Vallankumouksen hedelmiä

Viimeksi haaveiltiin deterritorialisaation universaalihistoriasta. Nyt laskeudumme hitaasti ja kuivasti itse universaalihistorian selkään.

Otetaan alkuun vähän Hegeliä:

 

Maailmanhistoriassa meitä voivat kiinnostaa vain sellaiset kansat, jotka muodostavat valtion. Sillä täytyy ymmärtää, että tämä jälkimmäinen tarkoittaa Vapauden, so.  absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoitumista, ja että se on olemassa vain itsensä tähden. Täytyy lisäksi ymmärtää, että kaikki arvokas, mikä ihmisessä on – henkinen todellisuus – on hänessä vain valtion kautta.

(Historian filosofia, 2004, 39.)

 

Siinä teille etevä valtiofilosofi.

Universaalihistoria tarkoittaa historiankäsitystä, joka antaa historian yksittäisille tapahtumille yhteisen merkityksen ja antaa näin ykseyden koko ihmiskunnan historialle (Korkman, ”Prologi: filosofia ja filosofian historia”, 1998, 12). Esimerkkejä tällaisesta suurista kertomuksista ovat tarjonneet Augustinus, Smith, Kant, Hegel, Comte ja Marx. Korkmanin mukaan näitä historiankäsityksiä yhdistää kolme piirrettä:

Ensiksi kulttuurilla on niissä universaali eli jokaista ihmislajin jäsentä koskeva päämäärä, kuten valtio on Hegelin sitaatissa yllä (”absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoituminen”).

Toiseksi ne sisältävät jonkinlaisen käsityksen historian logiikasta ja sitä eteenpäin vievistä voimista; esimerkiksi Comtella tätä logiikkaa ohjaa inhimillisen tiedonmuodostuksen prosessi, joka etenee metafyysisen ja teologisen vaiheen kautta positivistismiin.

Kolmanneksi universaalihistoriat asettavat historiallisen ja universaalin päämärän toteuttamisen ihmisen tehtäväksi, kuten marxilaisuus tekee kommunismin suhteen.

(Myöhemmin tulemme huomaamaan, että Deleuzen ja Guattarin universaalihistoria on niin ironista, epävakaata ja kontingenttia, että siihen sopii vain yksi näistä piirteistä.)

 

Postmodernin kritiikin jälkeen universaalihistorioihin on suhtauduttu ylimielisesti. Lyotardin ja muiden postmodernien relativistien käsitteillä on juhlittu ”metakertomusten kuolemaa” tai "kielipelien moneutta". Korkman kirjoittaa filosofian historian tutkimuksesta:

 

Useimmat tuntuvat ajattelevan, ettei yhtä kaiken kattavaa historiaa ole, on vain lähteiden joukosta erilaisin menetelmin poimittuja erilaisia tapahtumia, ratkaisuja, ajatuksia ja ajattelijoita. (Korkman 1998, 14.)

 

Universaalihistorioiden lisäksi suuret filosofiset systeemit kokivat vararikon 1900-luvun loppupuolella. Deleuzen (Haastatteluja, "Keskustelua Mille plateaux’sta") mukaan tilanteesta seuraa kaksi haittaa:

Ensiksi vain paikallisten ja tarkkojen tapahtumasarjojen käsittelyä pidetään tärkeänä ja suuret linjat unohdetaan kokonaan.

Toiseksi suuremmat skaalat jätetään ”visionäärien epätöiden varaan” sen sijaan, että niiden tutkimus otettaisiin vakavasti.

Deleuze kirjoittaa omista töistään ”avoimen systeemin rakentamisena”, rihmastojen muodostamisena ja karttojen piirtämisenä. Näin voidaan säilyttää ajatus universaalihistoriasta ja filosofisesta systeemistä ja samalla jättää niistä pois joitakin postmodernia kritiikkiä ahdistavia piirteitä, kuten totalitaarisuus, sulkeutuneisuus ja eskatologinen utopistisuus. 

 

Deleuze ei tietenkään ollut ainoa, joka kyllästyi historian ja systeemien postmoderniin hajaannustilaan. San Diegon yliopiston professori David Christian alkoi vuonna 1989 opettaa kunnianhimoista kurssia nimeltä Big History, jonka tarkoituksena oli antaa poikkitieteellinen yleiskatsaus maailmankaikkeuden 13,7 miljardia vuotta kestäneestä kehityksestä. Kurssi alkoi alkuräjähdyksestä ja päättyi ihmiskunnan tulevaisuutta koskeviin tutkimuksiin.

Sittemmin kurssin ohjelmaa on puolustettu teoreettisesti (esim. Christian 1991), ja historiantutkimuksen sisällä on alettu puhua big history -liikkeestä.  Christian on julkaissut myös teoksen Maps of Time. An Introduction to Big History (Christian 2005), joka esittää maailmankaikkeuden tieteellisen universaalihistorian tai "modernin luomiskertomuksen". Christianin mukaan universaalihistoriaa yhdistävä mekanismi on emergentin kompleksisuuden jatkuva lisääntyminen historian myötä.

 

 

Nyt olemme päässeet kauniiseen alkuun Deleuzen ja Guattarin universaalihistorian taustoittamisessa. Tiedämme kyseisen historiankäsityksen kontekstin – postmoderni hajaannus ja relativismi – ja meillä on myös jotakin, mihin verrata sitä: klassinen universaalihistoria ja toisaalta uusi big history -liike.