Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Standardikritiikki akatemiassa, yrityksessä ja hallituksessa komentavaa innovaatioretoriikkaa vastaan on sen lyhytnäköisyyden osoittaminen. Kritiikki sanoo, että vaikka hyväksyttäisiin innovaatipuheen taustaoletukset (talouskasvu, tuotteistaminen, huippuyksilöiden tuottaminen jne.), niin innovaatiopolitiikka itse asiassa estää omien päämääriensä saavuttamisen, koska sen käyttämät kontrollikeinot rajoittavat luovuutta, stressaavat ja hierarkisoivat ihmisiä, eivät tuota erityisen huimaa talouskasvua, eivät lisää tuotteistettavien innovaatioiden määrää eivätkä helpota "huippuyksilöiden" tuotantoa.

Kritiikki pitää paikkaansa. En kuitenkaan viittaa otsikolla kritiikin osoittamaan ristiriitaan, vaan aivan toiseen juttuun.

 

Yhteiskunnallista keskustelua on hauska seurata. Sen kehitys noudattaa tieteellisten teorioiden muodostumista. Ensimmäinen vaihe on väitteen täydellinen ohittaminen epärelevanttina, naurettavana, typeränä tai marginaalisena. Toisessa vaiheessa väitettä arvostellaan ankarasti ja se pyritään tyrmäämään niin rajusti, ettei keskustelussa ole mitään oikeudenmukaisuutta. Kolmannessa vaiheessa väitettä pidetään itsestäänselvyytenä, jossa tosin on joitain pieniä ongelmia (yleensä väitteessä on "vähän jotain liian radikalia, joten täytyy hienosäätää"). Tässä vaiheessa väite on täysin hyväksytty positio yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Perustulokeskustelu on kokenut tällaisen kehityksen. 2006 perustulo tyrmättiin jokaisen työpaikan kahvipöydässä. 2007-2008 sitä haudottiin kaikkialla Keskustanuorista Vihreisiin. Nykyään jonkinlaisen perustulon vaatiminen alkaa olla itsestään selvää kaikkialla SAK:n ulkopuolella.

Tämä on ollut suurimmaksi osaksi hyvä kehityskulku, jonka seuraavat vaiheet toivottavasti liittyvät opintotuen ja yleisen sosiaaliturvan asteittaiseen muokkaamiseen perustulomaisemmaksi, taloudellisten laskelmien tekemiseen ja poliittisen paineen luomiseen.

 

Pyydän anteeksi, että en päätä postausta tähän, vaan monimutkaistan keskustelua ja pakenen hetkeksi luokkakantaisesta luokkarintamasta. Vaikka kannatankin perustuloa varauksettomasti jne. niin olen monen muun kanssa alkanut epäillä osaa siihen liittyvästä keskustelusta. Tämän postauksen taas joltain suomiräppäriltä lainattu otsikko viittaa negatiivisesti argumenttiin, jolla osa uudesta vasemmistosta on perustellut perustuloa.

Argumentin mukaan - kärjistettynä - me tuotamme tietotaloudessa (uusi talous, uusi työ, immateriaalisen työn hegemonia, postfordismi, tietokykykapitalismi jne. jne.) koko ajan ilmaiseksi taloudellista arvoa ja siksi meille kuuluu perustulo. Tuotanto on kaikkialle levittäytynyttä, epämääräistä ja välitöntä, eikä sitä voi mitata. Silti se on kapitalisteille välttämätöntä, he eivät vain halua maksaa siitä.

Jatkoksi usein esitetyn väitteen mukaan tuotannon välittömyydestä seuraa myös politiikan ja kapinan välittömyys:

 

Prekariaatin taloudellinen kamppailu perustulosta on myös välittömästi poliittista: se koskettaa suoraan älyn käyttöä, liikkuvuutta ja elämän mahdollisuuksia, siis demokratiaa ja demokraattista yhteiskuntaa.

Näin on siksi, että äly, kommunikaatio, vuorovaikutus ovat nykyään myös taloudellisen toiminnan keskiössä.

(Uusi työ ja prekariaatti)

 

Tai niin kuin itse muotoilin semiotiikan esseessä 2007:

 

Ihmisten ilmaiseksi tuottama analoginen yhteiskunnallinen rikkaus – yhteinen äly, kommunikaatiorihmastot, persoonallisuus, omalla ajalla hankittu semioottinen kompetenssi, kielitaito, tietotaito ja hiljainen tieto, tiimityökokemus ja yleinen sosiaalinen kyvykkyys – digitalísoidaan ”tehdyiksi lopputuotteiksi” tai ”tuloksiksi”, joista sitten maksetaan palkkaa. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että nykyisessä taloudessa tuotantoaika on analoginen, mutta kapitalismi digitalisoi sen, erottaa keinotekoisesti työ ajan ”vapaa-ajasta” ja maksaa vain edellisestä, ikään kuin ”tehty työ” olisi erotettavissa sen edellyttämästä sosiaalisen infrastruktuurin, kykyjen, potentiaalien ja resurssien tuotannosta.

Tuotanto on jatkuvaa ja työ levittäytyy koko elämän alueelle, mutta palkka tulee edelleen vain työsuorituksesta. Postfordistinen talous toimii analogisesti, mutta palkkatyö- ja sosiaaliturvamallit ovat juuttuneet digitaaliseen fordistiseen ajatteluun. [Ja siksi meille pitäisi maksaa perustuloa.]

(Semiokapitalismi)

 

Argumentti ei ole täysin viidakossa. Mitä vikaa siinä sitten on?

A) Se on hölmö.

B) Se on epäuskottava. 

C) Se on yksinkertaisesti epätosi, JOS sitä ei ajatella tämän tarkemmin.

 

A. "Mäkin osallistun sun kapitalismiin - anna mulle rahaa!" Eikö tällainen argumentointi tunnu liikkeiden näkökulmasta jotenkin orjamaiselta? Sivistysyliopiston puolustajia on haukuttu kiltteydestä, jolla he "argumentoivat fiksusti" päättäjien edessä. Eikö perustulon perusargumentti kulje samaa kaavaa? Argumentoidaan kiltisti kapitalisteille, että me tuotamme heille resursseja, niin kapitalistit myöntävät meille perustulon. Niinkö? Eikö kapitalistit pitäisi pakottaa perustuloon?

B. "Sä tuotat arvoa vaikka sä istuisit ja joisit kaljaa." Näin on, jos ottaa nykyaikaisen fysiikan vakavasti tai jos hyväksyy Deleuzen ja Guattarin spinozistisen metafysiikan. Mikäs siinä, ei tuota ongelmia filosofian opiskelijoille. Mitä teemme siihen asti kunnes kaikki äänestäjät ja poliitikot saavat Anti-Oidipuksen luettua? Argumentti on intuitiivisesti epäuskottava. Se pitäisi jättää vähemmälle huomiolle, muotoilla paremmin tai ainakin sitä pitäisi konkretisoida esimerkiksi kaupunkitilan ja kiinteistömarkkinoiden analyysin kautta.

C. "Kaikki tuottaa kaikkialla ja kaiken aikaa." Tässä muodossa argumentti ei sano yhtään mitään yhtään mistään. Kapitalismi on aina ollut jo biopoliittista ja commonseihin ja verkostoihin perustuvaa. 1970-luvulta alkaen on saavutettu uusi kriittinen vaihe verkostotalouden kehityksessä, varmasti, mutta joskus voisi kuoria rakenteita ja pääoman logiikkaa kaiken postfordistisen fenomenologian alta ja miettiä, kuinka dramaattinen muutos uusi periodimme onkaan. Ja sikäli kun halutaan pitää kiinni väitteestä, että nykytaloudessa mikä tahansa voi tuottaa arvoa, väitettä täytyy aina tarkentaa: mikä tuottaa, miten tuote realisoidaan taloudelliseksi arvoksi ja miten arvo välittyy joko palkkatyömuodon tai vuokran logiikan kauta.

 

Jotta tästä ei tulisi vaikutelmaa, että nyt haluttaisin jotenkin tyrmätä perustulon perusteista käyty keskustelu tai peräti palata sitä edeltävään tilaan, liitän lopuksi vanhan tekstin, joka on edelleen tärkeä ja hyvin käyttökelpoinen: 

Vähämäki: Perustulosta ja demokratiasta 

 

Valtion verotulot vähenevät jatkuvasti, ja valtion taloutta tasapainotetaan menoja karsimalla ynnä tietenkin verokevennyksin, jotta alueista tehtäisiin houkuttelevampia esimerkiksi sijoittajille ja työntekijöille. Hädin tuskin suora budjettirahoitus riittää enää infrastruktuurin ylläpitoon. Siksi on joko tietämättömyyttä tai osoitus jonkinlaisesta staattisuudesta - sanan kaikissa merkityksissä - laskea perustulon euromäärää olemassa olevista budjettivaroista. Valtiolta on turha kinuta rahaa edes tiedon tuotantoon - kuten esimerkiksi Antti Kalliomäki totesi: tutkimuksen budjettirahoitus ei kasva. Rahoitusta on haalittava muualta, ja se taas tarkoittaa nykyään yksityistä sektoria, investoijia.

[…]

Mieluummin kuin valtiokeskeistä rahoitusmallia, etsisin julkisen ja yksityisen eroa nakertavia malleja (verotuksessa esim. Tobinin vero, Stieglitzin vero, Keynesin vero, omaisuusverotus, ympäristöhaittojen verotus ja koko ympäristön käsitteen laajentaminen myös "yhteisöresursseihin"; valtiosta riippumaton rahastomalli saattaisi olla yksi tapa ajatella hallinnointia, kuten EU:n rahastot esim. liikkumisen edistämiseksi jne.). 

 

Ensi kerralla jatketaan yhden argumenttiin perustuvan poliittisen toiminnnan muodon eli metropolitaanisen lakon (toivottavasti positiivisella) kritiikillä. 

 

 

Demokraattisten yhteiskuntien vakaus 1900-luvun jälkipuolella johtui suurelta osin maiden vauraudesta ja kyvystä tarjota ylellisyyttä. Se ei siis johtunut vain ideologiasta, aivopesusta, väkivallasta tai puhtaasta kusetuksesta.

Miksi kirjoittaa tästä? Koska joillakin ihmisillä, esimerkiksi aktivisteilla tai anarkisteilla, on yhä tapana ajatella, että kaikki olisi loistavasti, jos eliitti ei vain kusisi meitä silmään.

Otan satunnaiseksi esimerkiksi Olli Tammilehdon, joka on vanha ekoanarkisti. Arvostan suuresti Tammilehdon muinaista klassikkoa Maailman tilan kootut selitykset. Ymmärrän myös yksinkertaistukset, populismit ja argumentaation tyhmentämisen esimerkiksi mielenosoituskutsuissa, lehdistötiedotteissa ja blogien hehkutuskirjoituksissa. Tammilehto on kuitenkin tutkija tai ajattelija, jonka pitäisi joskus myös analysoida yhteiskuntaa. Tammilehdon nykyinen analyysi on tällaista:

 

Mielipidetutkimuksissa suomalaiset ajattelevat punavihreästi. Politiikka vetää kuitenkin oikealle. Vika ei ole äänestäjissä, vaan korruptiossa: vaalirahaskandaali paljastaa, miksi elinkeinoelämän ääni kuuluu niin vahvasti politiikassa.

Fifi: Miksi vihreällä kansalla on ympäristöä tuhoavat johtajat?

 

Äänestäjät ovat siis viattomia. He ovat niin viattomia, että he eivät esimerkiksi voisi haluta oikeistolaista politiikkaa. Eihän kukaan voisi haluta sitä? Siis oikeasti, todella.

Ovatko ihmiset luonnostaan jotenkin vasemmistolaisia? Onko oikeistolainen politiikka on aina vain törkeää kusetusta?

Jatkoa seuraa:

 

Suurimmalla osalla suomalaisista on ollut 80-luvulta lähtien käsityksiä, joita valtajulkisuudessa pidettäisiin radikaalivihreinä. Esimerkiksi valtaosa on kannattanut väitettä "Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä." Viime vuonna tämän väitteen kanssa samaa mieltä oli 76 prosenttia vastaajista. Kuitenkin suuri enemmistö poliitikoista ja politiikasta on vielä vähemmän vihreätä kuin vasemmistolaista.

Rahkonen pyrkii selittämään tätä paradoksia sillä, että mielipidetiedustelut eivät kerrokaan totuutta ihmisten arvoista. Tämä on kummallinen väite ihmiseltä, jonka johtama laitos tekee mielipidetiedusteluja. Rahkonen ei voi olla tosissaan, sillä jos hänen selitystään uskottaisiin, hänen firmansa tekisi vararikon.

 

Tammilehto paljastuu aidosti sokraattiseksi ajattelijaksi: jos ihminen tietää, että on väärin tukea kapitalistien etuja, niin ihminen ei voi tehdä niin. Ihminen toimii oikein, mutta eliitti sen kun kusettaa. Perhanan eliitti ja rötösherrat!

Nyt meille taittuu auki suuri salaisuus: politiikassa on kyse myös haluista, eikä vain tiedosta tai "arvoista". Katsokaa mitä ihmiset tekevät, niin teille selviää heidän halunsa. Katsokaa miten tilanteeseen on päädytty, niin teille selviää miten haluja on tuotettu ja kanavoitu. Ja niin edelleen.

Tammilehto päättää tekstinsä ivalliseen vallan sanoman mukailuun: "Kaikkihan on äänestäjien syytä: mitäs meidät valitsitte!"

Mitä jos otettaisiin tämä sanoma vähän vakavammin?

Mitä jos äänestäjienkin haluilla on ihan oikeasti jotain vaikutusta?

 

Hevonvitut tämä on mikään vihreä kansa. Tässä maassa asuu ihmisiä, jotka haluavat isompia taulutelkkareita ja mureita härkäpihvejä. Jos eliitti lopettaisi kusetuksensa, niin lopettaisivatko nämä ihmiset haluamisen siinä paikassa?

Toisin kuin konservatiiviset ekoanarkistit joskus väittävät, ihminen ei ole olemukseltaan hyvä tyyppi, joka suuntautuisi automaattisesti ekoanarkistiseen yhteiskuntaan, kunhan vain porvarit lopettaisivat kusettamasta.

Ei sillä, että ihminen olisi huonokaan tyyppi, joka välttämättä haluaisi telkkareita ja pihvejä. En usko, että Ihmistä ylipäänsä on olemassa. Lainatakseni erästä fraasia: "Juttu on vähän monimutkaisempi."

Voi kun valtion ja kapitalismin voisikin ratkaista vain lopettamalla eliitin kusetuksen.

 

Ihmiset ovat rakentuneet haluaviksi ja halutuiksi olennoiksi. Politiikassa halut taistelevat haluista ja kanavoivat haluja. Sillä (tai niillä) on politiikassa iso ja läski funktio. On tietoisuus ja tiedostamaton, ja molemmilla on haluja.

Halut ohjaavat tarkkaavaisuutta, tarkkaavaisuus vaikuttaa haluihin, ja kaiken ympärille liikkuvat affektit. Tätä on toisteltu ensin 1930-luvulta lähtien. 1970-luvulla tästä puhuttiin taas paljon. Mutta ilmeisesti sanomaa ei ole vielä tarpeeksi pyöritetty.

Haluissa ei ole mitään kapinallista, irrationalistista tai postmodernia. Halujen huomioiminen on täyttä reaalipolitiikkaa. Se on idealisti joka ei haluja huomioi.

Joka kanavoi haluja, hallitsee. Ei varmasti tarvitse enää kertoa, kuinka natsit rakensivat suuria halukanavia, jotka veivät Hitleriin, tai kuinka kokoomus on vuodesta 2006 alkaen vanginnut keskiluokan haluja tai perussuomalaiset köyhien haluja.

Kapitalistiset demokratiat yksinkertaisesti osasivat 1900-luvun jälkipuolella sekä vastata monien ihmisten haluihin (tuottamalla vaurautta ja jännitystä) että muunnella, vangita ja loisia niitä taitavasti. Se on yksi syy siihen, että elämme edelleen kapitalismissa emmekä antiautoritaarisessa ekoutopiassa.

 

Tiedän, että on poliittisesti huono idea kirjoittaa tällaista kritiikkiä. Enhän oikeastaan vastusta mitään, mitä Tammilehto ehdottaa, enkä halua olla mikään postmodernisti ja väittää että kaikki olisi ihan samaa halumössöä ja millään ei olisi väliä.

Kyse ei myöskään ole tiedon hylkäämisestä. Suurin osa oikeiston puheista on täyttä paskaa, ja vasemmiston tulee kyetä osoittamaan tämä faktojen, ei tunteiden tai halujen tasolla.

Tunteiden ja halujen poisjättäminen poliittisesta analyysista ja toiminnasta johtaa kuitenkin oudon porvarilliseen asenteeseen, vaikka olisi kuinka ekoanarkisti. Porvarihan korostaa järkeä ja kommunikaatiota: ”Jos vain huijaus lopetettaisiin, niin ihmiset tekisivät järkevät johtopäätökset ja toimisivat yhdessä oikein.”

 

Tämä kritiikki ei siis ole yritys oikeuttaa oikeistolaista politiikkaa, sanoa, että asiat olisivat erityisen hyvin tai ettei niille pitäisi tehdä mitään. Tämä on vain yritys ymmärtää ja arvostaa yhteiskunnan ja sen ihmisten monimutkaisuutta.

Monimutkaisuutta ei nimittäin hallita pelkällä kusetuksella.

 

 

Maailmassa kummittelee kommonismin haamu. Kapitalismin kritiikkejä ei yhdistä eniten lisäarvon käsite eikä edes luokkataistelu, vaan yhteismaiden yksityistämisen, tuhoamisen, takaisin valtaamisen ja luomisen analyysi.

Kapitalismin historia on kertomus yhteismaiden aitaamisesta. Vastaavasti vastarinnan historia on kertomus yhteisvaurauden haltuunotosta ja yhteisen luomisesta. Väitän, että nämä kertomukset ovat kapitalismin vastustajien pienin yhteinen nimittäjä. Yhteisrintamien luominen lähtee "yhteisten" eli kommonsien politiikasta.

Kommonsit ovat tänä ja ensi vuonna erityisen mielenkiinnon kohteena kirja-, lehti-, vasemmisto- ja aktivistimaailmoissa. Aikaisempina vuosina samanlaista huomiota osoitettiin vuorotellen globaalille järjestykselle ja väen moneudelle. Valokeilojen takana on pitkälti kolme kirjaa ja niihin liittyvät keskustelut.

Tämä johdannoksi postaustrilogialle.

 

Empire is materializing before our very eyes. (Michael Hardt & Antonio Negri, Empire, ensimmäinen sivu)

The possibility of democracy on a global scale is emerging today for the very first time. (Michael Hardt & Antonio Negri, Multitude, ensimmäinen sivu)

War, suffering, misery, and exploitation increasingly characterize our globalizing world. (Michael Hardt & Antonio Negri, Commonwealth, ensimmäinen sivu)

 

Aikoinaan koko maailma tuntui puhuvan Hardtin ja Negrin Imperiumista (2000). Kirja pisti kampukset kiehumaan LA:sta Pariisiin ja Tokioon. Lukupiirejä järjestettiin jyväskyläläisessä kellarissa asti. Onkohan kukaan laskenut kirjaan liittyvien keskustelujen pohjalta syntyneitä yhteiskunnallisia liikkeitä? No Borders, prekariaattiliike ja Vapaa liikkuvuus -verkosto ovat vain esimerkkejä.

Imperiumi räjäytti kaiken, kirja oli metafyysinen pommi. Jos sitä miettii kirjana, siis tyylin, rakenteen ja lukukokemuksen kannalta, niin siitä on vähän typerä kirjoittaa analyyttisesti. Se on paras ikinä kirjoitettu versio Kommunistisesta manifestista ja samalla upea romaani, joka kokoaa yhteen 500 vuotta radikaalin ajattelun ja vastarinnan historiaa. Sitä on vaikea ajatella ilman mahtipontisia assosiaatioita: Dante, Chaucer, Joyce, Pynchon.

Kohtasin kirjan lukiolaisena, joka oli kiinnostunut fenomenologiasta ja kirjoitti yhteiskuntafilosofian kurssille tutkielmaa anarkismista. Teksti ei oikein avautunut, joten tein itselleni muistiinpanon: "Lue Marxin Pääoma ja Deleuzen & Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia." Molemmat sarjat ovat yhä kesken, mutta jossain vaiheessa jatkuva Foucault’n, Deleuzen, Marxin, sosiologian ja Megafonin tankkaaminen teki tehtävänsä, ja vuodesta 2007 alkaen olen saanut Imperiumista yhä enemmän irti.

Kirja "selitti kaiken". Siitä puuttui varsinainen uusi analyysi, se ilmaisi paikoin lukukelvottoman monimutkaisella tyylillä nolostuttavan yksinkertaisia asioita, ja filosofian osalta sen uutuudet rajoittuivat kaiketi moderniteetin historian ja suvereniteettiteorioiden kommentointiin. Mutta kirja selitti kaiken yhdistämällä vasemmiston pirstaleet suureksi kertomukseksi. Ja minkälainen kertomus!

 

Hardt & Negri kirjoittivat Imperiumista, uudesta globaalista hallitsemisen logiikasta ja rakenteesta, joka "on hajautettu ja deterritorialisoiva valtakoneisto, joka asteittain sulkee koko maailman avoimien ja yhä laajenevien rajojensa sisään”. Tämä uusi valtakoneisto "ohjailee monenkirjavia identiteettejä, joustavia hierarkioita ja monimuotoista kanssakäymistä mukautuvien komentoverkostojen välityksellä".

Kansallisvaltioiden rappioitunut suvereenius on siirtymässä Imperiumille (trilogian perusteella prosessi käydään olennaisesti 1920-2010). Muodostuu "kansallisten ja ylikansallisten organismien ketju, joita yhdistää samanlainen vallan logiikka". Imperiumin syntyprosessi on samalla siirtymä imperialistisen ajan maailmankartan kansallisväreistä "imperiaaliseen sateenkaareen". Maailmat sekoittuvat, tehdastyön voima vaihtuu kommunikatiivisen ja affektiivisen työhön hegemoniaan, ja itse yhteiskunnallinen elämä astuu tuotantoon ("biopoliittinen tuotanto").

Imperiumi on kaikkialla. Se on rajaton järjestelmä, joka pyrkii lopettamaan historian. Se on "suunnaton sorto- ja tuhokoneisto". Mitä sille voi tehdä?

Ehdin jo tehdä itselleni uuden muistiinpanon: "Voiko kapitalismia todella poistaa muuten kuin itsemurhalla?" Seuraavaksi Hardt & Negri kuitenkin jo kirjoittivat: "Väen luovat voimat, jotka pitävät yllä Imperiumia, kykenevät myös autonomisesti rakentamaan vastaimperiumin, globaalien virtausten ja vaihdon vaihtoehtoisen poliittisen organisaation."

Tavoite on Imperiumin prosessien uudelleenorganisointi ja suuntaaminen kohti uusia päämääriä, uusia demokratian muotoja. Avuksi kutsutaan filosofia, historiatiede, kulttuurintutkimus, taloustiede, politiikantutkimus, antropologia ja uusi globalisaatiokriittinen liike. Niiden avulle esitetään Imperiumin genealogia ja biopoliittinen manifesti.

Ja tämä oli vasta kirjan esipuheen referointia!

 

 

 

Rakastan Imperiumia. Rakastan sitä niin kuin rakastettua rakastetaan: tiedostetaan viat ja suututaan niistä aina välillä, mutta tiukan paikan tullen rakas on etusijalla. Vaikka se murhaisi.

Rakastan sitä niin kuin Spinoza rakastaa: toimintakykyä kasvattavalla ilolla ja autuudella.

Rakastan sitä niin kuin ampiainen rakastaa orkideaa: hieromalla itseään siihen vain huvin vuoksi.

Haluaisin edelleen lukea kirjan jokaisen lähdeviitteen jokaisen teoksen, artikkelin ja kirjeen. Haluaisin kirjoittaa kirjasta 2000-sivuisen kommentaarin. Haluaisin syödä kirjan sämpylän välissä.

Imperiumi on kulutukseen ja käytön jälkeen poisheitettäväksi tarkoitettu poliittinen julistus. Silti siihen lankeaa loputtomasti. Osan viehätyksestä täytyy tulla pelkästä kasvukokemuksesta: sen kautta oppi filosofiaa, politiikkaa ja italialaista autonomiaa. Mutta silti! Kirjan pyhä ydin surraa edelleen. Sitä tunnelmaa lähelle voi päästä ehkä vain Yeah Yeah Yeahsin biisin Heads Will Roll Digiraati-remixin avulla.

En voi enää jatkaa sanojen tasolla, joten jätän tämän tähän.

 

Imperiumin Helvetistä sikisi jatko-osia: Kiirastuli Multitude (2004) sekä Taivas Commonwealth (2009). Tavallaan jatko-osissa olisi voinut lukea mitä soopaa tahansa, ja niille olisi nyökkäilty ymmärtäväisesti. Tavallaan näin myös kävi. Eikä trilogian rinnastus umpiteologiseen Jumalaiseen näytelmään ole mikään vitsi. Negrin osuudet taustakertomuksessa ovat silkkaa Augustinuksen De civitas deitä: paetaan Babyloniasta (Spinozan) Jumalan kaupunkiin!

Multitude veti varovaisesti takaisin Imperiumin metafyysisen mahtipontisia skeemoja. Yhtäältä on noloa keksiä suuri teoria ja neljän vuoden päästä paikkailla sitä niin, ettei se enää vakuuta ketään. Toisaalta Imperiumi itse tiesi paremmin kuin Hardt & Negri. Meidän ei tarvitse ottaa Multitudea vakavasti, koska meillä on Imperiumi. Jatko-osa on kuitenkin käyttökelpoinen hengennostattaja ja neuvonantaja, vaikka se kaiken kromin jälkeen jättää käsittelemänsä vastarinnan subjektin eli "moneuden" kaikilla tasoilla epäselväksi.

Commonwealth viimeistelee trilogian - dialektisesti. Yksi Hardtin ja Negrin nolouksista on ristiriita väitteiden ("dialektiikka on ohitettu") ja käytännön argumentoinnin (perinteistä vulgäärihegeliläistä "oho, vasen onkin oikea" -dialektiikkaa) välillä. Trilogian rakenne on rautalankamainen: ykkönen esittää kovan teesin, josta kakkonen vähän hajoilee ja etenee nolostellen, ja sitten kolmonen palaa ykkösen teesiin, aufhebungittaa ja kirjoittaa sen uusiksi vähän vaihtelevista näkökulmista. Päämäärään saapuminen ei yllätä, mutta matka on ehdottomasti tekemisen arvoinen: trilogiaa voi monessa mielessä kutsua vasemmistolaiseksi Bildungsromaniksi.

 

Michael Hardtista & Antonio Negristä on väännettyä loputtomasti suomalaisia versioita: Mikko Kova ja Toni Tumma, Härski Hartikainen ja Antti Neekeri, Mikael Vaikea ja Tomppa Mustapää… Myös kirjojen sisältöä on suomalaistettu muun muassa veivaamalla se megamankelin läpi 1999-2008. Jos on lukenut Megafonia ja esimerkiksi tätä blogia, Hardtin ja Negrin trilogia ei ehkä tarjoa kovin paljon uusia käsitteitä tai analyyttisia aseita. Mutta kirjojen tyyliä ja tarinankerrontaa on mahdotonta referoida tai tiivistää. Lukemalla ne voi totisesti kokea kommunistin elämän ikuisen keveyden ja ilon!

Ensi kerroilla tässä sarjassa: muistelmat jatkavat Multitudesta ja päättyvät ensivaikutelmiin trilogian päätösosasta, joka julkaistiin viime viikolla.

 

 

 

Alkukeväästä häröiltiin suunnitelmien, universaalihistorian ja deterritorialisaation kanssa, ja kyllähän siitä sähellyksestä alkoi syntyä luonnosta. Vessapaperi matkalla kohti kandia ja ties mitä:

Deterritorialisaation universaalihistoria. Deleuzen ja Guattarin historianfilosofia (pdf)

 

… tässä esitettyyn historianfilosofiaan kytkeytyvää tieteellistä lähdeaineistoa ja filosofista käsitteistöä on niin runsaasti, että työn jatkaminen vaikuttaa mahdolliselta. Pohjatyötä on tehty yhtäällä Deleuzen ja Guattarin tutkimuksessa, toisaalla historiantutkimuksessa, luonnontieteissä ja tieteenfilosofiassa. Tarvittaisiin joku vetämään johtopäätökset ja kirjoittamaan konkreettinen ja systemaattinen selvitys asiasta. Deleuzen ja Guattarin käsitteille täytyisi antaa vielä enemmän lihaa luiden ympärille ja ne pitäisi sijoittaa konkreettisiin historiallisiin olosuhteisiin. Ehkä jonkun pitäisikin yrittää tehdä hegelit (tai kojèvet) ja kirjoittaa auki ”deterritorialisaation historiallinen fenomenologia”, joka Deleuzen ja Guattarin avulla yhdistäisi big historyn laajuuden DeLandan teosten filosofiseen ja tieteelliseen tarkkuuteen. Sellainen työ epäilemättä konkretisoisi tässä esitetyn luonnoksen.

 

 

Käytiin tässä keskustelua abstraktista ja konkreettisesta. Hegeliläisittäin määriteltyä abstraktia täytyy vastustaa, koska, kuten on sanottu, sellainen abstrakti ajattelu on yksipuolista, latistavaa ja alistaa todellisuuden moninaisuuden ja halut idealistisille kaavoille.

Uuden työn ja tietokapitalismin myötä abstraktin ja konkreettisen vastakkainasettelua on yritetty kääntää nurin. Jos muistan oikein, niin Jussi Vähämäki kirjoittaa tulevassa kirjassaan Itsen alistus "konkreettisiin faktoihin" takertuvan tutkimuksen naiviudesta. Esimerkiksi empiristinen sosiologia leikkaa todellisuudesta mahdollisuudet, potentiat, alttiudet ja lopulta subjektiivisuudet. Nyt kun tietokykykapitalismissa koko elämän ajasta on tullut tuottavaa ja kun tuotanto tapahtuu aivojen välisen yhteistyön verkostoissa, niin tutkimus täytyisi Vähämäen mukaan aloittaa pikemminkin abstraktista, eli juuri mahdollisuuksien ja potentiaalien kartoittamisesta - siitä, mistä Uuden työn sanakirjan käsitteissä on kyse.

Nurinpäinkääntö jatkaa Vähämäen deleuzelelaista eetosta. Paitsi että Deleuze halveksuu abstraktia. Deleuze tuhoaa sekä abstraktin että potentiaalisuuden omassa ontologiassaan virtuaalisen käsitteellä. Virtuaalinenhan määritellään "todelliseksi mutta ei aktuaaliseksi, ideaaliseksi mutta ei abstraktiksi". Virtuaalisuus liittyy kykyihin, alttiuksiin, taipumuksiin ja mahdollisuuksiin, mutta virtuaalinen ei ole abstraktia, vaan konkreettista. Virtuaalinen kietoutuu konkreettisiin materiaalisiin prosesseihin. Miksi siis sekoittaa abstrakti ja virtuaalinen, kun asia on näin yksinkertainen?

Tietenkin Vähämäki tuntee deleuzensa. Virtuaalinen kääntyy abstraktiksi, koska työ on kääntynyt abstraktiksi, niin kuin Bifo kirjoittaa:

 

Ajelehtimisten ja merkityksettömien liikkumisten edellytys on abstrakti työ siis toiminta ilman sidosta konkreettiseen sisältöön. Pääoma poistaa eksistensistämme kaikki konkreettiset sisällöt, tekee elämästämme tyhjän ruhon, joka on pelkästään arvoa tuottavaa työaikaa. Abstraktin työn metropolin liikkuminen on aina liikkumista ilman merkityksiä ja ilman suhdetta toiminnan konkreettiseen sisältöön. Abstraktin työn liikkuminen on ylhäältäpäin suunnattua ja uudelleenrakennettu arvoa tuottavan abstrakti-ajan funktioksi . Ajelehtimisien laatu on siis sama kuin abstraktin työn laatu eli vailla ominaisuuksia. Kuitenkin ajelehtiminen - trippi, sekoilu, huliganismi, kiertolaisuus, huumeet - ovat olemassa pelkästään kieltäytymisenä. Kieltäytymisenä ilman keskipistettä ja ilman synteesiä, rihmastomaisena kieltäytymisenä.

Jättäytymistä, hajoamista, deterritorialisaatiota. Ajelehtimisia ei ole olemassa ilman elämän redusointia abstraktiksi työajaksi.

(New York Terminal)

 

Abstrakti työ: ei sidosta konkreettiseen sisältöön, elämä tyhjänä ruhona, liikkumista ilman merkityksiä, työtä vailla ominaisuuksia, abstraktia työaikaa… Kuinka paljon tällä on enää tekemistä virtuaalisen kanssa?

Pitäisi selvittää enemmän, mitä kaikkea tapahtuu, kun Deleuzen ontologian "virtuaalinen" käännetään työntutkimuksen tai autonomian "abstraktiksi" (olettaen, että tässä on kyse siitä).

 

 

Liite: Deleuzen ontologiasta

virtuaalinen <-> intensiivinen <-> aktuaalinen

(ideaalinen <-> [deterritorialisaatio] <-> materiaalinen)

(filosofia <-> taide <-> tiede)

 

… konsistenssin taso, immanenssin taso, elimetön ruumis, ideaalinen pinta

<-> moneus, eron ero

<-> paon viiva, kvasisyy, halukone, abstrakti kone (?)

<-> (intensiivinen: resonanssit, pakkoliikkeet, yksilöitymisprosessit)

<-> muodot ja substanssit, sisällöt ja ilmaisut (kaksoisartikulaatio)

<-> aktuaalinen: fysikaalis-kemikaaliset, orgaaniset ja kulttuurilliset kerrostumat

 

 

Kaikenlaisille -isteille ja -nisteille tässä vähitellen hahmoteltu luonnos[1] maailmankaikkeuden universaalihistoriasta[2] on taas yksi yritys totalisoida Kaikki yhden logiikan ja kulkusuunnan alle. Erityisesti se on heille yritys ottaa Deleuze ja Guattari haltuun yhden tylsän mestarikäsitteen voimalla. Vastatakseen tähän täytyy ikävä kyllä palata Hegeliin. Dialektiikka ei Hegelillä hallitse kaikkea, vaan kolminaiset "ikään kuin dialektiset" muodostelmat hallitsevat. Sellaisia hänen kirjoituksistaan on väitetty löytyvän tuhansia. Dialektiikka on vain massiivinen nimi kaikille Hegelissä kuhiseville triadeille.

Niin myös de/re/territorialisaatio on vain massiivinen nimi Deleuzen ja Guattarin teksteissä parveileville prosesseille, niin kuin stratifikaatiolle ja destratifikaatiolle, sileytyvälle ja juovittuvalle tilalle, erilaisille tulemisille, de/re/koodaamiselle, vähemmistölle ja enemmistölle, nomadiselle ja valtiolliselle, laadulliselle ja määrälliselle, ajalliselle ja tilalliselle, rihmastolliselle ja puumaiselle, erilaisille viivoille, molekulaariselle ja molaariselle, murtumalle, halkeamalle ja leikkaukselle, jengille, laumalle ja massalle, paolle ja kiinniotolle.

Jos lukijalta ei oleteta ranskalaista sivistystä, jonka hankkiminen kestää vähintään 25 vuotta, niin tarvitaan jokin massiivinen nimi, joka kytkee hajanaiset mikroprosessit yhteen. Deterritorialisaatio käy mainiosti tälläiseksi nimeksi.

Mennään siihen.

 

[d]eterritorialisaation voimaa ja itsepintaisuutta voi arvioida vain sitä representoivien reterritoriaalisuustyyppien pohjalta; ne ovat toistensa kääntöpuolia. (Anti-Oidipus, s. 351.)

 

Yritys määritellä deterritorialisaation käsite törmää Deleuzen ja Guattarin käsitteeseen asentamaan "ansaan": deterritorialisaation hankala määriteltävyys on itse korkeamman tason esimerkki deterritorialisaatiosta. Toinen ansa on Deleuzen ja Guattarin kirjoitustyyli, joka myös toimii esimerkkinä deterritorialisoivasta prosessista. Ansat antavat esimakua siitä, miten monimutkaista, liikkuvaa ja pakenevaa deterritorialisaatio on.

Mille plateaux’n sanastossa Deleuze ja Guattari kuitenkin aloittavat käsitteen määrittelyn yksinkertaisesti: "Deterritorialisaatio on liikettä, jolla territoriosta lähdetään. Se on paon viivan toimintaa. Sitä on hyvin erilaisia tapauksia."

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisaatio on siitä irtautumisen prosessi, ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Maailman ja maailmankaikkeuden historia kokonaisuutena on universaali de ja -reterritorialisaation prosessi, tai kuten David Christian kirjoittaa: "kaaoksen ja kompleksisuuden päättymätön valssi".

[Seuraavaksi tulisi tämän postauksen kaltaista tekstiä.]

 

Jottei deterritorialisaation käsite voisi laajentua kaikenkattavaksi ja mitääntarkoittamattomaksi, yhteenvetona se voidaan määritellä näin:

1. Deterritorialisaatio tarkoittaa territoriosta (esimerkiksi jostakin alueelta, järjestyksestä tai tilasta) pakenevaa liikettä.
2. Suhteellista deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio eli kiinnittyminen uuteen territorioon (joka voi olla ennalta olemassa tai muotoutua vasta reterritorialisaation seurauksena).
3. Absoluuttinen deterritorialisaatio on deterritorialisaatiota ilman reterritorialisaatiota (esimerkiksi fysiikan näkemys maailmankaikkeudesta mahdollisesti ikuisesti laajenevana tilana, jossa epäjärjestys lisääntyy jatkuvasti).
4. Reterritorialisaatio representoi deterritorialisaatiota; uusi territorio on deterritorialisaatiprosessin tuottama tuote.
5. Deterritorialisaatio voidaan jakaa myös negatiiviseen ja positiiviseen. Negatiivisessa deterritorialisaatiossa reterritorialisaatio voittaa tai "ylikoodaa" deterritorialisaation. Positiivisessa deterritorialisaatiossa deterritorialisoiva liike pakenee reterritorialisaatiota niin, että prosessista jää jonkinlainen ylijäämä.

Luettuamme viisikohtaisen listan "käsitämme" deterritorialisaation. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä: deterritorialisaatio on juuri reterritorialisoitu ja sen liike pysäytetty; täytyisi purkaa se ja aloittaa alustaa, kirjoittaa pitkiä kuvauksia, yhdistellä eri tieteitä, revitellä ja tyynnytellä, rakentaa ja hajottaa, jne. jne.

"Reterritorialisoin deterritorialisaation, jotta voin esittää sen teille."

 

Nyt meillä on alustava käsitys deterritorialisaation mekanismista historiassa toimivana "logiikkana". Seuraavaksi tätä logiikkaa täytyy soveltaa historiallisiin tapahtumiin.

 

Niin paljon kuin yleensä tunnenkin halua näykkiä fenomenologiaa rivien välissä - koska fenomenologialla on tietyissä opiskelijapiireissä niin suuri ja kyseenalaistamaton suosio - huomaan sen aina hiipivän takaisin takaovesta. Fenomenologia salakuljettaa itsensä takaisin ajatteluun, kun siitä on luullut pääsevänsä eroon.

Eksistentialisteja lukuun ottamatta marxilaiset ovat pitäneet fenomenologiaa porvarillisena individualismina - ja kuitenkin ainoastaan uusista subjektiivisuuksien eli tekemisen, kokemisen ja elämisen muotojen tutkimuksesta nousevat marxilaiset suuntaukset ovat kehittyneet ja pystyvät edelleen tuottamaan konflikteja, niin kuin Italiassa syntynyt autonomia ja nykyinen Euroopan laajuinen prekariaattiliike. Jälkistrukturalismi taas luuli nauraneensa fenomenologian "egologisen" kartesiolaisuuden rikki jo 1960-luvulla, mutta vakavat kohtaamiset jälki-ajattelijoiden kanssa johtavat takaisin fenomenologisille alkulähteille: Derrida ja Heidegger & Husserl, Virilio ja fenomenologia, Deleuze ja Kant & Husserl, jne.

Deleuzen yhteys fenomenologiaan on D-tutkimuksen 2000-luvun skandaaleja. Vielä muutama vuosi sitten D-tutkija saattoi heittää tällaisen viittauksen syrjään tuhahtamalla jotain fenomenologisen tietoisuuskäsityksen naiviudesta, ja puhujan punakynä vuoti verta, kun seminaarikommentissa kirjoitin joidenkin Deleuzen ja Guattarin esimerkkien olevan "fenomenologisia". Nyt asetelma on toinen: Levi Bryantin Difference and Givenness artikuloi Deleuzen väitöskirjan kantilaisena projektina, ja vasta julkaistu Joe Hughesin Deleuze’s Difference and Repetition avaa ujostelematta Deleuzen Husserl-suhdetta. Nostan jälkimmäisestä kirjan alusta esille kaksi muistiinpanoa.

 

1. Hughes painottaa Husserlin staattisen ja geneettisen fenomenologian eroja. Staattinen fenomenologia on sitä klassista Ideen-fenomenologiaa, jota opimme koulun penkillä. Siinä fenomenologinen reduktio koostuu ensiksi transsendentaalisesta reduktiosta (joka johtaa empiirisestä havainnoinnista transsendentaalisen egon puhtaaseen immanenssiin ja siinä havaittuihin partikulaareihin) ja toiseksi eideettisestä reduktiosta, jossa partikulaareista edelleen redusoimalla päästään olemukseen (eidos; teko on saksaksi Wesenschau, "olemuksennäkeminen").

Geneettinen fenomenologia kuuluu Husserlin myöhäisvaiheeseen, jossa eideettinen reduktio kyseenalaistuu. Sen sijaan että jäisi transsendentaalisen egon ja solipsismin vangiksi, geneettinen fenomenologia suuntautuu transsendentaalisen reduktion jälkeen uudelleen kohti objekteja, joista reduktio alkoi. Fenomenologian uudeksi tehtäväksi tulee yhtäältä tietoisuuden, toisaalta objektien synnyn (genesiksen) selittäminen. Näin fenomenologia muuttuu transsendentaaliseksi empirismiksi - mikä on juuri Deleuzen omalle projektilleen antama nimi.

 

2. Deleuze on eurooppalaisista ajattelijoista ehkä puhtaimmin korostanut ajattelun kuvan tärkeyttä filosofiassa. Ajattelun kuva koostuu ajattelun ennakko-oletuksista ja -edellytyksistä, kuten "terveestä järjestä", hyvästä tahdosta, totuuden lähestymisestä, representaatiosta, vastakkainasettelusta, analogiasta ja identiteetistä. Tässä suhteessa fenomenologia osoittautuu yllättävän tärkeäksi. Husserl yritti sulkeistaa ennakko-oletukset - hyvä alku, mutta epäonnistui sikäli että se jäi filosofian ja eurooppalaisen sivistyksen perinteen vangiksi. Heidegger yritti omassa eksistentialistis-fenomenologisessa reduktiossaan sulkeistaa myös historian (tradition destruktio) ja kielen (käsitteiden sulkeistaminen, uuden sanaston luominen, kreikan ja saksan merkitys), mutta jäi osittain politiikan ja ruumiin vangiksi. Myöhäinen Sartre otti mukaan poliittiset ennakko-oletukset, ja Merleau-Ponty ryhtyi tutkimaan ajattelun ruumiillisia oletuksia ja ehtoja. Näin fenomenologia kulkee ja paljastaa uusia kokemusta ehdollistavia tasoja.

Fenomenologia kykenee paljastamaan ajattelun konteksteja ja ennakko-oletuksia paitsi ajattelun sisällä (laajentaminen egosta historiaan, kieleen, politiikkaan, ruumiiseen jne.), myös poliittisten kamppailujen arjessa. Esimerkiksi nykyistä keskustelua uuden immateriaalisen työn luomista subjektiivisuuksista ei käytäisi ilman fenomenologiaa.

 

Ehkä fenomenologia on eurooppalaisen nykyfilosofian "reaalinen", sen (tämän hetkisen) ilmaisun ulottumattomissa oleva edellytys. Sitä ei kannata yrittää paeta lopullisesti (tässä on onnistunut toistaiseksi vain Badiou) eikä siihen toisaalta tarvitse upottautua ("sitoudun fenomenologiseen liikkeeseen, luen koko Husserlianan ja kehitän suuntauksen arvovaltaista perinnettä").

Totuus on keskellä, epäpuhtaudessa ja filosofisessa maussa. Filosofisen makuni mukaan fenomenologialla on kolme hyvää käyttötapaa:

1) johdatus filosofiaan: filosofisten ongelmien luominen, väkivallan tekeminen naiville tieteelliselle realismille, "typeryksen" konsensusta hajottavan asenteen omaksuminen.

2) tutkimuksen aloittaminen: kartoitetaan tilanne fenomenologisesti (vrt. antropologia & radikaali työläistutkimus).

3) tutkimuksen esittämisen aloittaminen: lukija johdatetaan aiheeseen fenomenologisen kokemuksen esittelyn ja analyysin kautta (vrt. Hardtin ja Negrin Imperiumin ensimmäinen osio; toisaalta koko Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia uuden talouden fenomenologiana).

Deleuze ei yksin kirjoittaessaan esitä ajatteluaan fenomenologisesti. Siksi esimerkiksi Différence et répétitionia on usein lähes äärettömän vaikea lukea.

Viimeksi haaveiltiin deterritorialisaation universaalihistoriasta. Nyt laskeudumme hitaasti ja kuivasti itse universaalihistorian selkään.

Otetaan alkuun vähän Hegeliä:

 

Maailmanhistoriassa meitä voivat kiinnostaa vain sellaiset kansat, jotka muodostavat valtion. Sillä täytyy ymmärtää, että tämä jälkimmäinen tarkoittaa Vapauden, so.  absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoitumista, ja että se on olemassa vain itsensä tähden. Täytyy lisäksi ymmärtää, että kaikki arvokas, mikä ihmisessä on – henkinen todellisuus – on hänessä vain valtion kautta.

(Historian filosofia, 2004, 39.)

 

Siinä teille etevä valtiofilosofi.

Universaalihistoria tarkoittaa historiankäsitystä, joka antaa historian yksittäisille tapahtumille yhteisen merkityksen ja antaa näin ykseyden koko ihmiskunnan historialle (Korkman, ”Prologi: filosofia ja filosofian historia”, 1998, 12). Esimerkkejä tällaisesta suurista kertomuksista ovat tarjonneet Augustinus, Smith, Kant, Hegel, Comte ja Marx. Korkmanin mukaan näitä historiankäsityksiä yhdistää kolme piirrettä:

Ensiksi kulttuurilla on niissä universaali eli jokaista ihmislajin jäsentä koskeva päämäärä, kuten valtio on Hegelin sitaatissa yllä (”absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoituminen”).

Toiseksi ne sisältävät jonkinlaisen käsityksen historian logiikasta ja sitä eteenpäin vievistä voimista; esimerkiksi Comtella tätä logiikkaa ohjaa inhimillisen tiedonmuodostuksen prosessi, joka etenee metafyysisen ja teologisen vaiheen kautta positivistismiin.

Kolmanneksi universaalihistoriat asettavat historiallisen ja universaalin päämärän toteuttamisen ihmisen tehtäväksi, kuten marxilaisuus tekee kommunismin suhteen.

(Myöhemmin tulemme huomaamaan, että Deleuzen ja Guattarin universaalihistoria on niin ironista, epävakaata ja kontingenttia, että siihen sopii vain yksi näistä piirteistä.)

 

Postmodernin kritiikin jälkeen universaalihistorioihin on suhtauduttu ylimielisesti. Lyotardin ja muiden postmodernien relativistien käsitteillä on juhlittu ”metakertomusten kuolemaa” tai "kielipelien moneutta". Korkman kirjoittaa filosofian historian tutkimuksesta:

 

Useimmat tuntuvat ajattelevan, ettei yhtä kaiken kattavaa historiaa ole, on vain lähteiden joukosta erilaisin menetelmin poimittuja erilaisia tapahtumia, ratkaisuja, ajatuksia ja ajattelijoita. (Korkman 1998, 14.)

 

Universaalihistorioiden lisäksi suuret filosofiset systeemit kokivat vararikon 1900-luvun loppupuolella. Deleuzen (Haastatteluja, "Keskustelua Mille plateaux’sta") mukaan tilanteesta seuraa kaksi haittaa:

Ensiksi vain paikallisten ja tarkkojen tapahtumasarjojen käsittelyä pidetään tärkeänä ja suuret linjat unohdetaan kokonaan.

Toiseksi suuremmat skaalat jätetään ”visionäärien epätöiden varaan” sen sijaan, että niiden tutkimus otettaisiin vakavasti.

Deleuze kirjoittaa omista töistään ”avoimen systeemin rakentamisena”, rihmastojen muodostamisena ja karttojen piirtämisenä. Näin voidaan säilyttää ajatus universaalihistoriasta ja filosofisesta systeemistä ja samalla jättää niistä pois joitakin postmodernia kritiikkiä ahdistavia piirteitä, kuten totalitaarisuus, sulkeutuneisuus ja eskatologinen utopistisuus. 

 

Deleuze ei tietenkään ollut ainoa, joka kyllästyi historian ja systeemien postmoderniin hajaannustilaan. San Diegon yliopiston professori David Christian alkoi vuonna 1989 opettaa kunnianhimoista kurssia nimeltä Big History, jonka tarkoituksena oli antaa poikkitieteellinen yleiskatsaus maailmankaikkeuden 13,7 miljardia vuotta kestäneestä kehityksestä. Kurssi alkoi alkuräjähdyksestä ja päättyi ihmiskunnan tulevaisuutta koskeviin tutkimuksiin.

Sittemmin kurssin ohjelmaa on puolustettu teoreettisesti (esim. Christian 1991), ja historiantutkimuksen sisällä on alettu puhua big history -liikkeestä.  Christian on julkaissut myös teoksen Maps of Time. An Introduction to Big History (Christian 2005), joka esittää maailmankaikkeuden tieteellisen universaalihistorian tai "modernin luomiskertomuksen". Christianin mukaan universaalihistoriaa yhdistävä mekanismi on emergentin kompleksisuuden jatkuva lisääntyminen historian myötä.

 

 

Nyt olemme päässeet kauniiseen alkuun Deleuzen ja Guattarin universaalihistorian taustoittamisessa. Tiedämme kyseisen historiankäsityksen kontekstin – postmoderni hajaannus ja relativismi – ja meillä on myös jotakin, mihin verrata sitä: klassinen universaalihistoria ja toisaalta uusi big history -liike.

 

 

Alkuräjähdys levitti auki nopeasti laajenevan epäjärjestyksen, josta alkoi vähitellen syntyä järjestystä: hiukkasia, atomeja, molekyylejä, tähtiä, planeettoja ja galakseja. Luther räjäytti kristinuskon irti katolisen kirkon auktoriteetista, mutta kiinnitti sen Raamatun tekstiin. Myös kapitalismi on irrottanut ja kiinnittänyt 500-vuotisen kehityksensä aikana: se on vapauttanut ihmiset perinteisistä yhteisöistä, sukuhierarkioista ja osittain jopa valtioista, mutta kiinnittänyt kaiken vapauttamansa rahan virtaan.

Maailmanhistoriassa tämä irrottamisen ja kiinnittämisen, purkamisen ja takaisinkytkemisen, entropian ja järjestyksen dynamiikan voi nähdä toistuvan erilaisilla tasoilla fysiikasta ja geologiasta biologiaan ja psykologiaan, poliittisesta historiasta sosiologiaan, taloustieteestä antropologiaan, kirjallisuudesta kuvataiteisiin, ja niin edelleen. Jos purkavaa tai epäjärjestystä lisäävää liikettä kutsutaan deterritorialisaatioksi ja takaisinkytkevää tai järjestystä lisäävää liikettä reterritorialisaatioksi, kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari tekevät, voidaan hahmotella eräänlainen yhteenveto tämän mekanismin toiminnasta historiassa. Paremman puuttuessa tätä historianfilosofista kertomusta voitaisiin kutsua deterritorialisaation universaalihistoriaksi.

 

Deterritorialisaation varsinaisen universaalihistorian auki kirjoittaminen vastaisi ehkä Hegelin Hengen fenomenologian tasoista urakkaa. Siksi olisi parempi kirjoittaa lyhyt paperi, jossa luonnostellaan Deleuzen ja Guattarin historianfilosofian pääpiirteitä kolmen esimerkin kautta.

Aloittaisin esimerkillä kosmologiasta, jotta ero Deleuzen ja Guattarin universaalihistorian ja esimerkiksi saksalaisen idealismin ihmiskeskeisemmän universaalihistorian välillä piirtyisi selkeästi esiin. Deleuzen ja Guattarin teoksista keskeisin ensimmäisen esimerkin yhteydessä on Kapitalismi ja skitsofrenia -sarjan jälkimmäinen osa Mille plateux ja "kommentaareista" Manuel DeLandan Intensive Science and Virtual Philosophy.

Toinen esimerkki olisi Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta. Esimerkki käsittelee yhteiskunnallisen organisoitumisen muotoja primitiivisistä heimoista aina postmoderniin kapitalismiin. Relevantti kommentaari on Ian Buchanan Deleuze and Guattari’s Anti-Oedipus.

Kolmas esimerkki ottaisi etäisyyttä Deleuzen ja Guattarin teksteihin ja kokeilisi, auttaako heidän historianfilosofiansa myös 1900-luvun lopulla alkaneen ja edelleen jatkuvan työelämän muutoksen hahmottamisessa. Siihen voisi ottaa vauhtia suomalaisestakin prekarisaatiokeskustelusta.

 

Esimerkit siis lähtevät yleisestä ja kaukaisesta (fysiikka, alkuräjähdys) ja etenevät sosiaalihistorian kautta lähelle nykyaikaa ja erityisiä tapahtumakulkuja (menossa oleva työelämän muutos).

Ennen esimerkkejä täytyisi kuitenkin määritellä universaalihistorian ja deterritorialisaation käsitteet ja pohjustaa viimeaikaista keskustelua makrohistoriasta. Siinä ohjelmaa lähipäiville.

 

 

Mille plateaux on niin rikas kirja, että se sisältää koko maailman (erityisesti kolmas plateau), ja tästä aiheesta pitäisi jonkun kirjoittaa oikea artikkeli, tai vähintään muistiinpanopostaus jokaisesta luvusta. Alla silti kolme tiivistettyä opetusta "aktivisteille", spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan.

 

 

 

1. Moneus/rihmastollisuus. Taktiikoiden moneus ja erilaisuus tuottaa synergiaetuja. Ajatellaan vaikka eläinoikeusliikkeen klassista kaksoisartikulaatiota: militantti suora toiminta JA maltilliset kansalaisjärjestöt = tehokkaita efektejä. Tämä on peruspointti, joka yhä unohtuu joiltakin - esimerkiksi Opiskelijatoiminnasta käytävän keskustelun yhteydessä, kun demarikyynisesti pelätään liikkeen olevan "liian radikaali" tai "päästelevän suustaan kapitalismin kritiikin tai prekariaatin kaltaisia sammakoita".

Voi olla, että jos vaatisimme nöyrästi ja sievästi esimerkiksi yhtä pientä uudistusta yliopistolakiehdotukseen, onnistuisimme hyvin tässä nimenomaisessa vaatimuksessa. Silloin opiskelijoiden ja henkilökunnan valtava ja sekava halu- ja tunneinvestointi kanavoitaisiin yhteen uomaan ja vaatimukseen; yliopistoväen vellominen palautettaisiin yhteen liikkeeseen ja yhteen pieneen päämäärään. Kun uusi laki sitten tulisi voimaan miedosti reformoituna, millaista olisi juhlia moninaisen investoinnin ja kapinapotentiaalin patoamista ja hukkaan valuttamista?

 

(Omituista muuten, että vaikka yksi Deleuzen toistuvimmista painotuksista koskee moneuden väärinkäsittämistä - on väärin käsittää moneus yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi Yhden kanssa; oikea asetelma on laadulliset moneudet vs. määrälliset moneudet - niin silti Mille plateaux’n toinen luku on nimeltään "Yksi susi vai monta sutta?")

 

 

 

2. Maanalainen ja molekulaarinen muutos. Ei ole pakko perustaa Puoluetta tai Yhdistystä, jotta saadaan aikaan vaikutuksia. Ei tarvita hierarkkista organisaatiota. Ei tarvita edes mediaspektaakkelia. Voidaan toimia maan alla ja suoraan, voidaan kylvää mikroanarkismeja. "Paikallinen mikrotapahtuma horjuttaa valtaa", kirjoittavat Deleuze ja Guattari ja viittaavat vantaalaisen koulun kalapuikkotapahtumaan, joka selvästi sekä parodioi valtaa että on mikrotapahtuma.

Sukkahousut ovat pinta, jonka silmäpaot syntyvät maan alta, maan alta nousee "oikosulkuja, jotka avaavat nykyhetken tulevaisuuteen ja muokkaavat siten instituutioita…"

Ongelma on vain siinä, miten käsitteellistää ja organisoida tätä pakenevaa molekulaarista moneutta. Se on vallankumouksellista, jep, mutta se on aina vaarassa yhtäältä jähmettyä (muuttua molaariseksi: institutionalisoitua, urautua, kyllästyä, pysähtyä) ja toisaalta räjähtää (pakoviivan muuttuminen kuolemanviivaksi: spontaanin anarkian hetkellinen juhliminen, itsemurha). Vallankumous pakenee käsistä ennen kuin se ehtii tapahtua.

 

 

 

3. Vähemmistöjen viivat tai minoritaarinen liike. Voidaan toimia itsenäisesti pienryhmissä välittämättä liikaa siitä, mitä "enemmistö" ajattelee. Muutos lähtee alistetusta vähemmistöstä. Ei ole kyse enemmistön eli "kadun miehen" saavuttamisesta. The problem is never to acquire the majority, even in order to install a new constant. There is no becoming-majoritarian; majority is never becoming. All becoming is minoritarian.

Vähemmistöjä voidaan tarkastella ghettoina tai sitten liikkuvina joukkoina, jotka muokkaavat rajoja ja jatkuvasti varioivat pelaamaansa peliä (kieltä, politiikkaa, tiedettä: jokaisella kentällä on luovat vähemmistönsä). Liikkuvalta vähemmistöiltä voi odottaa mitä tahansa, toisin kuin enemmistöltä. Minorities, of course, are objectively definable states, states of language, ethnicity, or sex with their owen ghetto territorialities, but they must be also thought of as seeds, crystals of becoming whose value is to trigger uncontrollable movements and deterritorialisations of the mean or majority.

Vähemmistöksi-tuleminen voi olla vallankumouksellista, jos positiota käytetään poliittisena työkaluna sen sijaan, että siellä tyydytään olemaan. Becoming-minoritarian as the universal figure of consciousness is called autonomy. It is certainly not by using a minor language as a dialect, by regionalizing or ghettoizing, that one becomes revolutionary; rather, by using a number of minority elements, by connecting, conjugating them, one invents a specific, unforeseen autonomous becoming.