Viime aikoina on ihmetelty vasemmiston vaivoja. Miksi kukaan ei kysy mitään oikeistolaisten ongelmista? Täytyyhän niissäkin olla jotain vikaa. Otetaan esimerkiksi kokoomuslaisuus: mitä vikaa on kokoomuksen logiikassa?

Vastausta voi etsiä – aivan oikein – fasismin psykologisesta rakenteesta.

 

Fasismin kaksi merkitystä

Usein fasismilla viitataan 1920-40-lukujen fasismiin poliittisena liikkeenä. Liikettä ei yhdistänyt niinkään rasismi (se puuttui Italiasta pitkään), teoria (sitä ei ollut) tai valtiomuoto (se vaihteli), vaan ultramodernien kuri- ja kontrollimuotojen luominen, mikä tapahtui käyttämällä tunteisiin ja estetiikkaan vetoavaa affektiivista politiikkaa.

Toisinaan fasismia käytetään myös analyyttisena yleiskäsitteenä, kun halutaan puhua jonkin ilmiön jäykistävistä, tukahduttavista, kerrostavista, hierarkioita kasvattavista, dynaamisen mytologisista ja väkivaltaa estetisoivista (mutta kuitenkin aina salaisesti itsetuhoisista) piirteistä. Tämä fasismin toinen merkitys liittyy tietenkin myös historialliseen ja poliittiseen fasismiin, mutta on sen ohella levinnyt arkikieleen ja solvaussanakirjaan.

Nyt ehkä odotetaan, että pitäisimme kokoomusta fasistisena vain termin jälkimmäisessä merkityksessä. Kokoomus kuitenkin ilmenee mielestämme aidon historiallis-poliittisen fasismin kaltaisena. Väitettä voisi perustella populistisin esimerkein. Niiden sijaan tyydymme luonnostelemaan logiikkaa, joka yhdistää kokoomusta ja fasismia.

 

Fasismin genealogia

Fasismi on demokraattisen yhteiskunnan tuote. Vain demokraattinen yhteiskunta on niin tasapaksu ja lässy, että siinä elävät ihmiset voivat innostua fasismista. Demokraattinen valtiomuoto säätelee kansalaistensa työtä, säästämistä, kulutusta ja tuhlaamista niin porvarillisesti ja hurskaasti, että ihmiset vähitellen kyllästyvät siihen. Kun tylsyyden tasaisesti pyörivä pallo ja jähmettyneiden toimintatapojen kuonakasa ovat kasvaneet liian suuriksi, väki toivottaa tervetulleeksi vaikka kuinka irrationaalisen hyökyaallon, joka saa asiat tuntumaan taas joltain.

Turvalliselta vaikuttavan auktoriteetin lisäksi fasismi pystyy tarjoamaan elämän ja kuoleman draamaa demokratian (ja ylipäätään liberalismin hengen) riuduttamille ihmisille. Ja ihmisethän halusivat fasismia. Eivät he muutoin olisi nostaneet fasisteja valtaan laillisten kansanäänestysten kautta.

Fasismi antaa ihmisille jälleen luvan tuhlata. Porvari käskee säästämään, vanhakantainen kommunisti käskee paastoamaan puolueen hyväksi, vihreät vaikuttavat puritaaneilta, ja stereotyyppinen aktivistikin käskee pidättäytymään kulutuksesta ja kieltäytymään kaikesta annetusta. Fasismi sen sijaan vetoaa suoraan seksuaalienergiaan ja vapauttaa ihmiset estoistaan – tosin kovin kielteisellä ja reaktiivisella tavalla.

Fasismi ei ala auktoriteetista, kurista tai Johtajasta. Fasismin todellinen alku on hillitsemätön halu tuhlata. Mutta – ja tämä on tärkeää, koska seuraava piirre tekee fasismista välttämättä itsemurhaan kuljettavan kuolemankoneen – hanojen avaamisen jälkeen jokin fasismissa menee hirveällä tavalla pieleen. Fasismi ei pysty myöntämään tuhlausta, vaan kääntyy pian reaktiiviseksi ja valjastaa alun tuhlauspirskeissä vapautetun affektiivisen energian työn, kontrollin ja hierarkian palvelukseen. (Anarkismi on tässä fasismin positiivinen kääntöpuoli: anarkismi affirmoi tuhlauksen ja pyrkii valjastamaan väen vapautetun halun vapautta ylläpitäviin tarkoituksiin.)

 

Fasismin logiikka on kokoomuksen logiikkaa

Vastaavasti kokoomus lupaa ihmisille hillitöntä tuhlausta ja siitä syntyvää vapautumisen kokemusta. Kokoomus antaa äänestäjilleen luvan olla rehellisesti itsekäs citymaasturikuski, joka tekee arkisin töitä ja kuluttaa viikonloppuisin seduloiden lihakarsinoissa. Erityisesti kokkarit lupaavat, että jokainen yksilö voi menestyä yhtä hyvin kuin glamourit IT-girlit tai sliipattu bisneseliitti (mikä on tietenkin jo loogisesti mahdoton väite, kun kilpailutalous edellyttää voittajat ja häviäjät). Kokoomus lupaa kapitalismin vapauttavaa magiaa ja mainostaa itseään vaaleissa dynaamisena showpuolueena. Vaalien jälkeen suurin osa kokoomuksen äänestäjistä tietenkin herää entistä pahemmin kontrolloituun painajaiseen, jossa biorekistereillä valvottu kansa ryömii nöyryytettävänä paremman cv:n perässä.

Fasismi ja kokoomus väittävät edustavansa työväkeä. Ne lupaavat vapauttavaa tuhlausta, mutta valjastavat vapautetun viettienergian työhön, kuriin ja kontrolliin, joista syntyvien hierarkioiden huipulla ei ainakaan työväkeä näy. Fasismi ja kokoomus: molempia vaivaa sama psykologinen rakenne, affektiivinen logiikka, joka vetoaa todellisiin haluihin ja onnistuttuaan tässä valjastaa halut taantumuksellisiin tarkoituksiin. Fasismi ja kokoomus yhtä aikaa ottavat kannattajiensa halut vakavasti ja kusevat heitä silmään minkä kerkeävät.

Kokoomuksen fasistisesta logiikasta tulisi vetää se johtopäätös, että ideologiakriittinen suhtautuminen oikeistoon ei riitä. Tarvitaan sosiaalipsykologista ymmärrystä kokoomuksen mustasta pääkallo- ja nahkamagiasta, siitä, mikä kokoomuksessa vetoaa ihmisten seksuaalisuuteen ja miten kokoomus käyttää tätä vetoa yhtä härskisti kuin fasistit.

Tähän päättyy tämänkertainen fasismin analyysimme. Muistutamme vielä lopuksi, että oikeistolaisliikkeet ovat aina miellyttäneet erityisesti keskiluokkaa. Eric Hobsbawm kuvailee Äärimmäisyyden ajassaan, kuinka juuri keskiluokka muodosti fasismin selkärangan: viiden liittomaan maapäivävaaleissa valituista natseista 50 % oli keskiluokkaisia toimistotyöntekijöitä.

Miettikää sitä, kun alatte keskiluokkaistua.

 

 

 Ps. Minusta fasismissa ei ole mitään "banaalia": päin vastoin.

 

 

"Voidaan tuskin kuvitella tylsempää romaania, ja on surullista nähdä lasten edelleen lukevan sitä", kirjoitti Deleuze Robinson Crusoesta (ks. Desert Islands -kokoelman nimiteksti). Defoen romaani on Deleuzen mukaan kapitalismin kehityskertomus, kuiva esitys porvarin maailmankatsomuksesta.

Deleuzen näkökulmasta kirja esittelee neljä kapitalismin olennaista piirrettä: resurssien anastaminen, negatiivinen aikakäsitys, Crusoen ja Perjantain suhde sekä luomisen ongelma. Yhtä hyvin romaanin kautta voi lukea viime vuosikymmenien maapalloistumista, sitä miten kapitalismi on kohdellut löytämiään uusia autiosaaria.

 

1. Resurssien anastaminen. Robinson Crusoe ei keksi mitään, vaan anastaa itselleen alkupääoman haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin kapitalismikin syntyi, irrottamalla väki maasta, de-territorialisoimalla ja väkivallalla uhkaamalla. Vai kuvitteleeko joku, että maanomistajat synnyttivät omistamansa maat omista peräaukoistaan?

Kapitalismin merkittävät syklit ovat edellyttäneet "kasautumista pakkoluovuttamalla", laivojen ryöstämistä ja "alkuperäisen kasautumisen" väkivaltaista tuottamista. Minne tahansa maailmassa kapitalismi meneekin, siellä se yksityistää yhteismaat ja imuroi luonnonvarat ja sosiaaliset resurssit. Jälkimmäisiin kuuluvat työvoiman lisäksi esimerkiksi ilmaiseksi tuotettu semiotiikka ja kaupunkitila.

Porvari anastaa resurssinsa muilta, ja silti porvarilla on pokkaa pistää tuotteet omiin nimiinsä:

Porvari (ja ennen kaikkea porvarillinen mies) luulee olevansa “oman onnensa seppä”, itse itsensä synnyttävä ja kaikesta yhteiskunnallisesta kanssakäymisestä riippumaton supersankari.

(Uudet barbaarit)

 

2. Negatiivinen aikakäsitys. Porvarin aika on negatiivista aikaa. Negatiivinen aika on tyhjä, omistettava ja homogeeninen resurssi, jota menetetään koko ajan: aika "kuluu" liian nopeasti, ja "mulla ei oo aikaa", "mihinkään ei oo aikaa". Siksi porvari yrittää oppia "hallitsemaan" aikaa ja "manageroimaan" sitä. Aika on pakko käyttää hyväkseen tehokkaasti, jotta CV kasvaisi.

Porvarin yhtä aikaa vihaama, pelkäämä ja toivoma "positiivinen aika" on täysin vastakohtaista: se on hitautta, asioiden vähittäistä eroamista ja erottautumista, nautintoa, tuhlausta ja joutilaisuutta (leisure). Koska porvari ei uskalla siirtyä positiiviseen aikaan, porvari kostaa ympäristölleen upottamalla sen negatiiviseen aikaansa.

 

3. Crusoen ja Perjantain suhde. Perjantai on Crusoen uskollinen orjakumppani, jonka ei tarvitse pelätä nousevan kapinaan. Perjantailla on demarin työetiikka ja hyvät tavat. Perjantai on decent ja kavahtaa ihmissyöntiä, toisin kuin pahat alkuasukkaat. "Jokainen terve lukija toivoo, että Perjantai söisi Robinsonin", kommentoi Deleuze.

Kaikki työvoima ei sentään käyttäydy yhtä alistuvasti kuin Perjantai…

 

4. Luominen. Uuden luomisen puute tekee Robinson Crusoesta erityisen tylsän kirjan. Jumalauta: Crusoella on tarvittavat taidot, resurssit ja kokonainen uusi maailma, tyhjä taulu, ja mitä Crusoe tällä kaikella tekee? Samaa mitä kotona tehtiin. Kaikki jo-ollut toistetaan samanlaisena, mitään uutta ei keksitä. Crusoen tavoite on vain saavuttaa porvarillinen tasapainotila, jossa kaikki on normaalia. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa laajentumista ja ympäristön homogenisoimista. Ja aivan oikein, lopussa saarta kutsutaankin häpeilemättä colonyksi: porvari onnistui jälleen kesyttämään villin luonnon ja perustamaan sinne kaupallisen siirtokunnan.

 

(Hauskinta Robinson Crusoessa taitaa muuten olla kirjan alkuperäinen nimi: The Life and strange Surprizing Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: Who lived Eight and Twenty Years, all alone in an un-inhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, where-in all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver’d by Pyrates. Written by Himself.)

 

En ole vähään aikaan nähnyt yhtä suurta ja innokasta ruohonjuuritason poliittista foorumia kuin eilen Vanhalla. Tulijoiden määrä yllätti tämän hedelmän, tapahtumasta kun ei tiedotettu kuin viidakkorummulla ja Vallankumous-Ylkkärin takakannessa.

Tilaisuutta ei pidä kutsua valtaukseksi, koska se ei ollut valtaus. Kuka kumma edes keksi "Vanhan valtauksen" vuonna 1968? Opiskelijat vain ottivat silloin kuten nytkin luvatta käyttöönsä tilan, jonka joka tapauksessa omistavat.

HYY säikähti vuoden 2008 seminaaria niin paljon, että pääsihteeri soitti poliisit paikalle. Pian poliisit vedettiin häveliäästi pois, mutta HYY-yhtymä vuokrasi Vanhan itselleen koko illaksi ja osti vuokratyöfirmasta järjestyksenvalvojat seisomaan nurkkaan.

Vanhan akustiikka on tunnetusti olematon. Juhlasalin valaistuskin on niin kelmeä, että sieltä ei saa hyviä kuvia. Lohduttavaa talossa on lähinnä sen sijainti. Muu on paskaa:

 

Opiskelijakunnan omistama Hyy-yhtymä kontrolloi suurinta osaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omaisuudesta. Esimerkiksi Vanhan käyttötarkoitus tulee ensi vuonna olemaan pääosin muu kuin opiskelijakäyttö. Maksuja ainejärjestöjen bilekäytölle on korotettu, jotta Vanha pysyisi edustuskäytössä - ja kannattavana liiketoimintana.

Valtamedia: Hyy-yhtymä valvoi Vanhalle kokoontuneita koko illan

 

 

Illan kolme pääteemaa olivat asuminen, toimeentulo ja yliopiston muutos. Kaikista järjestettiin keskusteluja, ja toivottavasti niiden pohjalta syntyy myös toimintaa. Tulevasta toiminnasta sovittiin yliopistolain kaatamista organisoiva kokous joulukuun alkuun ja opiskelijatoiminnan yleinen kokous sunnuntaiksi 14.12.

 

 

Ks. perusasioita yliopistolaista. Täytyy muistaa, ettei yliopiston tilanne ole kovin ihana nykyisenkään yliopistolain alla. Useimpien opiskelijoiden suorin kontakti tutkimukseen on rutiinilla vedetty massaluento. Pienet laitokset saattavat toimia hyvin autoritaarisesti, ja opintoja kontrolloidaan, karsitaan ja tehostetaan. Lisäksi UPJ tulospalkkauksineen ja mielivaltaisine hierarkioineen murhaa henkilökuntaa hitaasti, ja rahoituspätkien perässä juokseminen estää vapaata tutkimusta.

 

 

Vuonna 1968 Vanhalla puhuivat lähinnä pikkutakkiset äijät. Tällä kertaa avauspuheenvuoron piti kaksi naista.

 

 

Mediaa kiinnosti olla paikalla, samoin vanhempia ihmisiä ja julkkiksia (bongasin mm. Jaakko Hämeen-Anttilan). Joku ehdotti, että laitettaisiin Vanhan eteen kyltti: "Tule valtaamaan Vanha ja tekemään historiaa - koe autenttinen vuoden ‘68 henki!"

No, suurin osa 300 osallistujasta oli nuoria opiskelijoita.

 

 

Avauspuheiden jälkeen jakaannuttiin kolmeen ennalta suunniteltuun työryhmään, joissa pidettiin alustuksia ja keskusteltiin illan teemoista. Pääryhmät olivat asuminen, toimeentulo ja yliopistolaki. Spontaanisti organisoitiin myös taikkilaisten ja lukiolaisten ryhmät. Itse osallistuin asumistyöryhmään. Täytynee kirjoittaa sen keskustelusta joku sepustus myöhemmin (sillä aikaa voi lukea vaikka Kauppakorkeakouluvihkojen kritiikin asumislisän korotuksen vaatimisesta).

Oikea tapa saada ihmisiä osallistumaan tuntuu olevan juuri jonkinlainen "totutun" rikkominen fyysisesti, eli tilan luvaton haltuunotto tai vastaava. Tuskin keskustelu olisi ollut yhtä innokasta, monipuolista ja monenkeskistä, jos se olisi pidetty satunnaisessa seminaarihuoneessa keskellä päivää.

 

 

Parin tunnin keskustelujen jälkeen pidettiin tunnin mittainen yhteenvetokierros, jossa eri ryhmien vetäjät tiivistivät teemaansa liittyvät ongelmat ja kertoivat esille nousseet vaatimukset. Ryhmien välissä ja kierroksen lopussa mikki oli vapaa manifesteille, puheenvuoroille ja oudoille runoiltamainoksille.

 

 

Bileet jatkuivat aamuneljään ja niissä nähtiin tanssin ja ryömimisen lisäksi mm. vihreiden varjonyrkkeilyä ja sadomasokistisia performansseja. HYY-yhtymän toimitusjohtaja istui baaritiskillä tutisten ja pelkäsi, että Vanhan kuppila menettää anniskeluoikeutensa, jos illan bileissä myydään alkoholia. Kuka muka käy Vanhan kuppilassa? Ei kukaan. Ei siis ole väliä, vaikka a-oikeudet menisivätkin.

Ulkopuolisiltakin tuli kehuja tapahtuman organisoinnista ja vallankumouslehdestä. Kritiikkiä tuli mediakuvasta: jotkin viestimet leimasivat tapahtuman typerästi ja epätarkasti "punavihreäksi", ja parista yökylässä käyneestä HYYn talousvaliokuntalaisesta uutisoitiin ihan turhaan.

Mikä sitten on tapahtuman suhde virallisiin opiskelijainstituutioihin? Ote eräälle sähköpostilistalle tulleesta anonyymista haastattelusta:

 

Mitä ajattelette vuoden -68 valtauksesta?

- Sinänsä erinomainen radikaali opiskelijatoiminta hyytyi valitettavan nopeasti osaksi jo olemassa olleita puolueita. Yritämme välttää saman kohtalon.

Miten?

- Emme aio liittää näitä taisteluita suoraan mihinkään järjestöön. Tuotamme radikaalitoimintaa, johon kuka tahansa voi osallistua.

Mitä mieltä olette HYYstä/SYLlistä/opiskelijajärjestöistä yleensä?

- Opiskelijaedunvalvonta on hiljalleen jähmettynyt osaksi hallintoa. Emme halua delegoida valtaa, edustamme itse itseämme. Haluamme toimia vallankumouksellisesti.

Eli?

- Haluamme suoraa toimintaa edustuksellisuuden ja lobbauksen sijaan. Tilojen haltuunottoa, vaihtoehtoista opintotoimintaa, mielenosoituksia. Mitä vain, joka pakottaa ottamaan tavoitteemme huomioon.

 

Mediaa tapahtumasta

 Lisätty: Koiranmutkia-blogin essee tapahtuman merkityksestä

 

Vrt. lehden kansi

 

On julkaistu Vallankumous-Ylioppilaslehti, jota parhaillaan jaetaan Helsingissä. Ehkä se täydentää yo-lehden Vanhan valtauksen 40-vuotisnumeron kuvaa nykyajan meiningistä.

Lehden voi noutaa pdf:nä täältä.

Alla copypastana julkaisun kollektiivinen pääkirjoitus.

 

 

Tämä lehti on opiskelijatoiminnan manifesti, uuden liikkeen pääkirjoitus ja esiinmarssi. Samalla se antaa kuoliniskun opiskelijoiden taisteluiden eriyttämiselle muusta maailmasta. Taistelumme on yhteinen kaikkien epävarmoissa olosuhteissa elävien kanssa. Meidän täytyy päästä eroon eturyhmien kyräilevästä politiikasta ja ymmärtää, mikä ihmisten erilaisissa tilanteissa on yhteistä.

Politiikkamme lähtee yksilön vapaudesta, solidaarisuudesta ja välittömistä tarpeistamme. Toimeentulomme on epävarmaa, ja asumme vuokranantajien armoilla. Samaan aikaan pääoman ja valtion edustajat pyrkivät lisäämään yliopiston tehdasmaisuutta ja jatkuvaa kontrollia. Tämä vähentäisi radikaalisti mahdollisuuksia ja aikaa omaehtoiseen ajatteluun ja toimintaan.
 
Meillä ei ole aikaa odottaa. Muutos on ulottuvillamme tässä ja nyt. Vastustamme mahdollisuuksiemme rajaamista voiton, tehokkuuden ja innovaatioiden nimissä. Emme suostu elämään markkinoita varten.

Emme anele almuja vaan toimimme suoraan oikeuksiemme puolesta. Emme jää odottamaan edustuksellisen politiikan pelastusta vaan valtaamme itsellemme välttämättömän elintilan ja taistelemme markkinamuotoistamista vastaan.

Uskomme, että välitilassa elävien ihmisten kamppailuja yhdistää tällä hetkellä kolme teemaa: asuminen, toimeentulo ja erilaisten laitosten harjoittama kontrolli - esimerkiksi yliopistolla.

 

1.     Asuminen

Suomessa on tällä hetkellä yli 7000 asunnotonta, joista joka toinen elää pääkaupunkiseudulla. Keskimäääräiset vuokrat ovat ylittäneet opintotuen ja asumislisän yhteenlasketun tason. Samalla Helsingissä on 600 000 m2 toimistotilaa tyhjillään. Tässä tilanteessa kaavoitusmääräykset eivät riitä verukkeeksi pantata kiinteistöjä, joista voitaisiin hyvin tehdä asuntoja. Tilaa on ja jos sitä ei anneta, sitä on otettava.

Vaadimme suoraa vuokranalennusta ja kaupunkilaisten neuvotteluvoiman palauttamista. Se tapahtuu valtaamalla tyhjiä, käyttämättömiä taloja. Meillä on kolme vaatimusta:

(1) Tyhjien talojen valtaaminen laillistetaan.
(2) Gryndereitä vastaan ryhdytään toimiin esimerkiksi nostamalla rakentamattomien tonttien veroa merkittävästi, vaikkapa kymmenellä prosenttiyksiköllä.
(3) Kaavoituspolitiikka täytyy laittaa uusiksi niin, että muuhun käyttöön kaavoitettuja tiloja voidaan ottaa helpommin asumiskäyttöön.

 

2.     Toimeentulo

Emme halua tehdä ahdasta etupolitiikkaa, koska ongelmamme on yleinen epävarmuus. Siksi esitämme kaksi vaatimusta:

(1) Lyhyellä tähtäimellä: elinkustanneindeksiin sidottu korotettu opintotuki ja asumislisä.
(2) Pitkällä tähtäimellä: universaali ja vastikkeeton perustulo.

 

3.     Yliopisto

Yliopistoa määrittää tällä hetkellä turhat hierarkiat ja kontrollimekanismit, huonot työehdot ja usein heikko kurssitarjonta ja yksipuoliset opetusmenetelmät. Vaadimme, että nykyinen epäonnistunut yliopistolakiesitys perutaan ja kirjoitetaan uudestaan vastakohtaisesta, opiskelijoiden, tutkijoiden ja henkilökunnan näkökumasta. Jokaiseen mahdolliseen yliopistolakiin on kirjattava vähintään:

(1) Kaikkien tutkimustulosten julkisuus on taattava.
(2) Päätöksenteossa valtaa jaetaan yliopistoyhteisölle - sitä ei keskitetä tai jaeta pääomalle.

Ei massaluentojen tiedonsiirrolle - kyllä yhteisölliselle oppimiselle.

 

 

Espanjalaisia mielenosoittajia vastustamassa yliopistoreformia

 

Yritän kirjoittaa tähän luonnosta Opiskelijatoiminnan alustuksista ja keskustelusta syntyneistä muistiinpanoista - vaikken itse ymmärräkään lakiehdotuksesta yhtään mitään. Ei tosin kovin moni muukaan tunnu ymmärtävän.

Kuten yllä olevasta linkista huomaa, jonkinlainen johdatus lakiin löytyy HYY:n esityksestä tiedekunnille ja tilanteen taustoitusta saa Jussi Vähämäen Uuden työn sanakirjan artikkelista Yliopisto.

Muistiinpanot on julkaistu täällä aikaisemmin.

 

Uuden yliopistolain taustoja

Uudistuksen suurin taustatekijä on "kaupan vapauttamiseen" ja "markkinoiden avaamiseen" tähtäävä GATS-sopimus (WTO 1995).

1990-luvun lopussa EU kehitti Lissabonin strategian ja Bolognan prosessin. Edellisen päätavoitteena on tehdä EU:sta maailman kilpailukykyisin tietopohjainen talousalue vuoteen 2015 mennessä. Jälkimmäinen puolestaan muokkaa ja yhdenmukaistaa eurooppalaista koulutusaluetta.

Suomessa tavoitteena on tehdä suomalaisesta koulutusjärjestelmästä kansainvälisesti kilpailukykyinen. Tämä on tietenkin mahdoton tehtävä, jos miettii kuinka paljon esimerkiksi Cambridge voi saada yhdellä varainhakukierroksellaan.

Reformin taustalla pyörivät myös tutut uudet palkkajärjestelmät (UPJ) ym. uudistukset, joiden kohdalta (perinteinen) taistelu on ilmeisesti jo hävitty.

 

Lain ydinpointteja

Uuden yliopistolain avainkäsitteet ovat KILPAILUKYKY ja AUTONOMIA.

Autonomia tarkoittaa tässä yhteydessä vain taloudellista autonomiaa. Yliopisto voi uuden lain mukaan esimerkiksi harrastaa liiketoimintaa, kaupallistaa toimintaansa, ottaa lainaa ja mennä konkurssiin.

Yliopistojen sisällä valtaa keskitetään, jolloin esimerkiksi rehtorista tulee käytännössä yliopiston toimitusjohtaja. Samalla hierarkioista tulee tiiviimpiä ja vastuuta keskitetään taloudellisen tehokkuuden nimissä yksittäisille henkilöille.

Lain myötä Suomen yliopistot muutetaan joko yksityisoikeudellisiksi säätiöiksi (Aalto-korkeakoulu & Tampereen Teknillinen) tai julkisoikeudellisiksi laitoksiksi (loput Suomen yliopistoista).

Säätiöyliopiston hallituksessa istuvat suoraan rahoittajat ja valtion nimittämät henkilöt, kun taas julkisoikeudellisen yliopistolaitoksen hallituksen jäsenistä puolet tulee yliopiston ulkopuolelta (kollegio valitsee ne) ja myös hallituksen puheenjohtaja on yliopiston ulkopuolinen.

Ehkä hätkähdyttävintä uuden lain luonnoksessa on, että siinä ei enää ole vaatimusta tutkimustulosten vapaudesta. (!)

 

Mahdollisia seurauksia

Jos laki menee keväällä läpi, siitä seuraa yleisesti kontrollin lisääntymistä, yliopiston läpikotainen kaupallistuminen sekä kaiken opiskeluun ja tutkimukseen liittyvän toiminnan "nopeuttaminen" ja "tehostaminen".

Yksi konkreettinen seuraus opiskelijoiden kannalta on, että lain myötä opetusministeriö, valtionvarainministeriö ja yliopiston sisäiset hallintakoneistot saattavat painostaa yleisten lukukausimaksujen asettamisen puolesta.

Lisäksi yliopistot tulevat luultavasti jakautumaan tulevaisuudessa USA:n malliin A- ja B-luokan paikkoihin, eli tutkimusta tekeviin huippuyksiköihin ja toisaalta koulutettua massaa tuottaviin opintoputkitehtaisiin.

Jussi Vähämäki kirjoittaa, että käynnissä on EU:n tasolla "kiinalainen reformi", joka tarkoittaa byrokraattista suunnittelu-utopismia, koulutuksen alueelle vietyä yritysrationaalisuutta, yliopiston johtamista taloustieteen logiikalla sekä autonomian ja yksilön halveksumista.

Reformin seurauksena yliopisto avataan yrityslogiikalle, opiskelijoiden osallistumista halveksitaan, tutkimus tavaramuotoistetaan ja tietoon suhtaudutaan entistä enemmän välinearvona. Tämä tarkoittaa, että varsinainen oppiminen ulkoistetaan ja opiskelijat punkkimaistetaan ja prekarisoidaan toisiaan vastaan kilpaileviksi kyräilijöiksi, joilla ei ole kykyä tai aikaa omaehtoiseen ajatteluun.

 

Konkreettisia persekohtia laista

1. Uudistus vaikuttaa yliopistojen johtamiskulttuuriin suoraan: hierarkioita tehostetaan ja valtaa keskitetään erityisille vastuuhenkilöille (koska "joukko ei voi kantaa vastuuta").

2. Yliopistodemokratia vähenee, kun opiskelijoita ja henkilökuntaa kuullaan entistä vähemmän ja hallituksesta puolet (plus puheenjohtaja) tulee yliopiston ulkopuolelta.

3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden määrätä lukukausimaksut. Maksut ovat jo nyt tulossa "kokeiluluonteisesti" EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.

4. Tutkimustulosten vapaus vaarantuu, koska laki ei enää suoraan edellytä sitä.

 

Mitä me, te & he voimme tehdä

Muutokset yliopistolakiin tapahtuvat eduskunnassa, jonne laki menee keväällä, mutta paine eduskuntaan tulee muualta (vrt. Kroatia, jossa äskettäin kaadettiin vastaava laki).

Lain vastustajien kannattaa tarttua siihen, että argumentit lain takana ovat melko heikkoja ja että Suomessa ollaan "vapaaehtoisesti" menossa yliopistomuutoksen suhteen paljon pitemmälle kuin muissa maissa (EU ei siis edellytä näin radikaalia yliopistolakia).

Kannattaa myös liittoutua henkilökunnan kanssa, koska kuuleman mukaan sitä - sievästi sanottuna - vituttaa.

Radikaalimpia ideoita:

1) voitaisiin esimerkiksi helmikuussa kutsua koolle jonkinlainen "yliopiston yleiskokous", joka toisi yhteen lakia vastustavia tahoja. Kokoukseen kutsuttaisiin opiskelijat ja henkilökunta, ja se vaatisi hitosti valmistelutöitä. Tai mikseivät kaikki Suomen yliopistot kutsu sellaista?

2) aidon autonomian tavoittelu: pidetään esimerkiksi lukukauden mittainen opiskelijalakko, jonka aikana järjestettäisiin autonomista opintotoimintaa.

 

(Edit 23.11: lukuvirhe poistettu)

Ihan lyhyesti: jos viime talven nettisensuurijupakka kontrolli-intoineen onkin jo päässyt unohtumaan, niin nyt Suomessa on tapahtumassa vielä epäilyttävämpi juttu. Alun perin Nokian urkintaoikeutta varten tehty lakiehdotus on levinnyt täysin absurdiksi kontrollirunkkaukseksi. Kyse on paljon muustakin kuin vain työnantajien oikeudesta saada sähköpostien tunnistetietoja: jos lakiehdotus menee tällaisenaan läpi, kaikki yhteisötilaajat saattavat saada oikeuden tutkia kaikkea ip-liikennettä.

Ikään kuin sähköiset mellakkapoliisit kasaisivat vaivihkaa saartorengasta ja valmistelisivat laillista keinoa tehokkaampaan joukkokontrolliin.

–>  internet on mobiili: Lex Nokiasta

 

Ps. Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat antaa lukemisen arvoisen scifiskenaarion tällaisen kontrollilinjan tulevaisuudesta.

 

Nanowrimo-kioskiromaani Nälkäiset friikit ja aivopoliisit: editoimaton random-katkelma kolmannesta luvusta, jonka nimi on "Kuka pelkää aivopoliisia"

 

"Mistä me tässä oikeastaan puhutaan", Mirva sanoi.

"Filosofiasta", Lukas sanoi ja hymyili taas. "Filosofia on entinen kuningas, joka menetti kruununsa tieteelle ja pääomalle. Se on vallasta syösty styranki, joka harhailee kakstuhattaluvun mediamaailman sotkuissa. Sillä on puhkotut silmät, joilla se mulkoilee konsulteiksi ja mediafilosofeiksi siirtyneitä luopioita, jotka oli ennen sen palvelijoita."

"Keneltä sä ton pöllit", Emil sanoi.

"Sulta."

Lukas tuijotti Emiliä.

"Sä olet nykyajan filosofi. Kuka tahansa on nykyään filosofi ja voi sanoa tuollaista. Sillä ei ole mitään väliä. Nykyajan filosofia on viestintää ja luovuutta ja luovaa viestintää ja kuka tahansa osaa käyttää sitä markkinoinnin tarpeeseen."

Emilin suu puristui vaakasuoraksi viivaksi.

"Jos mä olen nykyajan filosofi, niin sitten sä olet nykyajan sosiologi. Sä olet itse kyyninen mainosmies joka nauttii vain siitä mikä on suoraan sun naaman edessä ja luulee olevansa trendikkään yhteiskuntakriittinen mutta päätyy ironisella pelillään vaan tuottamaan läskiä pukumiesten lompakoihin”, Emil sanoi. ”Puhumattakaan tietysti sun porvarillisen boheemista elämäntavasta, jota sä et ole edes itse valinnut vaan joka sulle tipahti tarjottimella kun Loviisa jätti sut."

"Mäkö olen ironinen? Siis mä? Mä kun luulin olevani jotenkin psykoottisen vilpitön."

"Voi pojat, pojat", Mirva sanoi ja haukotteli.

"Sosiologi sentään tajuaa mitä sen naaman edessä on, toisin kuin filosofi, joka on liian kiireinen miettiessään merkityksen merkityksen merkitystä", Lukas sanoi.

"Sosiologi ei tajuaisi edes sitä", Emil sanoi.

"Helvetin viisvuotiaat ääliöt", Mirva sanoi.

"Kuka soittaa tällaseen aikaan", Lukas huusi ja kaivoi luurin taskustaan. "Se on Jesse. Mä häivyn ulos puhumaan niin ehkä tää sisäpuolen ilmasto jäähtyy vähän sillä aikaa."

Lukasin häivyttyä Emil tuijotti pöytää.

"Mirva. Sano nyt edes sä, että filosofialla on jotain merkitystä. Ja että sillä voi olla merkitystä vielä politiikassa. Sulla ainakin oli vielä intohimoa joskus. Ainakin ennen kuin sä vaihdoit sun pääainetta."

"Niin", Mirva aloitti, "mitä pidemmän aikaa mä vietän näiden filosofian opiskelijoiden kanssa, sitä enemmän musta tuntuu että iso osa niistä on itsekeskeisiä pikkupoikia joille miehuudesta ja lihansyönnistä on jonkun trauman takia tullut helvetillinen pakkomielle. Ja filosofit, musta tuntuu että suurin osa filosofeista on niin naiiveja, ne ei tee mitään eikä ne edes ymmärrä mitä muut tekee. Ne keskittyy laskelmoimaan ja moralisoimaan virtuaalisissa sfääreissä joilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa."

Mirva koputti pöytää.

"Aika karua kieltä. Mutta ethän sä tietenkään voi sanoa mitään, mikä suututtaisi Lukasin", Emil sanoi.

Mirva vilkaisi Emiliä.

"Kuinka typeräksi sä mua luulet? Kuinka seksistinen sun ajatusmaailmas taas olikaan?"

Emil puisteli päätään hitaasti.

"Ehkä mä lähden tästä kotiin tekemään logiikan läksyjä", se sanoi ja alkoi pukeutua suureen mustaan takkiinsa, jonka se sitoi vyöllä niin että vartalo näytti hyvin naismaiselta.

"Mun mielestä sun kannattais ottaa vähän etäisyyttä filosofiaan ja nähdä että se ei ole kaikki. Ja että politiikkaa on myös yliopiston sisällä", Mirva sanoi.

Emil nyökkäsi, heilautti kättään ja käveli ulos etukenossa sellaista vauhtia että kaatoi Lukasin joka oli tulossa takaisin pöytään.

"Mihin matka", Lukas kysyi lattialta.

"Kotiin", Emil sanoi.

"Ole sä iloinen kun sulla vielä on koti. Enkä mä viittaa tällä kertaa itseeni. Jesse soitti just että Kuritusta ollaan häätämässä. Siellä on paikalla helikopteri ja miljoona poliisipartiota ja varmaan Urho Kekkonen."

Emil vilkaisi Mirvaa ja kääntyi takaisin Lukasiin.

"Pitäiskö ehkä vaikka niinkun mennä sinne tueksi", se sanoi ja katseli, kun Lukas nousi ylös lattialta.

 

Nanowrimon tilanne tässä vaiheessa on 23 289 sanaa eli noin 95 liuskaa - pitäisi kuitenkin olla jo 30 000 sanaa. Katsotaan onnistuuko kiinni ottaminen, jos laaduntarkkailusta poistetaan loputkin.

 

Hei, muistaksää mitä myö tehtiin ‘68?

- E, mutta kyllä myö oltiin radikaaleja.

 

Vanha ylioppilastalo vallattiin 25.11.1968. Valtaajat halusivat esimerkiksi lisätä demokratiaa yliopistossa. Osa valtaajista halusi peräti tehdä vallankumouksen.

No, mitä saatiin aikaan?

Valtauksen kestävin tulos taitaa olla se, että Vanhalla järjestetään valtauksen 40-vuotispäivänä 25.11.2008 juhlaseminaari. Siellä vanhat professorit märehtivät sitä, kuinka radikaaleja joskus 40 vuotta sitten oltiin.

Ironian huipentumana Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on lähetellyt kutsuja, joissa pyydetään ihmisiä pitämään kahden minuutin palopuheita Vanhan kuppilassa seminaaripäivän iltana - aiheesta "mitä pitäisi vallata nyt".

Vallankumous mahtuu kahteen HYY:n ja 60-lukulaisten demarien lahjoittamaan minuuttiin.

 

 

 

Eilen taas julkaistiin Ylioppilaslehti, jonka päätoimittaja kutsui 40 vuotta sitten kekkuloineet tyypit "valtaamaan" lehden uusimman numeron. Uh-huh… No, onhan kolmossivulla sentään ohje "näin teet barrikadin". Tosin ohje edellyttää autoa…

Olisi tässä kuitenkin yksi kysymys Ylkkärin tekijöille. Pääkirjoitussivun boksissa päätoimittaja kertoo, että vaara tiedostetaan: "Vuosikymmenten takaisen tapahtuman nostalginen muistelu kääntyisi helposti tunkkaiseksi suurten ikäluokkien itsetyydytykseksi."

Tuota noin. Miksi sitten menitte ja kutsuitte suuret ikäluokat lehteen muistelemaan 40 vuotta sitten tapahtunutta valtausta? Miksi ette korvanneet artikkeleita nykyisten radikaalien teemojen käsittelyllä?

 

 

 

Lopettakaa demarilässytys!

Olis jo vähän niinku aika tehdä jotain muuta, niin kuin esitellä nykyisten opiskelijoiden haluja ja ongelmia. Vai mitä?

 

Pieni muistiinpano: Pertti Lappalaisen Poliittisen tyylin taito (2002) on sellainen teos, että siihen sopii palata vaikka jonkinlaisen viitekehyksen ääriviivoja etsittäessä. Se on elegantti ja selkeätajuisen postmoderni näkemys politiikasta, politiikan tutkimuksesta ja historiatieteestä, ja siinä kiinnitetään erityistä huomiota yhteiskunnallisten liikkeiden asemaan politiikan kentällä.

Lyhyesti sanottuna kirja yrittää hahmottaa post-kaaosteoreettisen yhteiskunnan estetisoitunutta poliittista toimintaa, joka on tyyli-intensiivistä, saattaa vaikuttaa epätodennäköisten ketjujen kautta ja voi paisua merkittäväksi myös vain pienestä avauksesta lähtien.

 

Kirjassa poliittinen toiminta ymmärretään arvioivaksi ja arvaa­mattomaksi. Tällaiseen toimintaan liittyy aina ainutlaatuisuus ja kyky luoda katkoksia, jotka voivat avautua uuteen yllättävään ja odottamattomaan tapahtumaan, aivan kuten Deleuzella, Guattarilla ja kumppaneilla.

Nykyisyyden arvaamattomuudesta ja tulevaisuuden epävarmuudesta huolimatta mennei­syys tavataan politiikassa esittää loogisena jatkumona, eikä "pelkästään" tarinana (ja niin Lappalainen itsekin tekee kirjassaan, tietenkin, aivan kuten Derrida ja kumppanit omissa loogisten jatkumoiden dekonstruktioissaan). Tarina ei rakenteena ole johdonmukai­nen eikä se ole siksi ennustettavissa, toisin kuin politiikassa (tai kriittisten intellektuellien kirjoituksissa) esitetään.

Tarinallisen historiantutkimuksen mukaan jokainen eri tilanteessa esitetty määritelmä on muuttuvien olosuhteiden vuoksi "vastaus eri ky­symykseen". Tästä voisi jatkaa vähän: juuri tämän seikan vuoksi jatkuva uusien käsitteiden luominen on välttämätöntä niin politiikassa kuin filosofiassakin, ja joka kerta käsitteet vastaavat eri kysymyksiin.

 

Lappalainen määrittelee poliittisen tyylin yksinkertaisesti "muotosisällöksi". Määritelmä tarkoittaa, että poliittisen tyylin sisältöä, esimerkiksi tilastoja, ei voida erottaa tyylin muodosta, koska jokaisella tyylillä on omat tilastonsa, numeronsa ja objektiiviseksi väitetyt faktansa. Politiikassa tilastoja, kuten myös historiallisia faktoja, käytetään aina tietyn tyylin mukaan, eikä ole olemassa mitään neutraalia universaalityyliä ("Harmaa puku tai tilastollisiin asiatietoihin vetoaminen on tyyliä siinä missä zapatista-retoriikkakin").

Suomessa valtio käytti 1960-luvulta lähtien suomalaisen rakennefunktionalismiin kiintyneen sosiologian tukemaa korporationistista tyyliä, joka integroi ja sitoutti aktivistit valtajärjestelmään. Kapinalliset otettiin mukaan valtioon ja heille syötettiin takaisin heidän omat ajatuksensa vallalle sopivassa muodossa.

Tällaisia mahdolli­suus- ja mahdottomuusrakenteita vastaan voidaan käyttää poliittista arviointia ja toimintaa, poliittista tyyliä. Näin Itä-Euroopan entisissä sosialismivaltioissa tehtiin: poliittiset liikkeet murensivat vallan repressiivisistä rakenteista huolimatta.

Poliittisessa tyylitoiminnassa rakenteet kor­vautuvat ainutlaatuisen ja muuttuvan toimintatilanteen käsitteellä, minkä Lappalainen on varmaankin tarkoittanut piikiksi perinteistä suomalaista ikuisesti rakennekeskeistä sosiologiaa kohtaan.

 

Kirja on myös pullollaan sitä edeltävien valtio-opin ja sosiologian tutkintovaatimusten kirjoista puuttuvia peruspointteja. Esimerkiksi tilastoja kritisoidaan poliittisen toiminnan rationalisoinnista ja ainutlaatuisten elementtien häivyttä­misestä. Lappalaisen mukaan eksaktit menetelmät eivät muutenkaan sovi poliittisiin tieteisiin, koska niiden tulokset luovat abstraktin "virtuaalitodellisuuden" ja tuhoavat konkreettisen todellisuuden merkityk­sellisen monimielisyyden.

Robert Putnam lytätään kirjassa herkullisesti osoittamalla hänen Italian historiankirjoituksensa suurpiir­teiseksi ja kohtuuttomia jatkuvuuksia olettavaksi historialliseksi reduktionismiksi. Muu­tenkin putnamilaisen "sosiaalisen pääoman" ihannointi osoittautuu konformismin ja tasapainon tavoitteluksi. Mitä enemmän "sosiaalista pääomaa" yhteisöllä on, sitä yhdenmu­kaisempi ja muuttumattomampi se lienee. Vastaavasti "identiteetin" käsitteen voi sanoa impli­koivan konservatismia, homogeenisuutta ja pysyvyyttä (mikä tosin on tiedetty aina).

Olennaista on keskittyä haluja kanavoiviin rakenteisiin ja tyylin infastruktuuriin sekä vastustaa konservatiivien funktionalis­tista organismiretoriikkaa, joka pyrkii lukitsemaan ja luonnollistamaan erot sekä pitämään yllä tukahduttavia kuvitteellisia yhteisöjä.

 

 

There is no need for arms, physical violence, material constraints. Just a gaze. An inspecting gaze, a gaze which each individual under its weight will end by interiorising to the point that  he is his own overseer, each individual thus exercising this surveillance over, and against, himself. A superb formula: power exercised continuously and for what turns out to be a minimal cost.

(Foucault, 1980: 155; siteerattu tässä paperissa)

 

Palaan kysymykseen kameravalvonnasta ja jatkan osittain HK:n soveltamista kun luentopäiväkirjakin pitää kerran tehdä.

HK:n mukaan kameravalvonta vaikuttaa tekniseltä yksityiskohdalta, mutta todellisuudessa se muuttaa kaupunkitilan luonnetta suuresti. Tiivistetysti kameravalvotun tilan päävaikutus on siinä, että jokainen asetetaan automaattisesti epäilyksen alaiseksi. Kameravalvonta viestii luottamuksen puutteesta ja antaa jo lähtökohtaisesti olettaa, että tässä tilassa tapahtuu jotain pahaa.

Koska tietoisuus kamerasta on sen edellytys, että kamera voi toimia rikollisuutta ehkäisevästi, kameroiden täytyy olla näkyvillä tai ainakin niistä pitää varoittaa esimerkiksi tarroilla tai kylteillä. Kun ihmiset sitten sisäistävät sen, että heitä valvotaan tai edes saatetaan valvoa koko ajan, he alkavat itse valvoa itseään, aivan kuten Foucault tuossa yllä kirjoittaa. HK komppaa: In cities, the routine of surveillance makes the use of power almost instinctive: people are controlled, categorised, disciplined and normalised without any particular reason.

Kameravalvonta vaikuttaa kokonaisuudessaan kovin kustannustehokkaalta ja kattavalta kontrollitekniikalta.

 

Kuitenkin esimerkiksi erään Joensuussa tehdyn tutkimuksen (HK 2001) mukaan valvontakameroiden näyttävä asentaminen kaupungin keskustaan ja tästä uutisoiminen ei vaikuttanut rikollisuuteen mitenkään. Katuväkivalta tapahtui edelleen lähinnä kännissä yöllä, aivan kuten ennen kameroita. Jeremy Benthamin Panoptikon-mekanismi ei toimi ainakaan maassa, jossa vallitsee humalahakuinen juomatapa…

Metatutkimusten mukaan on jokseenkin fifty-fifty todennäköisyys, että kameravalvonnalla on vaikutusta rikollisuuteen. Jos vaikutus on havaittavissa, se kuitenkin liittyy usein siihen hetkeen kun kamerat on asennettu ja niistä uutisoidaan paljon. Ajan myötä rikollisuus joko palaa ennalleen tai siirtyy toiselle alueelle.

Lopputulos vaikuttaa kriminologian näkökulmasta siltä, että kamerat eivät juuri ennaltaehkäise rikollisuutta ja että kameroilla suurempi vaikutus omaisuusrikosten korjaamiseen kuin väkivallan ehkäisemiseen. Kameran avulla voidaan hankkia maksaja rikotulle ikkunalla, mutta ei poistaa väkivallan kokemista. Sen sijaan poistaa voidaan ihmisten välinen luottamus, oma yksityisyydensuoja sekä oikeus käyttää julkista tilaa ilman lähtökohtaista epäilyä siitä, että itse on rikollinen.

Ei ehkä pidä ihmetellä, jos valvontakameroiden jatkuva lisääminen polarisoi tilaa. Ei myöskään pidä ihmetellä, jos ristiriitojen kärjistyminen puhkeaa joskus.

 

Muistutuksena vielä Suomen kameroista kommentti sekä vuoden vanha uutinen:

Järjestyspoliisi sijoittaa noin sata valvontakameraa ympäri Helsinkiä

Valvontakameroita asennetaan ylikomisario Mika Pöyryn mukaan alueille, joilla järjestyshäiriöiden mahdollisuus on suuri.

Kiinteän kameravalvonnan ohella järjestyspoliisi saa käyttöönsä myös liikuteltavia valvontakameroita. Niitä on tarkoitus käyttää muun muassa suurten yleisötilaisuuksien ja valtiollisten tapahtumien yhteydessä. [- -]

"Teemme tämän yhteistyössä poliisin kanssa. Tarkoituksena on, että kaupunkilaisten kokema turvallisuus on samalla tasolla kaikkialla kaupungissa", kaupunginjohtaja Pajunen sanoo.

Kaupungille kameralaitteet maksavat määrästä riippuen puolesta miljoonasta miljoonaan euroon. Järjestelmä valmistuu suurimmilta osin vuoteen 2010 mennessä. [- -]

Jotkin järjestyspoliisin yksiköt aiotaan varustaa liikuteltavilla valvontakameroilla. Näillä voitaisiin seurata ihmisten käyttäytymistä suurissa yleisötilaisuuksissa.

Tällaisiksi Pöyry mainitsee Kaivopuiston ja Kaisaniemen konsertit sekä Senaatintorin uudenvuoden tapahtuman. Myös valtiovierailuiden aikana kamerat raahataan kentälle.

 

Entäpä jos ihmiset alkaisivat itse ottaa kameroita alas ja maalata linssejä umpeen? Pitäisikö auktoriteettien ehkä asentaa valvontakameroita valvomaan valvontakameroita?

Ehkä meidän pitäisi kulkea kadulla koko ajan kännissä, niin emme välittäisi kameroista.