, with Japan’s gap one of the largest.

The study showed that among world economies, Japan’s male-female pay disparity edges out even Asian neighbors, South Korea and China, and is double the world average. Japan often compares itself to the West in many regards, but the average pay gap of 14 percent in Europe and 22 percent in the U.S. betters Japan’s by double digits.

Japan’s salary gap

 

The greatest percentage of women in senior management is in the Philippines where women hold 47% of senior positions. They are followed by Russia (42%) and Thailand (38%). In Armenia 29% of senior positions are held by women, being the 9th country in the league, whereas the lowest percentage continues to be in Japan (only 7%).

Grant Thornton

 

 

 

Ensiksi nauroin ajatukselle japanilaisesta anarkismista. Nyt nauran ajatukselle japanilaisesta feminismistä.

Molempia kuitenkin on harjoitettu Japanissa yli sata vuotta. IWW:hen kuulunut Shusui Kotoku esitteli anarkismin vuosina 1906–1911, ja feminismi alkoi orastaa vuoden 1968 Meiji-vallankumouksen jälkeen.

Nykyisyys ei lupaa paljon kummastakaan. Anarkokollektiivit ovat pieniä ja keskittyvät suurkaupunkeihin. Nuoret eivät muodosta liittoja tai vastusta auktoriteetteja suoraan, vaan kapinoivat perinteitä vastaan pakenemalla maaseudulta kaupunkeihin - Tokio on maailman suurin imuri - ja pukeutumalla oudosti - kaikki kapinointi on täällä esteettistä.

Naisetkaan eivät ota yhteen miehisen yrityskulttuurin kanssa, vaan lähtevät töihin ulkomaisiin firmoihin.

Pakeneminen siis hallitsee vastarintaa, ei organisoituminen. Tuntuu jotenkin tutulta…

 

 

 

 

Toisen maailmansodan loppuun asti Japani oli fasistinen valtio, joka huipensi "aasialaisen julmuuden" 1900-luvun alun militaristisella ja imperialistisella kaudella, korealaisten naisten pakkoprositituutiolla ja gaijineiden keskitysleireillä. (Aasialaisesta julmuudesta kiinalaisittain ks. Chinese Torture Chamber.)

Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu joustavuus ja voittajan tahtoon alistuminen. Siksi valtion oli toisen maailmansodan jälkeen helppo ainakin muodollisesti omaksua liittoutuneiden määräämä liberaali demokratia.

Japani on silti edelleen pitkälti wasistinen maa.

Wa viittaa harmoniaan, rauhaan, tasapainoon ja - historiallisesti kiinalaisten käyttämänä - etnisesti japanilaisiin. Sanan etymologiasta löytyy yhteyksiä alistumiseen, kumartamiseen, polvistumiseen ja fyysiseen lyhyyteen. Wa on jotakin, joka täytyy säilyttää. Se tarkoittaa konfliktien välttämistä, ryhmään mukautumista, auktoriteettien tottelemista ja normeihin sopeutumista.

Wasismia on maailman jakaminen japanilaisiin ja muihin eli gaijineihin.

 

Even if one argues that modern usage renders the two terms indistinguishable, gaijin is still a loaded word, easily abused. Consider two nasty side effects:

1) "Gaijin" strips the world of diversity. Japan’s proportion of the world’s population is a little under 2 percent. In the gaijin binary worldview, you either are a Japanese or you’re not — an "ichi-ro" or a "ze-ro." Thus you suggest that the remaining 98 percent of the world are outsiders.

2) . . . And always will be. A gaijin is a gaijin any time, any place. The word is even used overseas by traveling/resident Japanese to describe non-Japanese, or rather "foreigners in their own country," often without any apparent sense of irony or contradiction. Logically, Japanese outside of Japan must be foreigners somewhere, right? Not when everyone else is a gaijin.

Left unchallenged, this rubric encourages dreadful social science, ultimately creating a constellation of "us and them" differences (as opposed to possible similarities) for the ichiro culture vultures to guide their ideological sextants by.

Once a ‘gaijin,’ always a ‘gaijin’

 

Wasismia on myös radikaalin ajattelun ja toiminnan väkivaltainen tukahduttaminen. Japanissa poliisi voi pitää kiinniotettuja ihmisiä yli 20 päivää putkassa ilman minkäänlaisia syytteitä, ja poliisin kuulustelumenetelmillä on edelleen huono maine. G8-mielenosoituksia edeltäneet security sweepit kohdistuivat erityisen rajusti ulkomaalaisen näköisiin.  Antiautoritaarinen liikehdintä pyritään yhä kitkemään nopeasti.

 

Tokiolainen Hosei-yliopisto on erottanut joukon poliittisesti aktiivisia opiskelijoita ja kieltänyt vetelehtimisen, julisteiden kiinnittämisen ja puheiden pitämisen yliopiston lähettyvillä.

Yliopisto erottaa rauhanhäiritsijät Japanissa

 

Luulisi, että wasismi olisi hyväksi edes ympäristölle, mutta ei:

 

In his book "Dogs and Demons," Alex Kerr argues that environmental degradation has been one of the byproducts of Japan’s relentless postwar pursuit of economic growth. In the last half-century, Kerr suggests that the Japanese have dammed up most rivers, scarred many mountains and uprooted trees, all to make way for urban growth. In the course of this expansion, much of Japan’s natural habitat has been lost.

Kerr points out that this lack of regard for nature contradicts the traditional world view of the Japanese. In most Western writing, the Japanese are portrayed as nature lovers, with a spiritual, almost mystical connection to their environment. Japan’s indigenous Shinto religion even puts a reverence for nature at the core of its beliefs.

However, as Kerr points out, this Western view of Japan is a myth. Yes, the Japanese enjoy their cherry-blossom parties each year. But in reality, the Japanese see nature as something to conquer rather than preserve.

Silent spring in Tokyo

 

Jos ihailee japanilaisten kurinalaisuutta, etikettiä, motorista taitavuutta, esteettistä silmää tai sosiaalista organisointia, kannattaa muistaa että ne on kaikki wasismilla lihaan piiskattu.

Myös "antiwasistinen" toiminta on jotenkin paradoksaalisesti ollut erittäin hyvin organisoitua. 1960-luvun mellakoitsijat aaltoilivat tien laidalta toiselle kädet yhteen liitetyssä käärmemuodostelmassa, ja Vietnamin sodan vastaisissa mielenosoituksissa tuhannet marssivat ja militantit taistelivat poliisien kanssa kivillä ja koktaileilla. Yliopistokapinoinnin seurauksena poliisilla on hyvin tiukat ohjeet pitää matalaa profiilia kampusalueilla.

 

 

Shinjuku Center

 

 

Edellisen rakennuksen hissistä

 

 

Huipulta (keskimmäinen torni muistuttaa Shinra Buildingia)

 

 

Nishi-Shinjuku: täällä kuvattiin Lost in Translation

 

Shinjukun Skyscraper District on pelkkää betonipenistä

 

 

ja rakkautta (oikeasti alue on varmaan Tokion rauhallisin: pari turistia ja liikemiehiä)

 

 

penisjuuristosta noustessa

 

 

Tokyo Metropolitan Government Building

 

 

 

kaksi näkymää TMGB:n pohjoistornin huipulta

 

 

Työväkeä väsyttää

 

 

Jenkkiketjun uuteen Tokion kauppaan on käsittämättömät jonot nuorison muotialueella Harajukussa

 

 

Kaikkialla on tarjolla muoviruokaa (Asakusassa on tukkualue, jossa myydään näitä)

 

 

Portti joka vie Meiji-jingun shintopyhäkköön

 

 

Puistosta

 

 

Temppelille lahjoitettua sakea

 

 

Sarariman vetää kitaran säestyksellä

 

 

Sama tyyppi yksinäisen länkkäricossaajan kimpussa

 

 

Yoyogi-puiston fiftarit tanssimassa, vieressä seisoi parkissa pinkki cadillac

 

 

Pachinko-hallissa kilisee

 

 

Akihabaraa yöllä

 

 

Parsakaalinuppuja idässä Tokyo-aseman vieressä

 

 

Kaikki näyttävät nukkuvan töissä

 

 

Rakastan tällaista industrialismia (Eitai-dori)

 

 

Keisarillisen palatsin puutarhan aukiota asfaltintasalta: siellä tuntee olevansa osa Spinozan substanssia

 

 

 Vasemmisto: anarkokommunismia? Autonomismia? Bileitä? Ei, vaan lässyn lässyn

 

Jo on perkele kun vasemmisto lässyttää ja inisee niin että menettää vaaleissa ainoan europarlamenttipaikkansa - vakavan talouskriisin aikaan ja oppositiosta käsin!

Ehkä voimme tässä yhteydessä hieman leikkimielisesti kiittää jokaista minä-en-äänestä-koska-olen-moraalinen-anarkistia: teidänkin ansiostanne saamme taas nauttia oikeistolaisemmasta europolitiikasta. Pahoittelumme, se vallankumous ei tule vielä huomennakaan, ei ainakaan jos rajoitetaan taktiikat vain puhdasoppisiin.

Vasemmiston suuremmista figuureista ainoastaan joku Paavo Arhinmäki vaikuttaa olevan jyvällä asioista, jotka pitäisi nostaa käsittelyyn heti. Puolueohjelmat pitäisi kirjoittaa uusiksi verkkolehti Megafonin pohjalta, commonsien käyttö ja aitaus pitäisi politisoida, prekarisaatio ja miniyrittäjyys pitäisi ottaa vakavasti, ja käytännön tasolla pitäisi auttaa uutta työväkeä organisoitumaan ja sivistymään.

Se puoluepolitiikasta. Vaalitulos vahvistaa käsitystä siitä, että vallankumoukselliset tarvitsevat nyt kurinpidollisen potkun perseelle. Japanilaiset tarjoavat sen.

On kolme asiaa, jotka vasemmistolaiset voisivat oppia Japanista.

 

1. Formalismi. Japanissa muodollisuus (kata) tai "oikea tapa tehdä asiat" (shikata) on viety niin pitkälle, että oikeastaan mitään sisältöä ei ole jäljellä, eikä mikään tarkoita enää mitään: perverssi versio Guattarin ei-merkitsevää semiotiikkaa koskevista unelmista. Formalismin ei kuitenkaan tarvitse mennä äärimmäisyyksiin tuottaakseen tuloksia. Japanilainen kurinalaisuus alkaa kehittyä kunnolla kirjoitusjärjestelmiä opiskellessa. Hiragakana ja katakana (molemmat 46 tai 48 tavumerkkiä) menevät vielä länsimaisessa mielentilassa, mutta tuhannet kiinalaisperäiset kanjit vaativat jo ankaraa ja säännöllistä työtä, esteettistä silmää ja taitavaa motoriikkaa (siksi en ole oppinut niitä). Kanjit ovat muotti, joka valaa japanilaisen psyyke-ruumis-sommitelman tarkaksi ja taitavaksi koneeksi.

Jospa vasemmisto kehittäisi oman formalismin, joka tuottaisi mekanismeja vallankumouskoneen käyttöön.

 

2. Ki. 1960-luvulla suuret japanilaisfirmat alkoivat järjestää työntekijöilleen ki-energian kehittämispäiviä. Työväki kuskattiin opettelemaan liikkeitä ja laitettiin sitten heilumaan ja huutamaan julkisille paikoille. Militantti bisneskoulutus tuotti tulosta: Japani kehittyi maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi.

Ki (kiinaksi chi) tarkoittaa elämänvoimaa tai energiavirtaa (ihmiskeskeinen versio Anti-Oidipuksen halun käsitteestä). Ei tarvitse olla new age -mumisija tajutakseen, että energian äkillinen keskittäminen yhteen pisteeseen voi tuottaa hämmästyttäviä tuloksia, niin kuin heittää vastustajan nurin tai tuottaa murtuman poliittisessa kentässä.

Yllätyshyökkäyksiä, energiakeskittymiä ja militanttia koulutusta siis.

 

3. Tiimityö. On totta, että perinteisesti jyrkkä sosiaalinen hierarkkisuus ja ryhmäpaine ovat tukahduttaneet japanilaisten kyvyn ajatella luovasti. Mielenkiintoista on kuitenkin auktoriteetin hajauttaminen tällaisissa ryhmissä. Esimerkiksi japanilaisissa yrityksissä johtaja - vaikka sachon sana on perimmäinen laki - ei voi määrätä kaikkea, toisin kuin lännessä, vaan päätöksiä tehdään enemmän konsensusperiaatteella. Saadakseen suuria muutoksia aikaan on vakuutettava johtajien lisäksi myös osasto, jota muutokset koskevat. Tiimityö ja yhdessä päättäminen ovat vasemmistolaisten järjestöjen peruskauraa, mutta silti jotkut esimerkiksi Vasemmistoliitossa katsovat että organisaation pään vaihtaminen muuttaisi kaiken.

Tarvittaisiin työtiimejä, jotka olisivat sopivan joustavia, kehittäisivät itselleen sopivan keskinäisen lojaaliuden, pystyisivät asettamaan tavoitteita ja työskentelemään vakaasti niiden eteen.

 

Viime aikoina vasemmisto on keskittynyt lähinnä japanilaisen yhteiskunnan huonompiin puoliin, eli ylitsevuotavaan kumartelemiseen, itsensä kieltämiseen ja paikallaan junnaamiseen. Nyt olisi aika varastaa tältä saarelta jotain käyttökelpoisempaa.

Kämpän julkisivu kuumana päivänä

 

Roskien lajittelu, pakkaaminen ja vieminen on Japanissa oma rituaalinsa. Ennen lähtöä kuulin, että joku ulkomaalainen (outsider eli gaijin) oli vienyt roskat yöllä ulos ja saanut ne aamupäivällä takaisin, koska jätteet oli lajiteltu ja pakattu väärin. Totta se on. Asunnonvälityksestä valistettiin ensimmäisenä päivänä, että roskapussit palautetaan jos ne eivät ole kunnossa.

Perussääntönä päivittäiset jätteet lajitellaan poltettaviin (muovit ja biojätteet menevät siis samaan pussiin), ei-poltettaviin (öljyiset tölkit, kosmetiikka, ongelmajäte) ja kierrätettäviin (alumiini, pet-pullot, paperi jne.). Kierrätettäviä tavaroita ei tietenkään saisi laittaan samaan sekasotkuun, vaan esimerkiksi paperituotteista sanomalehdet, kirjat, aikakauslehdet, kartonki ja pahvi täytyy erotella ja sitoa noin kahdeksan tavaran nipuksi.

Roskat viedään kadulle keräyspisteeseen sinisen verkon alle tiettyinä aamuina seitsemän ja kahdeksan välillä. Esimerkiksi kämppämme kulmilla poltettavat jätteet kerätään maanantaisin ja torstaisin, ei-poltettavat joka kuukauden ensimmäinen ja kolmas torstai, kierrätettävät joka lauantai, ja niin edelleen.

Kierrätyksen, kaasunkäytön optimoinnin ja keskuslämmityksen puuttumisen vuoksi Tokio voi buustailla olevansa maailman kaupunkien energiatehokkuuden huippua - kotitalouksien kohdalla. Kukaan ei kysele 24/7 palavien valtavien neonvalojen ja videoscreenien perään. Kapitalismin huvittavia ristiriitoja: yksilöillä on vastuu, elinkeinoelämällä ei. Sille kyllä riittää ydinsähköä…

 

Kun roska-auto ensimmäisen kerran haki itse pakatun pussin, tuntui että meidät on nyt otettu mukaan japanilaiseen yhteiskuntaan… Sitä ei vain tule koskaan tapahtumaan. Ei edes niille korealaisille, jotka elävät Japanissa 1930-luvulla maahan väkivallalla tuodun orjatyövoiman jälkeläisinä. Kaikki muut paitsi geneettisesti japanilaiset pysyvät gaijineina.

 

 

 Jos ei vie roskia oikein ulos, voi käydä näin - kuva Meguron parasiittimuseosta, josta on ainakin yhden lehden jutun mukaan tullut nuorten parien suosittu hengailumesta

 Mutta jos roskia vie liian innokkaasti ulos, voi käydä näin

Historian lopun jälkeen metsät on tällaisia

 

Taivas on vähän tyylitelty kun oli pimeä päivä, mutta muuten kämpän ikkunasta on tällainen näkymä

 

Tokiota väitetään maailman suurimmaksi metropoliksi. Kuitenkaan Tokio ei Meguron kulmilla ole kaupunki vaan sademetsä. Konkreettisesti. Lähin kiinnekohta on Brasilia. Tuuheita talo- ja palmupuskia. Kadut ovat siistejä, ei röökinjämiä muualla kuin sivukatujen penkkien alla. Ei valumajälkiä tai tahroja. Viidakon reunustamia autoteitä, kaksikerroksisia supermarketteja, kiinalaisia ja intialaisia ravintoloita, ramen-mestoja ja anonyymeja pikkubaareja, bussipysäkkejä joilla ihmiset odottavat siisteissä jonoissa. Ei likaa, ruostetta kyllä & ränsistyneitä kaasuletkuja, sähköjohtoja ja pihakujia.

 

 

 

Joidenkin talojen väliin jää pieni pystysuora aukko. Muuten rakennukset ovat kiinni toisissaan kuin parsakaalit. Kaupunkia ei ole rakennettu, se on kasvanut. Ekosysteemi, joka on navigaation painajainen. Kaduilla ei yleensä ole nimiä, on vain ku eli (osa)kaupunki, chome eli alue, rykelmä tai kortteli, rakennus ja kerros. Sarjoitettu rihmasto, Hierarkisoitua joustavuutta.

 

 

 

 

 

 

 

Tokio on kuulemma vapain Japanin kaupungeista. Täällä ei olla enää niin kohteliaita ja lojaaleja kuin muualla, ja sukupolvien välinen kuilu on valtava. The anonymity of the megalopolis is a magnet for misfits, rebels, artists, musos, nerds and all the famous ‘nails that stand out’ (and get duly bashed down) in mainstream Japanese society … People scarcely know their neighbours, or care to.

Matkaoppaan mukaan Tokiossa on kääntöpuolensa. Violent crime is rising, as is drug abuse. The generation gap between parent – schooled in convention, self-abnegation, and loyalty to the lifetime employer – and the isolated, tattooed, pierced, part-time-employee child, has never been greater. It’s a time of social upheaval in Japan. Jospa kadulla näkisikin lävistettyjä ja tatuoituja prekaareja haistattalemassa pomoille…

 

 

 

 

 

 

En ole ikinä nähnyt näin kohteliasta, hierarkisoitua ja hyvin toimivaa järjestelmää. Alainen kumartaa pomolle keskellä suojatietä, kaupan portaissa vanhemmat ihmiset pyytävät anteeksi kun väistää heitä, huoltoasemalla on mies joka kumartaa lähteville autoille ja supermarketin (supa) myyjä luettelee hymyillen ääneen jokaisen tavaran hinnan (ja myyjille ei kuulu sanoa paljon mitään, koska he ovat alempiarvoisia ja koska "asiakas on jumala").

 

 

 

Japanin kulttuuri on perverssillä tavalla kommunistinen, ja kuitenkin kaikki on niin kaupallistettu että mistään markkinoiden ulkopuolisesta vastarinnasta on naurettava puhua. Anarkismia Japanissa? G8-mielenosoitusten aikaan poliisi esti Toni Negriä pääsemästä maahan ja veti soundiauton kuljettajan ikkunan läpi katuun. Kukaan ei ylitä katua väärästä kohtaa tai niistä nenäänsä: miten voisi kuvitella vallankumouksen?

No, ensimmäinen viikko Tokiota takana, kyllä se tästä lähtee…

 

 

 Työväki haluaa lentää siinä missä työnostajansakin. Ilmateitse pakeneminen on myös sosiaalinen kysymys

Loma!

 

Tokiossa on monta kertaa järjestetty EuroMayDay - kyllä, Japanissa. Japanissa on myös näihin päiviin asti pelätty lintuinfluenssaa niin hysteerisesti, että turistit on lämpöskannattu kuumeen varalta ja syrjäseuduilla on silmäilty länsimaalaisia kirurgimaskit päässä.

Maa on omituinen sekoitus hajautusta ja keskitystä. Tokiossa ei ole keskustaa perinteisessä mielessä: vanhan kaupungin alueella on 23 aluetta tai kaupunkia, joista jokainen toimii jonkinlaisena keskuksena. On teknokeskusta, trendikeskus, bisneskeskus, safka- ja shoppailukeskuksia… Silti kaikki kiertää kehää keisarillisen palatsin ympärillä. Keskittäminen ja hajauttaminen.

Luodaksemme konkreettisempaa esiymmärrystä:

 

Zengakuren: Japan’s Revolutionary Students

Riisa no Nippon

Kanjikaveri

 

 

 

Nää fruittarit lähtee nyt Tokioon Japanin komennukselle. Niitä, jotka jäävät Suomeen, suosittelemme kesän avaukseksi lukemaan Liberoa, Niin & näiniä ja Megafonia.

Kesäkuun Liberossa on teemana "tonnin sukupolvi" eli eurooppalaiset paskaduunarit. Teemaan liittyy myös kevään yliopistoliikehdintä. Hedelmä osallistui kirjoittamalla Tampereen ja Jyväskylän opiskelijatoiminnasta sekä haastattelemalla Mikko Ylikangasta Suomen huumehistoriasta.

Niin & näinissä on jonkun pullamössöopiskelijan artikkeli "bloggaamisen filosofiasta".

Megafonin toinen numero julkaistiin eilen. Erityisesti kannattaa lukea "Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli", joka on jatkoa edellisen numeron Wissenarbeit mach freille. Toinen numero todistaa, ettei uudessa Megassa ole kyse miehisestä lihansyöntileninismistä. Sitä paitsi lehti flirttailee hedelmien kanssa.

 

Lähiaikoina: japanilaiset militantit & Tokion kadut.

 

 

 

Käärmetanssi ja toyotismi