Vallankumouksen hedelmiä

 

 

Mille plateaux on niin rikas kirja, että se sisältää koko maailman (erityisesti kolmas plateau), ja tästä aiheesta pitäisi jonkun kirjoittaa oikea artikkeli, tai vähintään muistiinpanopostaus jokaisesta luvusta. Alla silti kolme tiivistettyä opetusta "aktivisteille", spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan.

 

 

 

1. Moneus/rihmastollisuus. Taktiikoiden moneus ja erilaisuus tuottaa synergiaetuja. Ajatellaan vaikka eläinoikeusliikkeen klassista kaksoisartikulaatiota: militantti suora toiminta JA maltilliset kansalaisjärjestöt = tehokkaita efektejä. Tämä on peruspointti, joka yhä unohtuu joiltakin - esimerkiksi Opiskelijatoiminnasta käytävän keskustelun yhteydessä, kun demarikyynisesti pelätään liikkeen olevan "liian radikaali" tai "päästelevän suustaan kapitalismin kritiikin tai prekariaatin kaltaisia sammakoita".

Voi olla, että jos vaatisimme nöyrästi ja sievästi esimerkiksi yhtä pientä uudistusta yliopistolakiehdotukseen, onnistuisimme hyvin tässä nimenomaisessa vaatimuksessa. Silloin opiskelijoiden ja henkilökunnan valtava ja sekava halu- ja tunneinvestointi kanavoitaisiin yhteen uomaan ja vaatimukseen; yliopistoväen vellominen palautettaisiin yhteen liikkeeseen ja yhteen pieneen päämäärään. Kun uusi laki sitten tulisi voimaan miedosti reformoituna, millaista olisi juhlia moninaisen investoinnin ja kapinapotentiaalin patoamista ja hukkaan valuttamista?

 

(Omituista muuten, että vaikka yksi Deleuzen toistuvimmista painotuksista koskee moneuden väärinkäsittämistä - on väärin käsittää moneus yksinkertaiseksi vastakkainasetteluksi Yhden kanssa; oikea asetelma on laadulliset moneudet vs. määrälliset moneudet - niin silti Mille plateaux’n toinen luku on nimeltään "Yksi susi vai monta sutta?")

 

 

 

2. Maanalainen ja molekulaarinen muutos. Ei ole pakko perustaa Puoluetta tai Yhdistystä, jotta saadaan aikaan vaikutuksia. Ei tarvita hierarkkista organisaatiota. Ei tarvita edes mediaspektaakkelia. Voidaan toimia maan alla ja suoraan, voidaan kylvää mikroanarkismeja. "Paikallinen mikrotapahtuma horjuttaa valtaa", kirjoittavat Deleuze ja Guattari ja viittaavat vantaalaisen koulun kalapuikkotapahtumaan, joka selvästi sekä parodioi valtaa että on mikrotapahtuma.

Sukkahousut ovat pinta, jonka silmäpaot syntyvät maan alta, maan alta nousee "oikosulkuja, jotka avaavat nykyhetken tulevaisuuteen ja muokkaavat siten instituutioita…"

Ongelma on vain siinä, miten käsitteellistää ja organisoida tätä pakenevaa molekulaarista moneutta. Se on vallankumouksellista, jep, mutta se on aina vaarassa yhtäältä jähmettyä (muuttua molaariseksi: institutionalisoitua, urautua, kyllästyä, pysähtyä) ja toisaalta räjähtää (pakoviivan muuttuminen kuolemanviivaksi: spontaanin anarkian hetkellinen juhliminen, itsemurha). Vallankumous pakenee käsistä ennen kuin se ehtii tapahtua.

 

 

 

3. Vähemmistöjen viivat tai minoritaarinen liike. Voidaan toimia itsenäisesti pienryhmissä välittämättä liikaa siitä, mitä "enemmistö" ajattelee. Muutos lähtee alistetusta vähemmistöstä. Ei ole kyse enemmistön eli "kadun miehen" saavuttamisesta. The problem is never to acquire the majority, even in order to install a new constant. There is no becoming-majoritarian; majority is never becoming. All becoming is minoritarian.

Vähemmistöjä voidaan tarkastella ghettoina tai sitten liikkuvina joukkoina, jotka muokkaavat rajoja ja jatkuvasti varioivat pelaamaansa peliä (kieltä, politiikkaa, tiedettä: jokaisella kentällä on luovat vähemmistönsä). Liikkuvalta vähemmistöiltä voi odottaa mitä tahansa, toisin kuin enemmistöltä. Minorities, of course, are objectively definable states, states of language, ethnicity, or sex with their owen ghetto territorialities, but they must be also thought of as seeds, crystals of becoming whose value is to trigger uncontrollable movements and deterritorialisations of the mean or majority.

Vähemmistöksi-tuleminen voi olla vallankumouksellista, jos positiota käytetään poliittisena työkaluna sen sijaan, että siellä tyydytään olemaan. Becoming-minoritarian as the universal figure of consciousness is called autonomy. It is certainly not by using a minor language as a dialect, by regionalizing or ghettoizing, that one becomes revolutionary; rather, by using a number of minority elements, by connecting, conjugating them, one invents a specific, unforeseen autonomous becoming.