via Tero (& Derridastakin on joskus hyötyä)

Edit: miten Meatrix kaadetaan (kiitos pttp):

 

 

Nyt olisi tilausta äänelle, joka sanoisi: haista paska, työministeri, tai ota edes selvää asioista.

On vaikea pysyä analyyttisena tilanteessa, jossa jotkut ennen arvostamani "aktivistit" katsovat vihreiden yhä olevan käyttökelpoinen puolue.

Otetaan esimerkiksi tämä:

 

Tehkää nuoret vähemmän töitä, toivoo työministeri Sinnemäki

 

Työministeri Anni Sinnemäki (vihr) [–] toivoi, että nuoret tekisivät vähemmän töitä.

- On vähän järjetöntä, että monet opiskelijat eivät opiskele päätoimisesti, Sinnemäki sanoi.

Puolet opiskelijoista ei nosta töiden takia opintotukea ollenkaan.

Työministeri toivoo, että opintolainaa nostettaisiin enemmän.

 

Vihreän työministerin pääviesti on siis selvä: kaikille nuorille lainakahle jalkaan. Näin heidät saadaan myöhemmin pakotettua tekemään mitä tahansa töitä millä tahansa ehdoilla, jotta he voisivat maksaa velkansa.

Vihreän työministerin toinenkin viesti on selvä: vihreät eivät ymmärrä yhtään mitään työelämän muutoksesta ja opiskelijan köyhyydestä. Tai sitten he ymmärtävät, mutta vetävät samat johtopäätökset kuin porvarit.

Kolmas vihreiltä tullut viesti ei liity asiaan, mutta selkeyttää kuvaa puolueesta: Vihreiden Naisten puheenjohtaja vaati tekijänoikeuksien kiristämistä, hyvitysmaksun ulottamista mp3-soittimiin ja nettiyhteyden katkaisemista piraateilta.

Neljäs vihreiltä tullut viesti on epävirallisempi ja sai ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen epäilemään, että anarkistit voisivat olla oikeassa. Eräs entinen prekaariaktivisti nimittäin sanoi yksityisesti, että Opiskelijatoiminnan Vanhanen-aktio oli väärä. Sama henkilö tunnustautui "hallituksen militantiksi". Niin, sitä se puoluepolitiikka voi tehdä, varsinkin jos kuuluu hallituspuolueeseen… Äänestä tänään, kadut huomenna. (= Petyt niin pahasti, että menet kadulle: kyllä äänestäminen vaikuttaa aina jotenkin!)

Nyt olisi tilausta äänelle, joka sanoisi: haistakaa paska, vihreät, tai lakatkaa ainakin teeskentelemästä olevanne muita kuin kokoomuslaisia.

Ja kuin tilauksesta sellainen ääni ilmestyi tänään ympäri kampuksia. Lieneekö kommunistien tekemä? Hedelmät ei mene takuuseen jokaisesta asiakohdasta, mutta taputtaa viestille (klikkaa isommaksi):

 

 

Ps. Esim. kristilliset eivät toki ole vihreitä parempia

Voin lainata, jos vasemmisto tarvitsee

 

 

 

Syyskuu Viikissä

 

 

Lokakuu Senaatintorilla

 

Eräästä näytelmästä

 

Hippi-apartheid

 

 

Taikasyksy

 

 

Arkisempi ote lähiön syksystä

 

Joskus tulee tällainen olo

Perjantai-iltana saa pitää taukoa vallankumouksesta (fordistinen vallankumouskäsitys)

 

Automatic Insurrectionist Manifesto Generator

 

Leaving banality behind: Notes on indifference

 

To those who deride the singular ecstasy in a smashed window or a barricaded hallway, we propose nothing less than to negate their pathetic humanism, at all costs. Every burning dumpster is a refusal to make demands, a blow against the being of anarcho-liberalism, a recognition of the radical teleology inherent in the articulation of encounters. The compulsive absence proposed to us is like a bad joke, and instead of laughter we respond with rupture. This is a call to crisis, not an insistence on representation.

Our need to occupy everything is less the construction of a project than the setting forth of a state of exception. Confronted with those who neglect to recognize themselves in our conspiracies of negation, we offer neither sympathy nor criticism but only our derision. We must reject all totality—without illusions. In the realization of zones of offensive capacity, we destroy those who would have us give up the immanent joy of social war for the catastrophe of mobilization.

It is necessary to commence for once and for all; not to dream of new ways to be productive, but to make manifest the subterranean becomings in the heart of each car set aflame. What’s needed is not fossilization of our desires, and even far less activism, but a putting-into-practice of inoperative zones of indistinction which need no justification, a rejection in all forms of the logic of normalization.

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

 

 

 

 Beer to beer: vallankumous lähtee oluen jakamisesta

Pääministeri Matti Vanhanen päätti viimein erota. Hieno johtopäätös! Hyvin tehty!

Opiskelijatoiminta käväisi Vanhan erotiedotustilaisuudessa kukittamassa Vanhasen. Kiitellä ei paljon voinut, sillä kuten OT:n kukittaja toteaa, hallituksen poliitiikka on ollut pienituloisten kannalta varsin paskaa.

 

 

300 hengen mielenosoitus käveli Asunnottomien yönä 17.10 Hakaniemen torilta Vallilaan. Asuntotoiminnan ja Opiskelijatoiminnan järjestämä tapahtuma vaati alhaisempia vuokria, oikeutta vallata tyhjillään lojuvia kiinteistöjä sekä subjektiivista oikeutta asumiseen.

 

Mielenosoitus näytti jäävän pieneksi. Sadetaivaan renderöimätön harmaus sai monet vallankumoushumanistit ja hipsterit jäämään kotiinsa juomaan teetä, eikä heitä voi siitä syyttää. "Tää on viimeinen taisto, ainakin tässä säässä", kovimmatkin militantit vannoivat kesken kulkueen.

 

 

Helsingissä on totuttu rullaamaan ydinkeskustan katuja pitkin. Asuntotoiminta on uusasiallisista julisteistaan alkaen pyrkinyt tekemään eroa "aktivismiin". Toimintaa on yritetty suunnata kantakaupungin reunoille, ja sanomaa on yritetty avata myös niille, jotka eivät entuudestaan ole vasemmistolaisia tai älyköitä. Ehkä uusi harmaampi ilme on myös karkottanut ihmisiä. Lauantain mielenosoitus marssi Sörnäisten ja Vallilan läpi ja sai mukaansa tanssimaan karaokebaarista nousseita keski-ikäisiä.

 

 

 

 

 

 

Mielenosoitus pysähtyi Elimäenkatu 15:n puretun tontin eteen muistelemaan vuoden 2007 kuuluisinta talonvaltausta.  

 

 

Valtauksesta on jäljellä vain kellarin graffitiseinä. Kuuleman mukaan tontille aiotaan rakentaa uusi toimistorakennus - samaan aikaan Helsingissä on tyhjillään lähes miljoona neliömetriä toimistotilaa. Tiloja pantataan arvonnousun tai verovähennysten toivossa tai yksinkertaisesti muodin vuoksi: yritykset pakenevat alueilta, jotka eivät enää ole tarpeeksi kovassa huudossa. Elimäenkadun juppiutumista odotellessa…

 

Sekalaisten vasemmisto-, valtaaja- ja opiskelijatoimijoiden lisäksi mielenosoituksessa oli mukana myös kommunisteja…

 

 

… sekä muutama anarkopunkkari. Taustalla Vasemmistonuorten lippu.

Nyt kun asia tuli puheeksi: tee hedelmät ja lähde vaikka Vanun bussilla Kööpenhaminaan mielenosoitusturistiksi 10. - 15.12, 110 e. Toinen vaihtoehto: Hyökyaalto.

 

 

"Tämä mielenosoitus on päättynyt", kuulutettiin soundiautosta, "jos joku haluaa jatkaa niin voi seurata oransseja lippuja." Poliisi tarkasteli katua aidan takaa kuin muinaisen beat ‘em upin päävastus.

Oranssit liput veivät korttelin päähän kuusikerroksisen toimistotalon eteen. Talo oli tarkoitus vallata protestiksi kaupungin korkealla vuokratasolle. Rakennuksessa oli myös tarkoitus järjestää asunnottomille hätämajoitusta maanantaiaamuun asti.

Sisäänmenoryhmä alkoi takoa oven kaksinkertaista panssarilasia samalla, kun väki muodosti suojaringin heidän ympärilleen. Muutaman minuutin jälkeen poliisit laittoivat pillit päälle ja yrittivät ajaa suojaringin päälle kolmella autolla. Seinän vieressä seisoskelleista mielenosoittajista ja valokuvaajista uhkasi tulla hedelmäsalaattia. Muutama ehti kirkaista etummaisen auton painaessa kolme tyttöä nalkkiin, mutta onneksi ihmiset blokkasivat autoja ja koputtelivat ikkunoita sen verran, että autot pysähtyivät ja etummainen perääntyi.

Video tilanteesta

 

 

 

Tämä poliisi yritti ajaa ihmisten päälle. Onneksi kaikki säilyivät ehjinä tällä kertaa!

Mielenosoittajien puolelta valtaus oli väkivallaton alusta loppuun.

 

 

Poliisit vetivät mellakkavermeitä päälleen, mutta pysyivät rauhallisina.

 

Välillä sisäänmeno taloon oli yhtä hässäkkää.

 

 

Tilanne kääntyi parhain päin, suurin osa mielenosoittajista pääsi sisään ja poliisit jäivät barrikadin taakse. Talo osoittautui kunnianhimoiseksi kompleksiksi, jossa on oma jättiläismäinen ruokailuhalli, keittiö, sauna, sisäpiha ja niin edelleen. Kuusi kerrosta tyhjiä huoneita, toimistotarvikkeita, tuoleja, pöytiä: sähköt ja vedet ja lämmitys kaikki päällä. Asunnottomien olisi kelvannut nukkua rakennuksessa muutama yö.

 

 

Tukijat seurasivat tilannetta ulkopuolelta ja vilkuttivat.

Illan tullen poliisi ja pelastuslaitos keräsivät kadulle sellaisen armeijan pidätysbusseineen, että valtaajat päättivät neuvotella itsensä ulos talosta. Poliisi esti näin hätämajoituksen järjestämisen, mutta päivän saldoksi jäi onnistunut protestivaltaus (ei yhtään kiinniottoa), laaja mediahuomio ja muutaman sadan valtaajan innostuminen.

 

HS: Talonvaltaus Helsingin Vallilassa päättyi sopuisasti

Valtamedia: Asuntotoiminnan mielenosoitus ja valtaus kuvina

YLE: Yötapahtumat vetoavat asunnottomien puolesta

 

Jos jatkoa seuraa, siitä tulee varmasti tietoa tänne tai tuonne.

Julkisen keskustelun näkökulma kapitalismiin ei eroa merkittävästi vuoden 1948 amerikkalaisesta opetusfilmistä.

 

 

On myös tarkempia määritelmiä:

 

 

Mielestäni kuitenkin vasta kolmas video tavoittaa kapitalismin ja sen tuottaman tavaramuodon luonteen tarpeeksi analyyttisesti:

 

 

“We call it commodity fetishism.”

 

 

Talonvaltaukset, Vapaa Helsinki -kampanja ja asunnottomuus: viime vuosina on politisoitu kaupunkitilaa ja metropolin käsitettä. Mutta kenen näkökulmasta? Missä päin metropolia puhujan ruumis on sijainnut, Kalliossa vai Kontulassa?

Kaupunkiliikkeet ovat tähän mennessä puhuneet boheemilla Kallio-Punavuori-akselilla. Niiden alueiden kokemuspiiristä käsin Vapaa Helsinki -kampanjan aloituskutsu vuonna 2008 oli täysin ymmärrettävä ja paikkaansapitävä:

 

Helsinki on taloudellisesti yksi maailman tuottavimmista, arvokkaimmista ja rikkaimmista kaupunkiympäristöistä, joka tarjoaa valtavia voittoja niin it-alan yrityksille kuin matkailubisnekselle. Yritykset ovat velkaa meille elävästä kaupunkitilasta, mutta me joudumme ottamaan velkaa ja tekemään loputtomasti töitä surkeilla palkoilla voidaksemme kustantaa kaupungissa elämisemme.

 

Kutsu esittelee yhden suunnan tutkia kaupunkitilaa, mutta se on ensisijaisesti keskustassa asuvien näkökulma, jonka viitekehyksenä on "Helsinki metropolina". Helsingissä on hi-tech tietotuotantoa, hajanainen kaupunkirakenne, maailman pohjoisin metro ja polarisoitunut julkinen tila. Kaupunki on eurooppalaisittain tärkeä taloudellinen, kulttuurillinen ja poliittinen keskus. Näissä oloissa miljoona ihmistä riittää tekemään metropolin. Loughborough’n yliopiston Globalization and World Cities Study Group and Networkin rankkauksen mukaan Helsinki on "beta+"-luokan maailmankaupunki, siis jossain mielessä samassa suhteessa maailmantalouteen kuin Los Angeles, Berliini ja Kööpenhamina. Helsinki on myös maailman 19. kallein suurkaupunki.

Kutsun lähestymistapaa voi tässä valossa pitää perusteltuna. Liikkeiden teoreetikot ovat kuitenkin tuottaneet myös toisenlaista puhetta kaupungista:

 

Fanonin kirja Sorron yöstä auttaa [- -] katsomaan tilannetta, johon suuret läntiset metropolit ovat luisumassa. Sen avulla voidaan nähdä tarkasti suurten metropolien lähiöihin ja erityisesti nuorten alakulttuurien dynamiikkaan sekä niin ”ulossuljettuja” kuin ”integroitujakin” repiviin toistuviin jengisotiin. Siksi ”mieluummin kuin Rousseau kainalossa pohtia hyveellisesti Etelän ongelmia”, on syytä soveltaa Etelästä (Martiniquelta) tulleen Franz Fanonin kehittämiä kategorioita ns. kehittyneihin yhteiskuntiin. On ehkä syytä oppia niiltä, joilla ei ole varaa moraaliin.

[- -]

Nykyisten metropolien asukkaina, prekaareina työläisinä tiedämme hyvin mitä Fanon tarkoittaa kirjoittaessaan, että ”lihaksiinsa kerrostunutta aggressiivisuutta kolonisoitu ilmaisee aluksi omiaan vastaan”. Dekolonisaatio palkkatyöstä (työn prekarisaatio) suurissa metropoleissa on jäänyt tai se elää tuossa ei enää paluuta vanhaan, ei vielä nimettyä vihollista tilanteessa. Kouristuksenomaisesti monet tarttuvat vanhaan, haaveilevat paluusta oikeaan työhön tai aitoon yliopistoon, kuten viimeaikaisissa yrityksissä puolustaa – jälleen kerran – ns. sivistysyliopistoa. Mutta kyse ei ole pelkästään halusta palata vanhaan ja turvalliseen. Tällä hetkellä keskinäinen taistelu ”omiaan vastaan” metropolin tilassa tapahtuvassa työssä ja tuotannossa on ”vailla mitään syytä”: riidat ja välirikot luisuvat hetkessä heimosotien ja etnisten puhdistusten logiikkaan. Kenties meillä olisi paljon enemmän opittavaa Darfurista ja Afganistanista kuin haluamme myöntää.

Elämää väliajalla (Fanon ja metropoli)

 

Uudet barbaarit -blogin esittelemä Fanon/Virno-yhdistelmä voisi olla kaupunkianalyysia lähiön näkökulmasta. "Tuottavan tietotyömetropolin" sisällä Helsinki nimittäin on lähiöiden kaupunki, ja vaikka lähiöistä puuttuvat hökkelikylät, niin itäisimpien kuilujen pohjilla päästään melko kurjiin olosuhteisiin, jos kurjuutta mitataan köyhyyden, työttömyyden ja huonon koulutustason kasautumisella (kts. kartat). Tämän näkökulman esiintuomisella en niinkään yritä arvostella kaupunkikeskustelun tähänastista näkökulmaa, vaan sijoittaa sen tietylle alueelle Helsingissä ja osoittaa sen riittämättömyyden.

Fanon-teksti kannattaa lukea hitaasti: minkälainen poliittinen ohjelma sen rivien välistä voitaisiin rakentaa?

 

Solidaarisuuden ja luokkatietoisuuden rakentaminen:

 

Logiikassa on kuitenkin jotain tuttua ja metropolin asukkaan on helppo ymmärtää Fanonia, kun hän sanoo, että ”siirtomaajärjestelmässä ei ole rehellistä käyttäytymistä”. Prekaarin on helppo lietsoa vihaa kaltaistaan kohtaan, koska kaltaisestaan hän näkee kuin peilistä oman tilanteensa sietämättömyyden. Pelastuksena hänelle näyttäytyy peilin hävittäminen, kaltaisensa tuhoaminen. Fanon: ”Nähdään kuinka kolonisoitu vetää puukon esiin kohdatessaan toisen kolonisoidun katseessa pienintäkään vihamielisyyttä. Sillä kolonisoidun viimeinen oljenkorsi on puolustaa omaa persoonaansa kaltaisensa edessä”. Nykyinen prekaari heiluu siksi outona hedelmänä luottamuksen ja epäluulon, ystävyyden ja vihollisuuden, alistumisen ja alistamisen huteralla oksalla.

 

Egoismista ja kapitalistien jäljittelystä eroon pääseminen:

 

Nykyisestä palkkatyön maailmasta ei puutu heimosotia eikä yksittäisten ihmisten välisiä kamppailuja. Inho itseä kohtaan, kammo omaa työläisidentiteettiä kohtaan ilmenee sekä vihana kaltaisia kohtaan että itsen näkemisenä erityistapauksena, oman aseman väliaikaisuuden paisutteluna ja oman tilanteen näkemisenä pelkkänä poikkeuksena.

Viha omaa tilannetta kohtaan sekoittuu haluun jäljitellä kolonialistin tai kapitalistin tai ”menestyjän” tapoja ja ajatusmaailmaa. Liian usein prekaari työläisemme näkee porvarin omana tulevaisuutenaan, kuten maaton maalainen näkee itsensä tilanherrana: ”ei ole sitä kolonisoitua, joka ei ainakin kerran päivässä uneksisi astuvansa kolonialistin paikalle” (Fanon).

 

Vihollisen osoittaminen:

 

Vihollisen nimeäminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Nimeämisessä kyse on myös ulkoisen maailman rakentamisesta ja tilan tekemisestä. Jotta nimi (ja nimeäminen) toimisi, on nimen oltava – Platonia seuraten (Kratylos 423a) – olion substanssin jäljitelmä eikä vain sen jonkun näkyvän puolen jäljitelmä. Mikäli nimeämisessä jäljitellään vain joitakin olion tai vihollisen puolia, siis takerrutaan sen näkyviin ilmauksiin, nimeäminen johtaa harhaan ja löydämme itsemme, kuten labyrintissa, aina uudestaan kohdasta, josta lähdimme liikkeelle. Tämän seminaarin tarkoitus on nähdäkseni päätyä vihollisen nimeämiseen, joka ei metropolin labyrintissa ole aivan helppoa.

 

Lähiöiden politisointi ja "uusien uomien" etsintä:

 

Benjamin näki kokemuksen köyhtymisessä ja katoamisessa uuden barbarismin ja mahdollisuuden kehittää positiivinen barbarismin käsite, siis riippumaton positiivinen subjektiivisuus. Jotta se voitaisiin toteuttaa meidän on ”käännyttävä nykyisen maailman alastoman ihmisen puoleen, ihmisen joka makaa huutaen kuin vastasyntynyt nykyisyyden likaisissa vaipoissa” (”Kokemus ja köyhyys”).

Jotain samankaltaista on Fanonin toteamuksessa, joka sopii hyvin meille metropolien työläisille: ”Olemme nähneet, että tämä väkivalta on pinnalla koko siirtomaavallan ajan, mutta käy tyhjää… Olemme nähneet sen ohjautuvan veljestaisteluihin. Ongelmana on nyt, miten tarttua tähän suuntaa etsivään väkivaltaan. Ennen se viihtyi myyttien äärellä ja keksi keinoikseen joukkoitsemurhatilaisuuksia. Näissä uusissa oloissa sillä on mahdollisuus hakeutua uusiin uomiin”.

Mitä uudet uomat ovat, mihin ne vievät, on vielä vaikea nähdä.

 

Eivätkö lähiöt ole täynnä "suuntaansa etsivää väkivaltaa"?

Mitä sille olisi tehtävä?

 

 

Viimeksi muisteltiin Hardtin ja Negrin Imperiumin osallistumista vuosituhanteen vaihteen aallon tuottamiseen. Nyt on tarkoitus käsitellä kirjan jatko-osaa Multitude. Sitä ennen kuitenkin aiheeseen liittyvä päivänpoliittinen syrjähyppy. Hedelmäblogi on työntänyt kärsänsä yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä häärivään keskusteluun jo muutaman vuoden ajan, ja tällä hetkellä yksi keskustelun tärkeimpiä teemoja vaikuttaa olevan organisoituminen ja sen vaatima "päätös" ja toisaalta tämän organisoitumisen kritiikki.

Kerrataan: Verkkolehti Megafoni uskalsi vuoden alussa tehdä kommentaarin yhdestä Leninin teoksesta ja ehdottaa paitsi tarkempaa analyysia yhteiskuntaluokista, myös tiukempaa organisoitumista hajanaisen alakulttuurihippeilyn lisäksi. Vapun Murrostorstaista alkoi Helsingissä jonkinlaisen "organisoituneen kansanrintaman" kasaamisprosessi, jonka yksi ilmentymä on tämän kuun asunnottomien yön mielenosoitus ja talonvaltaus.

Uutta käännettä on arvosteltu kahdelta suunnalta. On anarkistien perinteinen abstrakti kritiikki, joka ei ole muuttunut mihinkään 150 vuodessa, ja sitten on Jussi Vähämäen kritiikki (oletan, että vaikka kritiikillä ei ole nimettyä kohdetta, se koskee juuri tätä käännettä). Vähämäki blogahti äskettäin näin:

 

Poissaoleva isä ja isän kaipuu tuntuu olevan monen nuorsosialistin ja vasemmistosympatiseeraajan poliittisen ajattelun ydinteema.  Tosin ei yksinoikeus, koska uudet oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet ovat jo järjestäytyneet menneisyyteen projisoitujen voiman ja puhtauden symbolien ympärille. Niiden rinnalla Lenin, Stalin, Neuvostoliitto ja puna-armeija tuoksahtavat vielä turhan paljon mahorkalta, matalaoktaaniselta bensiiniltä, Punaiselta Moskovalta ja terveyssiteenä käytetyn Totuuden painomusteelta.

Muutkin toistuvasti esiin manatut isät ovat tuttuja: organisaatio, konkreettisuus ja päätös.

Järjestö tai organisaatio on aina se hierarkkinen – turvallinen? – tehdasjärjestelmä, kuriyhteiskunta, jossa jokaisella on oma tehtävänsä  ja jonka toiminnassa noudatetaan ”demokraattista sentralismia”, eli  yksisuuntaisia käskysuhteita: ”Haluan tulla käsketyksi, haluan, että  minua lyödään, muuten olo niin paikaton, vieraantunut, epämääräinen.  En halua vain leijua, vaan elää.”

Konkreettinen (ja toiminta) on aina tuota kivaa ”käsillä tekemistä” joko aamukuudelta räntäsateessa  tehtaan portilla flyerien jakamista aamuvuoroon menijöille ja yövuorosta poistuville, demossa huutamista ja lumipallon tai kaljapullon heittelemistä ja kännipäissään uhoamista porvareiden perkeleiden perseiden tervaamisesta ja munien irti repimisestä.

(Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta)

 

Toisessa päässä organisoitumiskysymystä on Strategian tehdas, joka arvostelee tämän blogin edellistä postausta - ja ehkä epäsuorasti myös Vähämäkeä. Tehtaan liukuhihnalta tipahti Carl Schmittin ylistys:

 

Vuonna 1950 Carl Schmitt julkaisee teoksen ”Der Nomos der Erde – im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum”. Schmitt määrittelee kirjassa, että Nomos on ensimmäinen maan valtaus ja tilan jako. Alkuperäinen jako. Nomos on siis ensimmäinen teko, joka synnyttää poliittisen tilan. Nomos tulee ennen lakia. Laki tulee Nomoksen jälkeen ja siten ainoastaan legitimoi alkuperäisen teon. Aina kun poliittinen tila hajoaa, tapahtuu uusi maan jako. Uusi yhteisen maan jako. Schmittin mukaan Nomos on suvereeni. Valta siis perustuu tekoon ja päätökseen, eikä lakiin, oikeutukseen tai proseduuriin. Tästä minusta pitäisi lähteä. Lisätään vielä, että kokonaisuudessaan Imperiumi-kirjan syvällisemmät kohdat, jotka analysoivat uutta maailmanjärjestystä, ovat hyvin hyvin paljon velkaa Schmittin teokselle.

Näkemykseni on siis se, että ennen commonseja tulee Nomos. Poliittinen päätös.

(Nomos/commons)

 

Mitä tästä pitäisi ajatella? Molemmat kirjoitukset ovat omalla tavallaan hämmästyttäviä. Vähämäki kirjoittaa totuttua deleuzelaista antiautoritaarista, kuria ja kontrollia vastustavaa kritiikkiä. Hyvä! Siitähän tässäkin blogissa on kyse: hedelmät kannattaa kurinpidollisten organisaatioiden tuhoamista. Mutta mistä sellaisia löytää, siis Vähämäen kohdeyleisön joukosta? Mikä organisaatio on kyseessä? Vai onko joku ottanut japanilaista kuria vaativan postauksen otsikon liian vakavasti?

Eikö ole mahdollista organisoitua muuten kuin hierarkkisesti ja isän nimen alle? Jakautuvatko yhteiskunnalliset liikkeet ylipäänsä hierarkkisiin organisaatioihin ja - niin, mihin? Mitä esimerkiksi Vähämäki haluaa, jos kerran kaikki "konkreettinen" on vain kivaa näpertelyä räntäsateessa?

Muistaakseni eräs vasemmistonuori kysyi tätä Vähämäen Itsen alistuksen julkistamistilaisuudessa, ja Vähämäki vastasi suurin piirtein näin: "Meidän pitäisi luoda paikkoja, joissa on mahdollista kokea ennakoimattomia törmäyksiä toisiin."

Siinäkö kaikki?

 

Strategian tehdas ehdottaa Schmittin lailla, että "ensimmäinen teo" on päätös, joka synnyttää poliittisen tilan. Ei siis ole yhteisvaurautta ennen poliittista päätöstä, mikä on ymmärtääkseni johdonmukaista schmittiläisyyttä: Schmittille kaikki on todellakin poliittista, poliittisuus on ihmiselämän eksistentiaalinen pohja ja siten ei voisikaan olla commonseja ilman politiikkaa.

Mutta miksi pitää ylipäänsä olettaa "ensimmäinen" tai "perimmäinen" teko? Mihin tarvitaan ensimmäisen syyn metafysiikkaa? Oma - ja ymmärtääkseni myös nykyisen commons-keskustelun - käsitykseni yhteisvauraudesta perustuu ekologisiin malleihin, jos ekologia ymmärretään ei-ihmiskeskeisten systeemien tutkimukseksi (Deleuze ja Guattari!). Tässä kontekstissa ihmiskeskeisellä metafysiikalla ei ole sijaa.

Commonseja voi siis olla myös ilman "päätöstä", commonsit ovat kaikkialla maailmanhistoriassa, aivan kuten D&G:n sotakoneet ja valtioaparaatit. Tämä ei tarkoita, että commonsien vaatiminen olisi paluuta menneeseen. Kuten Hardt ja Negri kirjoittavat Multituden johdannossa: tästä eteenpäin commonsit on tuotettava. Sama pätee strategistin arvostelemaan myytin käsitteeseen: on taantumuksellisia myyttejä ja sitten on hegeliläinen "järjen mytologia". Tässä blogissa on kirjoitettu myytistä jälkimmäisessä mielessä.

 

Jos haluaisi hieman piikitellä, voisi väittää, että sekä Vähämäen teksti että Strategian tehtaan Schmitt-kiinnostus ovat yhä jollain tavalla Hardtin ja Negrin Multituden painovoimakentän vankeja. Etumerkki vain vaihtuu: Vähämäki tuntuu olevan moneuden lumoissa, kun taas strategisti ehkä hakee kirjoituksessaan jotain (suvereenia, päätöstä), mikä on mahdollisimman kaukana moneuden teoriasta. Ehkä tämä osoittaa jotain Hardtin ja Negrin vaikutuksesta suomalaiseen keskusteluun.

Yksi yritys päästä "vorwärts" vastakkainasetteluista esitellään Liina Kankaan kommentissa: tarvitaan sekä commonseja että lisäarvon ja luokan käsitteisiin perustuvaa analyysia. Liina tuntuu arvostelevan autonomisten marxilaisten taipumusta diakroniseen analyysiin (commonsit, alkuperäinen kasautuminen) ja vaativan kapitalismin synkronista analyysia (luokkakompositio, lisäarvo, logiikka). Huomautan vain, että kun sanotaan, että

 

Commons-keskustelu on tärkeää, mutta parhaalla tahdollakin on kai oltava STn kanssa samaa mieltä siitä, että se sisältää taipumuksen nostalgiaan. Taipumuksen, ei välttämättömyyttä tai edes koko sisällön valottamista nostalgian kautta. Eli toistaiseksi sitä on leimannut liiaksi tapa argumentoida joko historiaa fiilistellen tai pitäytyen ns. mukavuusalueilla eli jo nyt suhteellisen autonomisissa vertaistuotannon muodoissa.

 

niin paino on sanalla "keskustelu". Totta kai commonsit voi artikuloida ilman nostalgiaa (kuten Liinakin myöntää), vaikka niitä koskenut keskustelu joiltain osin olisikin menneen fiilistelyä.

Ehkä nostalgiaa helpommin commons-puhetta voitaisiin arvostella reaktiivisuudesta: "Meidän täytyy suojella yhteisvaurautta…" Kritiikkiin pitäisi vastata: commonsien suojelemiseenkin tarvitaan valtaa, jota meillä ei ole - eteenpäin siis mennään ja lisää commonseja tuotetaan.

Henkilökohtaisesti commonsit ovat lähinnä helppo ja ajankohtainen lähtöpiste ja sopiva tapa politisoida deleuzelais-guattarilaista kompleksisuusteoriaa. Katsotaan mihin siitä päädytään.

Niin, se Hardtin ja Negrin kirja.

 

Multitude tuntui heikolta Imperiumin jälkeen. Megafoni kirjoitti kirjan ilmestyessä, että "monissa kohdin se vain tarkentelee Empiren teesejä uusien kehitelmien jäädessä lyhyehköiksi avauksiksi". Tekijät itse vertaavat teosta Hobbesin De Civeen, jos edellinen kirja vertautui Leviathaniin. Tiivistettynä Multitude kertoo kolmesta teemasta: moneudesta, sodasta ja demokratiasta.

Hardtin ja Negrin tuotanto rakentuu pohjimmiltaan kahtiajakojen ympärille: kapitalistiloiset vs. tuottava moneus, transsendentti moderni vs. immanentti moderni, modernisaatio vs. vastamodernisaatio (vs. altermodernisaatio), kansa vs. moneus, Imperiumi vs. vastaimperiumi, Imperiumi vs. väki. Ei tarvi olla kovin välkky tajutakseen, että usein jälkimmäinen termi on positiivinen ja hyvä. Moneus on termeistä "paras".

Multitudessa käsitteen määrittely aloitetaan oudosti kieltojen kautta: moneus ei ole kansa, massa eikä työväenluokka (vaan jotain "täysin erilaista"). Varhaistuotannossaan Negri määrittelee moneuden välittömäksi, vallankumoukselliseksi, immanentiksi ja "positiiviseksi" kollektiiviseksi subjektiksi. Imperiumissa moneus kytketään uuteen imperiaaliseen järjestykseen, ja Multitudessa käsite jätetään yhtä hämäräksi. Kyseessä on vanha mannermaisen filosofian kikka: käsitettä ei voi määritellä tarkasti, koska yksi käsitteen rakennepiirteistä on määrittämättömyys tai epämääräisyys (vrt. deterritorialisaation käsite, joka on itse esimerkki deterritorialisaatiosta).

Moneuden käsitettä on viime aikoina arvosteltu ajattelun laiskuudesta, epäanalyyttisyydesta ja mystiikasta. Syytteet pitävät paikkaansa, jos on tarkoitus tehdä politiikkaa. Politiikan tutkimuksen kannalta käsite kuitenkin tavoittaa demokraattisen linjan, joka kulkee Machiavellista ja Spinozasta Hardtiin ja Negriin. Jos todella haluaisi arvostella moneuden käsitettä eikä vain sen nykyistä poliittista käyttöä, pitäisi paneutua tähän poliittisen ontologian traditioon.

 

Tarkempi on Multituden analyysi 2000-luvun sotatilasta. Imperiumin aikakaudella sota on sisällissotaa ja meitä hallitaan jatkuvalla poikkeustilalla (kuten muistamme, suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta, ja Imperiumi on uusi suvereeniuden muoto). Sodasta on tullut teknistä ja epäpolitisoitua poliisitoimintaa, johon liittyy tehokas mediankäyttö ja hi-tech-aseet. Irakin sodan kohdalla Hardt ja Negri vaikuttavat hieman säikähtävän ja peräytyvän Imperiumin teoriasta; hapuilun voi tietysti nähdä myös taktikointina, kirja kun on edeltäjäänsä huimasti popularisoivammin kirjoitettu.

Entä se demokratia, johon kaikki Hardtin ja Negrin tekstit lopulta päättyvät? Sen käsitteitä ja historiaa pyöritellään kauniisti, mutta itse poliittinen projekti jää täysin tyhjän päälle. Multituden seuraaja on tässä vahvempi puhuessaan "vallankumouksellisesta parallelismista" ja kommonismista demokratian pohjana.

Suurin ongelma kirjassa on sen heikko taloustieteellinen viitekehys. Uuden tieto- ja tunnetyön hegemonisen aseman jankuttaminen uhkaa tehdä trilogiasta nousevan nuoren keskiluokan päiväunikirjan. Vaikka nykyään "kaikki tuottaa" ja tuottoja kiskotaan yhä enemmän vuokran kaltaisilla mekanismeilla, niin eivät lisäarvon tai työväenluokan käsitteet ole täysin menettäneet merkitystään, toisin kuin Hardt ja Negri houreisimmillaan väittävät.

Kuten tavataan sanoa: jos työnnät ne ovesta ulos, niin ne tulevat ikkunasta sisään…

 

Mitä sitten tulee esimerkiksi Strategian tehtaan väitteeseen, että Imperiumi-hypoteesi tuhoutui vuoden 2001 jälkeen, koska "kaikki muuttui. Kansallisvaltiot palasivat. Uudet poliittiset liikkeet nimeltä islamismi ja nationalismi nousivat moninaisuuden sydämessä kommunismin tilalle", niin Hardt ja Negri vastaavat siihen itse:

 

We should not get caught up here in the tired debates about globalisation and nation-states as if the two were necessarily incompatible…today imperial administration is conducted largely by the structures and personnel of the dominant nation-states. [etc.]

(siteerattu tässä)

 

Summien summa: Multitude oli teoreettinen pettymys mutta jonkinlainen käytännöllinen menestys. Se analysoi onnistuneesti aikaansa ja levitti autonomistisia argumentteja (tuotannon yhteiskunnallistuminen, tieto- ja tunnetyön hegemonia jne.) sekä käsitteitä laajalle ja teki niistä jopa itsestäänselvyyksiä, eikä aina vain hyvässä mielessä.

Jos Imperiumista odotettiin uutta Pääomaa ja kirjasta tuli sen sijaan uusi Kommunistinen manifesti, niin Multitudesta saatiin toinen uusi Kommunistinen manifesti. Jäämme seuraamaan, tuleeko trilogian viimeisestä osasta kolmas manifesti.

Tämän postaustrilogia jää tähän: kolmas osa ilmestyy eräässä lehdessä myöhemmin syksyllä, jos ilmestyy.