Imperiumin jälkeläiset
Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.
Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.
Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.
Tämä johdannoksi postaustrilogialle.
Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)
The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)
War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)
Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.
Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.
Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.
Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!
Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".
Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").
Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?
Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."
Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.
Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!
Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.
Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.
Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.
Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.
Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.
En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.
Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!
Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.
Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.
Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!
Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.
mielenkiintoinen kritiikki Empirestä:
BARBARIANS: the disordered insurgence
http://www.geocities.com/kk_abacus/ioaa/barbarians.html
Comment by rot — 05.10.2009, 19:29 @ 19:29
Yrityksessä “paljastaa” Hardt & Negri pohjimmiltaan marxilais-leninistisiksi ei musta sikäli ole mitään mielenkiintoista, että asia on päivänselvä ja julkilausuttu. Toiseksi tekstin tekee Imperiumin kannalta vähän epäolennaiseksi sen kirjoittajien haluttomuus yrittää ymmärtää kirjaa (vrt. tällaiset väärinkäsitykset, moneus kun on nimenomaan laadullinen termi: “The two emissaries describe the subjects as “multitude”, a neutral term of the quantitative sort taken from some scholars of the past that is useful for avoiding the encumbrance of using a qualitative description of sides”).
Meinasin ensin sanoa, että tekstissä on hyviä pointteja, vaikka sen tyyli onkin peilikuva 1970-luvun dogmaattisimmista marxilaisista jutuista, joissa kaikki poikkeava haukuttiin “pikkuporvarilliseksi” (vrt. tämän kritiikin “anti-revolutionary”). Ehkä teksti kuitenkin kaunassaan itse tuhoaa monet pointtinsa - no, lukuun ottamatta H&N:n perusraakaa dialektista tapaa argumentoida, minkä nostin esille itsekin.
Musta on outoa, että siinä missä kirjoittajat syyttävät marxisteja byrokratiasta ja jumittumisesta, niin marxisteilla on kuitenkin toisinaan tapana palata esimerkiksi Marxin kirjoituksiin (ja H&N:n tapauksessa myös “marxilaisiin vallankumouksiin”, puolueisiin jne.) kriittisesti, arvostella niitä ja luoda niiden pohjalta uutta, niin kuin H&N:kin yrittävät, kun taas tuon tekstin kirjoittajilla ei ole minkäänlaista pyrkimystä luoda jotain uutta, jotain positiivista. Ainoa, mihin se kykenee, on “kaiken” epämääräinen vastustaminen ja H&N:ltä itseltään pöllityn barbaarikuvaston vyöryttäminen - barbaarikohdat olisi oikeastaan voinut lainata Imperiumin jatko-osasta suoraan. No, ehkäpä H&N lukivat kritiikin ja rekuperoivat sen seuraavaan kirjaansa…
Jos mennään aiheen ulkopuolelle ja sallitaan pieni kärjistys, niin yhdessä mielessä voisi olla hauskaa analysoida dogmaattisinta anarkismia (jota tulkitsen tuon tekstin olevan) “käänteisenä stalinismina”. Stalinistithan, kuten myös fasistit, halusivat keskittää vallan ja luoda sen ympärille organisaation hinnalla milla hyvänsä. Anarkismi on ikään kuin tämän abstrakti negaatio: halutaan vastustaa kaikkea valtaa hinnalla milla hyvänsä - juurikaan ei analysoida tai taktikoida, puhumattakaan siitä että yritettäisiin ottaa vakavasti vallitseva materiaalinen todellisuus ja lähteä liikkeelle siitä.
Tai oikeastaan, jos kerran lähdetään tälle tielle, niin eikö kaiken vastustaminen vallankumouksen toivossa ole peräti taistolaisuutta…
Käsittääkseni taistolaiset vastustivat reformeja, koska jos ihmisillä menisi paremmin, niin silloin heitä ei saisi tekemään vallankumousta. Logiikka on sama kuin tuossa kritiikissä, jossa syytetään Imperiumia reformien vaatimisesta ja vallankumouksen vesittämisestä.
Tämä kaiken vastustaminen on tietenkin yhtä iso vaiva sekä “vasemmistossa” että “anarkisteissa”. Juuri tässä mielessä H&N:n projekti onkin innostava: se koittaa luoda olemassaolevasta käsin jotain uutta ja myönteistä eikä juutu vain “maailman tilan ongelmien” kauhisteluun eikä toisaalta sokeaan “välittömän toiminnan” ihannointiin.
Bottom line kuitenkin: on “kuvaavaa”, että sekä Imperiumi että tuo teksti sen kriitiikkinä päättyvät epämääräisiin ja abstrakteihin haavekuviin.
Comment by Klementiini — 06.10.2009, 00:31 @ 00:31
Mun mielestä tuossa kyllä hyvin perustellaan sitä miksi monet asiat menevät juuri “pääoman vasempana siipenä” olemiseen, ja sitä kautta pohjimmiltaan “vastavallankumoukselliseksi”. Ei sitä että asiat olisivat vain “poikkeavia”, vaan että pohjimmiltaan H&N ei eroa perinteisestä vasemmistosta, pääoman vasemmasta siivestä.
Näkisin että tuossa lähdetään pikemminkin siitä että vallankumouksellinen toiminta lähtee nykyisen yhteiskunnan täydestä negaatiosta (ei ole juuri mitään säilytettävää), ja että uusi maailma rakentuu täyden itsemääräämisen pohjalle rinnakkaisena prosessina vanhan tuhoamiselle, mutta siitä kuitenkin erillisenä.
Nykyjärjestelmän hienosäätelyyn ja parantamiseen keskittyvät uudistukset taas käytännössä vahvistavat järjestelmän otetta kans-alaisista, ja juurikin auttavat järjestelmää uudistumaan. Edistykselliselle vasemmistolle tämähän ei ole ongelma, sillä edistysparadigman puitteissa sillä on tapana kokea yhteiskunnan suunta pohjimmiltaan hyvänä, vain pientä hienosäätöä tarvitsevana.
Sinällään en välttämättä vastusta kaikkea ‘reformismia’, mutta aion jatkossakin kutsua reformismia reformismiksi.
Anarkismihan lähtökohtaisesti vastustaa kaikkea esi- ja ylivaltaa, ja jotkut anarkistit haluavat pitää kiinni edes jonkinlaisesta johdonmukaisuudesta (helppoheikkimäisen opportunismin sijaan), mutta se on jo aikamoinen loikka päästä tuosta mihinkään stalinismiin, edes “käänteiseen”
Näkisin kyllä että ainakin jotkut anarkistit ovat todellakin ottaneet vakavasti vallitsevan materiaalisen todellisuuden, sen analysoinnin, sekä rakentaneet taktiikkansa ja strategiansa sen pohjalle. Vasemmistosta en sen sijaan vielä ole nähnyt kovinkaan vakavasti otettavaa nykyisen materiaalisen todellisuuden analysointia.. :p
Mutta tässä tietenkin päästään siihen että jos “oma analyysi” koetaan ainoana oikeana, niin sitten kaikki sen ulkopuolelle menevä koetaan “ei-analyysina”, tai sitä ei pidetä edes olemassaolevana. Sen sijaan että vaivauduttaisiin käsittelemään nykytodellisuuden analyysia ja sen pohjalta ehdotettuja taktiikoita ja strategioita, niin helpompaa on todeta että mitään sellaista ei ole olemassakaan ja case closed?
Siinä on vissi ero lähteekö parantamaan oloja määrällisesti nykyisen paradigman sisällä (lisää rahaa kulutukseen ja vahvistamaan rooliamme kuluttajana ja kansalaisina - sekä estämään suurta tyytymättömyyttä ja nostamaan talous nousuun?), vaiko laadullisesti sen ulkopuolelta, niin että se käytännössä rapauttaa sitä perustaa jolla ihmisistä tehdään kuluttajia ja kansalaisia, ja mahdollistaa sitä kautta aidosti radikaalin, so. juurille menevän, hyökkäyksen nykyistä yhteiskuntaa ja järjestystä vastaan… kukaan anarkistihan ei käsittääkseni ole kannattanut mitään taistolaista “kurjistumista”, eikä kukaan ole tainnut “vastustaa kaikkea”… ellei sitten lähdetä siitä että nykyinen jälkimoderni teollinen lopunajan sivilisaatio on “kaikki”.
Comment by rot — 06.10.2009, 20:09 @ 20:09
Tämä on se keskeinen ero.
Henkilökohtaisesti katson silti, että anarkistienkin olisi helpompi yrittää “yhteiskunnan täyttä negaatiota” perustulon kanssa kuin nykyisessä tilanteessa, ts. toiminta ei ole joko-tai-kysymys.
Reformien vastustamisella viittasin siihen, että tuntuu absurdilta vastustaa (jotkut tuntuvat vastustavan, vrt. anarkistien esittämä perustulokritiikki) parannuksia jatkuvasti sillä perusteella että ne integroivat ihmisiä systeemiin - koska juuri tällä ajattelutavalla liu’utaan kannattamaan “kurjistumisstrategiaa”.
Mitä tulee nykyiseen “anarkistiseen analyysiin”: mistä sitä saa? Ihan oikeasti ajankohtaista ja laajempaa analyysia esimerkiksi kapitalismin muutoksista, uusista kontrollin muodoista yms. aiheista? Olen kiinnostunut.
Comment by Klementiini — 06.10.2009, 21:34 @ 21:34
Voi olla, sen takia en perustuloa kategorisesti vastustakaan, suhtaudun siihen vain erittäin kriittisesti, ja rakennan mieluummin perusturvaa joka ei ole samalla tapaa riippuvainen valtiosta.
Sinällään näen mahdollisesti säädettävän perustulon funktiona olevan nimenomaan yhteiskunnallisten jännitteiden purkaminen ja yhteiskuntarauhan säilyttäminen, sekä tietenkin joidenkin vasemmistopiirien poliittisen painoarvon kasvattaminen.
Tuo ajattelutapahan ei liu’u kannattamaan “kurjistumisstrategiaa” vaan juurikin avaamaan mahdollisuuksia järjestelmää parantavien ja vahvistavien ratkaisumallien ulkopuolelta.
Ihan seuraamalla anarkisia verkko- ja paperijulkaisuja voi löytää juttua juurikin tuosta kontrollista, kapitalismin ja muista muutoksista, ympäristökriisistä ja sen taustoista jne.. se on sitten eri asia onko niistä samaa mieltä vai ei.
Comment by rot — 07.10.2009, 11:07 @ 11:07
“Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.”
Sekä tietenkin koiranpennut, päivänkakkarat ja pallomekot.
Kapitalismin kritiikkiä ja käytännön vastarintaa helpottaa kummasti sen selvittäminen, mitä tällä kapitalismilla oikeastaan tarkoitetaan. Huolimatta siitä, mikä ajatellaan eri näkökulmien ja lähestymistapojen pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi.
En usko, että yllä esitetty commons-näkökulma on kovinkaan tehokas väline tämän selvittämiseen, vaikka sillä on eittämättä ansionsa vastarinnan pohdiskelussa. Yksinkertaistetaan: kriisit paljastavat totuuden kapitalismista, mutta olisi absurdia rakentaa esimerkiksi nykykriisin analyysi ajatukselle, että sen syy on liian huonossa/tehottomassa “yhteismaiden aitaamisessa”.
Hiukan samankaltaisia mietteitä kuin esitettiin blogissa Strategian tehdas. Ei kuitenkaan täysin. Siispä linkkaan tänne yhden tekstin, jossa käydään läpi näiden kahden kirjoituksen suhdetta:
http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf
Täydentäjäksi siis kamaa joka a) pitää kiinni luokan ja lisäarvon keskeisyydestä analyyttisina työkaluina, jotka artikuloivat muut kritiikin ja kamppailun elementit keskenään; b) ei naturalisoi palkkatyötä edes retorisena tehokeinona kuten ST (”Onko historiallisesti edes paha asia jos ihmiset 1840-luvulla pakotettiin tehtaaseen?”); ja c) keskustelee arvattavien aiheiden lisäksi commonseista, ekologiasta ja vastarinnasta kriisianalyysin ohessa (commons-lopetus on tosin artikkelin huonoin osa, enkä ajattele syyn olevan yksin kirjoittajien).
Commons-keskustelu on tärkeää, mutta parhaalla tahdollakin on kai oltava STn kanssa samaa mieltä siitä, että se sisältää taipumuksen nostalgiaan. Taipumuksen, ei välttämättömyyttä tai edes koko sisällön valottamista nostalgian kautta. Eli toistaiseksi sitä on leimannut liiaksi tapa argumentoida joko historiaa fiilistellen tai pitäytyen ns. mukavuusalueilla eli jo nyt suhteellisen autonomisissa vertaistuotannon muodoissa. Jälkimmäisiä tulee luonnollisesti puolustaa ja kehittää, edellisistä voi imeä inspistä. Mutta kun katse on ollut menneessä ja tulevassa, ainakin itseäni mietityttää josko keskustelusta on puuttunut suhteenotto kapitalismianalyysin kokonaisuuteen eli siihen vittumaiseen nykyisyyteen.
Yllä esitetty on tietenkin yksinkertaistusta, enkä ajattele että commons-ajattelu on jotenkin kategorisesti tuomittu tuohon kuvailtuun ristiriitaan menneen nostalgisoinnin, fragmentaarisen ja marginaalisen nykyisyyden sekä hämärän tulevaisuuden välillä. Tuon kehän murtaminen, siis Commons-ajattelun parhaiden puolten aktualisoiminen, edellyttää paradoksaalisesti sen suhteuttamista siihen marxilaiseen pääomateoriaan, jonka vaillinaisuuksista commons-ajattelu lähti ainakin autonomikontekstissa liikkeelle.
Ja lopuksi: anarkistien ja kommarien sormikoukkujen ikuinen paluu sikseen, kun jopa arkkirevarit julistivat aikoja sitten lehtensä nimessä notta Vorwärts! Commonseista puhuttaessa on kyettävä pidemmän päälle samaan. Siis tehtävä commonseista yksi kapitalismin kritiikin ja käytännön vaihtoehtojen momentti. Koko kenttää en niille soisi.
Comment by Liina Kangas — 07.10.2009, 12:35 @ 12:35
rot - kaikella sympatialla, mutta voisitko heittää vähän lisää väitesisältöä eikä vain sitä negaatiota? Lisäksi jos viittaa muualle, niin voi suosiolla kertoa mihin viittaa, ees muutamalla esimerkillä.
noh, tässä nyt joitain mun omia sekalaisia keloja:
1.ehkä keinotekoinen, ehkä relevantti joko-tai-asetelma:
ilmiselvästi antikapitalistiset todellisuudet tarvitsevat toimeentuloa, perusturvaa. Tätä saavuttamaan voi keskittyä toisaalta luomaan valtiorakenteiden puitteissa raha/resurssivirtoja jotka ovat avoimia niiden subversiiviseen käyttöön. Onnistuu todnäköisimmin joko
-objektiivisilla voimasuhteilla (ja kun niitä ei toistaiseksi ole, niitä joutuu rakentaa - mikä edellyttää noita samoja resursseja joiden käyttömahis on tavoite…)
tai
-salaamalla korttejaan - perustulosta sanotaan aina välillä (keskusteluissa “tovereiden” kanssa) että “se antaa parempia mahiksia kapinoida” tms, mutta julkisessa keskustelussa sitä ympäröivä diskurssi on auttamattoman rekuperoituva. Reformismi _voi_ olla vallankumouksellinen strategia (hyvä vai huono?), mutta on myös reformismia mikä on auttamattoman reformistista, koska se nojautuu legitimiteetin tunnustamiseen eikä konfliktirepeämien syventämiseen.
Voi toisaalta keskittyä luomaan mahdollisimman vähillä välivaiheilla käytännön riippumattomuutta. Energia- ja resurssivirtoja jotka ovat valtion puitteiden ulkopuolella. On helpompaa pölliä sähköä katuvaloista kuin subversoida sähkötehtaan hallintoa eliitin hyväksynnällä. On vielä helpompaa pölliä muutamia polkupyörädynamoja ja väsätä DIY-tuulimyllyä tovereilleen… (tämä vertauksena, emmä sähköstä oikeasti mitään tiedä
)
)
Pitää siis miettiä kummankin strategian hyödyt ja haitat. Kumpi on alttiimpi repressiolle (missä vaiheissa)? entä rekuperoinnille (missä vaiheissa)? Kumpaa voi edistää suoraviivaisemmalla sanomalla (veikkaisin että pitkällä tähtäimellä voi rakentaa vahvempaa liikettä ja solidaarisuutta jos keinot ja diskurssi välittävät selkeästi omaa kantaa&intressiä…)? Kummalla on paremmat mahikset levitä horisontaalisesti(ajatelkaa autonomia/ruohonjuuri/opensuorce/rihmasto/resonance)? Kumpi vaatii enemmän taistelujen massifioimista, voiman keskittämistä, intressisynteesiä, aloitteen monopolia? Minulle johtopäätös on selkeä… (noh, asetinhan aika retorisia kysymyksiä
2. no mul oli joku toinen kela mut se unohtu
. joskus toiste…
Mut älkäät nyt ainakaan heittäkää keskustelua taas tähän “anarkodogma vs reaalisosialismi”-vänkäämiseen. Red herring.
Comment by kissakala — 09.10.2009, 20:44 @ 20:44