Vallankumouksen hedelmiä

 

 

 

 

"…not with a bang, but a whimper…"

Ehkä vallankumous ei ala räjähdyksestä, vaan maanalaisesta kuiskauksesta.

Syksystä lähtien on alettu kysyä: onko mielekästä jatkuvasti järjestää spektaakkelimaisia tapahtumia? Suoremmin: miten järkevää on kuljettaa toimintaa mediatempausten kautta? Loppuvuodesta 2008 oli Autonomiset toimintapäivät, joista tuli kähinöitä; oli Töhryfest, joka päätyi mellakkapoliisispektaakkelista kaupunkimaantieteen dosentin luentoesimerkiksi kaupunkitilan polarisoitumisesta; oli Vanhan "valtaus", jota yhdet pitivät onnistuneena organisoitumistapahtumana ja toiset epäilyttävänä nuorisoradikalismin yrityksenä.

Kritiikki menee näin: miksi pitää toimia mediaseksikkyyden ehdoilla, mitä autonomista on medialle poseeraamisessa, vaikuttavatko spektaakkelit positiivisesti muihin kuin pariin sataan paikalla olijaan, me ollaan väsyneitä organisoimaan massatapahtumia, jne.

Joku "aktivisti" toivoi, että Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux suomennettaisiin nopeasti. Kirjan luettuaan ihmiset voisivat oppia, ettei vallankumouksellisen toiminnan tarvitse aina liikkua enemmistön, näkyvyyden ja vallan ehdoilla. Kumouksellisia tekoja voi tehdä vähemmistöissä ja vähemmistöistä käsin, mikrotasolla, molekyylina, marginaalissa, maan alla, hiljaa, yöllä, salaa, piilossa, karkuretkellä, maanpaossa, kellarissa, kaapissa, makuuhuoneessa, keittiössä, sosiaalikeskuksissa… Kamerat kuvaavat ja tv on päällä, mutta vallankumoukselliset vähemmistöt ovat jossain muualla: heillä on parempaa tekemistä…

 

Seuraako tästä massatapahtumien massakuolema? Opiskelijatoiminnan ja Kööpenhaminan perusteella ei siltä vaikuta.

Seuraavaksi: Mille plateaux’n kolme opetusta aktivisteille (spektaakkelipolitiikkaan väsyneiden toimijoiden mukaan).

 

 

 

 

 

Instituutioilla, kuten yliopistolla, on kamala vimma saada ihmiset ratkaisemaan ongelmia. Auktoriteetit muotoilevat meille ongelman ja käskevät meitä sitten ratkaisemaan sen. Tässä on yhtälö, ratkaise se; tässä on kappale tekstiä, laske montako kielioppivirhettä siinä on; tässä on yhtiön myyntitavoite, keksi tapa saavuttaa se. Ikään kuin ajattelun kovin ydin koostuisi ennalta annettujen ongelmien ratkaisemisesta!

Ongelmat annetaan ja määrätään meille oppikirjoissa, telkkarissa ja työpaikoilla. Otamme ongelmat annettuina, vaikka uudet avaukset syntyvät ongelmien uudelleenmuotoilusta ja uusien ongelmien luomisesta.

Schizo-Janne puhuu ongelmien sijaan kysymyksistä, mutta on samoilla linjoilla:

 

Filosofian alkeiskurssien kirjallisuudessa esitetään ensimmäisten sivujen aikana näkemys, jonka mukaan filosofia on kysymysten esittämistä. Sinänsä oikea näkemys, mutta kuinka vähän aikakautemme filosofit kysyvät uusia kysymyksiä. Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofiaa johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi.

Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan. Tyytyväisenä. Tyydytettynä. Ja et ole vieläkään kysynyt yhtään kysymystä. Monta kieliopillisesti oikein muotoiltua näennäiskysymystä olet papereille kirjoittanut. Samoja graafisia koukeroita on piirretty vuosisatoja. Toistoa ilman eroa.

[Anti-Oidipusta lukiessa]

 

Mitä ajattelija sitten voi tehdä muuta kuin ratkaista valmiita ongelmia? Ajattelu voi käyttää vapauttaan luoda tai asettaa omia ongelmia. Täytyy kysyä: mikä ongelma koskettaa juuri sinua? What, exactly, is your problem?

Riittävätkö nykyiset ongelmat? Aseta joku niistä omilla termeilläsi, muotoile siitä uusi, tee sillä jotain. Eivätkö nykyiset ongelmat riitä? Luo uusia. Uusi ongelma on shokki, joka mahdollistaa erilaisia elämänmuotoja ja pakottaa muuttamaan ajattelua.

Ehkä tosi ja epätosi koskevatkin ongelmia. Eivät siis vastauksia. Totuuden etsimisen täytyy silloin tapahtua jo ongelmien tasolla. Vastauksien totuuden arvioiminen on täysin toissijaista: miksi tuhlata lyijyä vastauksen etsimiseen, jos vastausta edeltävä ongelma on huono.

 

Eräs teoreettisen filosofian opiskelija antoi Harrin baarissa esimerkin filosofian tavasta toimia. Tyypin isä oli ollut taloyhtiön kokouksessa väittelemässä saunan hankkimisesta taloon. Isä halusi saunan, osa taloyhtiöstä ei. Tämä oli alkuperäinen ongelma: hankitaanko sauna vai ei? Isä sanoi: "Minusta puusauna on parempi kuin sähkösauna, koska x…." Nyt keskustelu siirtyi uuteen ongelmaan: hankitaanko puusauna vai sähkösauna? Alkuperäinen ongelma unohtui, ja lopulta päätettiin hankkia puusauna. Puusaunan hankkiminen ei ehkä ole filosofista, mutta uuden, mullistavan ongelman luominen on. Uusi ongelma muutti tilanteen säännöt, ja siihen tarvittiin pienen pieni liike.

Esimerkin antaja piti filosofian toimintaa epärehellisenä, koska siinä alkuperäinen keskustelun fokus, siis ongelma, potkitaan salamyhkäisesti nurin asettamalla sen tilalle uusi ongelma. Itse parafraasaisin mieluummin anonyymia: jos löydät itsesi keskustelemassa väärästä ongelmasta rehellisesti teepöydän ääressä parasta argumenttia rauhallisesti odottaen - niin et suunnitellut etukäteen tarpeeksi hyvin.

 

Minkälainen on "väärä" ongelma? Deleuzen mukaan väärät ongelmat eivät ole virheitä (koska virhe on väärä vastaus), vaan illuusioita, jotka peittävät jotain. Ehkä ne ovat välttämättömiä illuusioita - niin kuin Kantin järjen ideat, sielu, maailma ja Jumala - joita vastaan tarvitaan järjen kritiikkiä.

Illuusio vaanii aina, kun filosofiassa käytetään käsitteitä, koska "[j]okainen käsite perustuu ongelmaan tai ongelmiin, joita ilman sillä ei olisi mieltä” (Mitä filosofia on, s. 27).

Vai voisiko asian muotoilla marxilaisesti: ongelma on käsitteen tuotantoprosessi ja käsite on ongelman tuote.

Siksi pelkkä käsitteiden ja vastausten tasolla pyöriminen on tavarafetisismiä.

 

Mitä tarkoittaa idean toteuttaminen? Idea on todellinen. Ideaalisuus on yhtä todellista kuin idean toteutus. Ero idean ja idean toteutuksen välillä ei liity todellisuuteen, vaan kyse on virtuaalisen ja aktuaalisen olemisen välisestä erosta (tässä on se paljon puhuttu ontologinen ero). Idean oleminen on virtuaalista olemista: ei aktuaalista, toisin kuin havaitsemamme maailma, eikä abstraktia, toisin kuin yleistävä ajattelu. Idea on aina jokin idea, yksi tietty idea: ideaalinen, todellinen ja yksittäinen muoto.

 

Idean toteuttamista ajatellaan usein täysin erilaisessa viitekehyksessä. Puhutaan mahdollisuudesta, eli potentiasta, ja potentian todelliseksi tulemisesta, eli realisoitumisesta. Potentian ja realisoitumisen käsitteillä toimivassa ajattelumallissa idean toteuttaminen tarkoittaa vain todellisen olemassaolon lisäämistä ideaan. Idea on siis mielessä oleva potentia, joka täytyy vain realisoida, siis saattaa todelliseksi. Idean toteuttamista arvioidaan sitten sen mukaan, kuinka uskollisesti ja kokonaisesti idea realisoitiin. Jos idean toteutus eroaa ideasta, niin toteutusta voidaan lyödä idealla: idea vääristyi matkalla mielestä todellisuuteen. ”Toteutus ei vastaa ideaa joka minulla on mielessä, se on siis epäonnistunut.”

Tämä ideaa potentiaalisesti todellisena pitävä malli on ristiriitainen, koska se on yhtä aikaa idealistinen ja vulgäärimaterialistinen. Se on idealistinen, koska se moralisoi todellisuutta idean nimissä (mielessä olevaa ideaa pidetään arvokkaampana ja tärkeämpänä kuin sen havaittavaa toteutusta; toteutusta arvostellaan ideaalisen perusteella). Se on myös vulgäärimaterialistinen, koska se ei pidä mielessä olevaa ideaa todellisena, vaan sille idea on jotakin, johon täytyy lisätä olemassaolo. Mallin ongelma on siis tämä: se langettaa tuomion aktuaaliselle todellisuudelle jonkin sellaisen nimissä, mitä ei sen itsensä mukaan ole. Se arvostelee todellista olemista ei-olevan perusteella.

 

Ideaa virtuaalisena pitävä malli ei tarkkaile poliisina sitä, kuinka tarkasti idea on toteutettu. Idea itsessään on jo todellinen, eikä sitä siksi tarvitse realisoida. Realisoimisen sijaan idea voidaan aktualisoida, saattaa ideaalisesta ja ajateltavasta aktuaaliseksi ja havaittavaksi. Tämä tapahtuu eroamisella. Aktuaalinen syntyy eroamalla virtuaalisesta. Idean aktualisoiminen on eroava prosessi, tuottava ero.

Määritelmän mukaan aktualisoitu idea välttämättä eroaa virtuaalisesta ideasta. Sen täytyy mutatoitua matkalla ideaalisesta olemisesta aktuaaliseen olemiseen.

Potentian ja realisoimisen mallissa pääpaino on yhdellä ja idealla ja yhdellä toteutuksella. Virtuaalisen ja aktuaalisen mallissa yksi idea voi aktualisoitua monilla tavoilla, ja vaikka se aktualisoituisi vain yhdellä tavalla, sekin tapa eroaa itse ideasta. Idean toteuttaminen on erottamista. Ei ole mielenkiintoista tarkkailla, kuinka uskollinen toteutus on idealle: tärkeämpää on seurata, millä tavoin toteutus voi erota ideasta, mihin kaikkeen idean aktualisoiminen voi johtaa ja mitä eroamisen tapahtuma voi tuottaa.

 

 http://lookbook.nu/look/28171-Multiple-regimes-of-Madness

• 1. very long sleeved shirt, unconditional, laundryroom.co.uk, in shirts (long sleeve)
• 2. Fold, trippen, trippen.com, in boots
• 3. wide cotton pants with creased waist, Rickard Lindqvist, rickardlindqvist.se/, in full length pants
• 4. piratebay hoodie, the pirate bay, thepiratebay.com, in hoodies/sweatshirts
• 5. Control is not discipline, Deleuze, Gilles (2007) Two Regimes of Madness, New York: Semiotext(e), in jewelry

 

 

http://lookbook.nu/look/27095-Contemplating-smooth-and-striated-spaces

• 1. T-shirt, £40, self_passage, Istanbul, in shirts (short sleeve)
• 2. Black shoes, £100, Tobbes Olle, Gothenburg, in flats
• 3. Deleuze, G. & F. Guattari (1988) A thousand plateaus: Capitalism and schizophrenia. London: Athlone, £30, in jewelry
• 4. Navy blazer, £15, Second hand, Rokit, Brick Lane, London, in blazers
• 5. Scarf, Dior, Hand-me-down from Mother, in scarves
• 6. Jeans, £100, Acne, Acne Store, Gothenburg, in denim pants
• 7. Stripy socks, £15, Liberty, London, in socks
• 8. Sweater, £30, H&M, in sweaters

 

Seuraavaksi Le corps mince de francoise tekee biisin Deleuzesta ja Guattarista.

(kiitokset Tuomakselle)

 

 

Frank Zappan livebiisit rikkovat musiikin kliseisiä kaavoja ja luovat avoimia, maasta irtautuvia ja vapauttavia jammailutiloja. Zappa käyttää progen, jazzin, hippirockin, reggaen, skan ja atonaalisen musiikin kuviota omiin perverssiin tarkoituksiinsa, luodakseen jotain kokeilevaa, autonomisen tilan, joka ei suostu tavaramuotoistumaan, jota on vaikea kuluttaa ja joka toimii vallitsevassa "diskurssissa" epäharmonisena pommina. Eikö Deleuzen filosofianhistoriallisessa takaapäinnaimisen metodissa ole jotain samaa? Zappa ottaa musiikin genret takaapäin ja antaa niille hirviölapsia. Molemmat napsauttavat vallitsevan järjestyksen auki ja tekevät tilaa kokeilemiselle, luovuudelle ja ajattelulle.

Zappa ja Deleuze luovat väliaikaisesti vapautettuja tiloja, jotka toimivat kuten Nietzschen aforismi. Tilat avautuvat avoimina ja immanentteina autiomaan tasankoina, jossa voimat virtaavat, jakautuvat ja leikkivät. Zappan biisi, Deleuzen kirjoitus ja Nietzschen aforismi etääntyvät lineaarisista puroista, jotka vain etenevät johdannosta johdon-mukaisen käsittelyn kautta lopetukseen ja haarautuivat, jos haarautuvat, korkeintaan puumaisesti. Puu-purojen sijaan - vaikka niissä on sitäkin - Zappa ja Deleuze rihmastoituvat. "Paon viivoja, destratifikaation ja deterritorialisaation liikkeitä."

Zappan biisi on talonvaltaus musiikissa. Deleuzen teksti on kadunvaltaus ajattelussa, Nietzschen aforismi liikkuva valtauskulkue kielessä. Ei merkityksellisyyttä eikä ymmärtämistä, vaan tutkimusmatkoja ja kartoituksia. Valtaajat, Zappa, Deleuze ja Nietzsche ovat paimentolaisia, jotka rakentavat sotakoneita. Sotakoneet soivat Zappan musiikkina, ne kirjoittautuvat deleuzelaisina teksteinä ja Nietzschen aforismeina. Ne muodostavat viivoja ja tihentymiä ja deterritorialisoivat tilaa, piirtävät avointa ja muuttuvaa karttaa, jossa on monia sisäänkäyntejä ja pakoreittejä.

Nämä ovat taktiikoita, joita täytyy osata käyttää ja myös olla käyttämättä.

 

Uusimmassa Tiede&Edistyksessä julkaistu artikkeli ("Immanenssi. Eräs elämä…") toi mieleen Itä-Helsingin metrossa kohtaamani anonyymin subjektin. Subjekti oli ruumiillistunut keski-ikäiseksi naiseksi, joka piti monologia honottavalla äänellä:

 

Minä olin jo kuolleena raiteilla. Minä ammuin ne kaikki. Kun soitetaan poliisit paikalle niin tänne tulee kolmessa minuutissa poliisikoira Tampereelta. Ei tässä laukussa ole mitään pommia. Täällä on ase. Minä ammuin ne Kauhajoella. Minä tapoin ne opettajat ja minä tapoin ne oppilaat. No niin. Tää tilanne on nyt rauennut ja me kaikki ollaan hengissä. Ei muuta kuin tervemenoa koko porukka. Minä olin kuolleena…

 

Joillain eläimillä, juopoilla, näkijöillä, spurguilla, sairailla, egoistaan eroon päässeillä kirjoittajilla, narkkareilla, netissäeläjillä, mellakoitsijoilla, lapsilla ja psykokommunisteilla on tällainen anonyymi subjektiivisuus, jossa kokemuksen muoto irtautuu biologisesta yksilöstä ja hourailee pitkin yhteiskuntaa ja maailmanhistoriaa: "Minä tapoin ne kaikki…" Tai niin kuin hulluksi tuleva Nietzsche sanoi: "Minä olen kaikki historian nimet…"

Jotain tapahtuu, tapahtuma koetaan ja jotain luodaan, mutta kokija-luoja ei ole mikään yksilö vaan anonyymi subjektiivisuus, epäpersoonallinen tajunnanvirta. Vauvan kasvaminen on esimerkki anonyymin subjektiivisuuden rakentumisesta. Deleuze kirjoittaa em. artikkelissa:

 

Esimerkiksi kaikki pikkuvauvat muistuttavat toisiaan ilman vähäisintäkään yksilöllisyyttä. Mutta heissä on ainutkertaisuuksia kuten hymy, ele, virne, subjektiivisista luonteenpiirteistä erovia tapahtumia. Pikkuvauvat läpäisee immanentti elämä, joka on puhdasta voimaa ja peräti autuutta vaivojen ja avuttomuuden keskellä.

 

Anonyymi subjektiivisuus on jotain jokapäiväisen yksilöön kiinnittyvän subjektin ja Deleuzen puhtaan immanentin "erään elämän" väliltä. Se on lähempänä immanenttia elämänvirtaa kuin yksilösubjekti, eikä sillä ole mitään tekemistä egon kanssa, siksi se kykenee olemaan luovempi kuin porvarilliseen egoon kiinnittynyt subjekti - joskin juopon tai narkkarin anonyymi subjektiivisuus kulkee yleensä eri suuntaan kuin pikkuvauvan. Niinpä anonyymi subjektiivisuus ei ole täysin immanenttia, siinä on jonkinlainen "eräästä elämästä" nouseva subjektirakenne, joka on yleinen, virtaava ja esipersoonallinen. Anonyymissä subjektiivisuudessa on jotain universaalia… Tämän kartoittaminen olisi yksi deleuzelainen tutkimusongelma.

(Käytännön esimerkkejä uudesta anonyymin subjektiivisuuden lajista voi etsiä 4chanista tai Kuvalaudalta.)

Indeed, the reading lists of contemporary military institutions include works from around 1968 (with a special emphasis on the writings of Gilles Deleuze, Félix Guattari and Guy Debord), as well as more contemporary writings on urbanism, psychology, cybernetics, post-colonial and post-Structuralist theory.

…labelled with phrases such as ‘Difference and Repetition – The Dialectics of Structuring and Structure’, ‘Formless Rival Entities’, ‘Fractal Manoeuvre’, ‘Velocity vs. Rhythms’, ‘The Wahabi War Machine’, ‘Postmodern Anarchists’ and ‘Nomadic Terrorists’, they often reference the work of Deleuze and Guattari. War machines, according to the philosophers, are polymorphous; diffuse organizations characterized by their capacity for metamorphosis, made up of small groups that split up or merge with one another, depending on contingency and circumstances.

"The Art of War: Deleuze, Guattari, Debord and the Israeli Defense Force"

 

"Relativismin" eri versioiden todellinen ongelma ei ole se, että kaikki olisi "ihan samaa" tai "mikä tahansa" kävisi. Oikea ongelma on seuraava: fasistien on mahdollista käyttää relativistista teoriaa aseena, ihan niin kuin Nokian puhelinta tai rynnäkkökivääriä, ellei teoriaa miinoiteta jotenkin.

Tarkoitan sitä, mistä tämä blogi jo kirjoitti puolestani, eli radikaalin valtakriittisen teorian sulauttamista vallan tarpeisiin. Deleuze, jos joku, symppasi palestiinalaisia. Kuitenkin Israelin armeija keksi tavan soveltaa kaupunkisodankäyntiin Deleuzen ja Guattarin Mille plataux’n käsitteitä "sileä tila" - "uurteinen tila":

 

… I asked Naveh why Deleuze and Guattari were so popular with the Israeli military. He replied that ‘several of the concepts in A Thousand Plateaux became instrumental for us […] allowing us to explain contemporary situations in a way that we could not have otherwise. It problematized our own paradigms. Most important was the distinction they have pointed out between the concepts of “smooth” and “striated” space [which accordingly reflect] the organizational concepts of the “war machine” and the “state apparatus”. In the IDF we now often use the term “to smooth out space” when we want to refer to operation in a space as if it had no borders. […] Palestinian areas could indeed be thought of as “striated” in the sense that they are enclosed by fences, walls, ditches, roads blocks and so on.’

 

Tapauksesta voisi vetää muutamia johtopäätöksiä:

1. tämä lienee itsestään selvää jo yliopiston tilan ja Halla-ahon perusteella, mutta toistetaan vielä kerran: koulutus ei ole mikään maailman pelastaja tai moraalin ylentäjä, usein se päin vastoin antaa käteen aiempia julmempia aseita;
2. jos armeija soveltaa Deleuzea, Guattaria ja Debordia toimivalla tavalla urbaanien taisteluympäristöjen ymmärtämiseen, se kertoo em. teoreetikkojen totuudellisuudesta. Esimerkiksi Deleuze ja Guattari osoittautuvat viimeistään nyt todella toimiviksi: toisin kuin joku analyyttinen valtiofilosofi 90-luvulla väitti, jälkistrukturalistisella teorialla on viitepisteistä myös arkitodellisuudessa. Se siitä science wars -debatista sitten.

 

Miksi juuri Mille plateux, miksei saman sarjan Anti-Oidipus? Koska AO on miinoitettu ja MP ei. Foucault kirjoittaa AO:n englanninkielisen laitoksen esipuheessa itselleni rakkaita rivejä:

 

Voitaisiin jopa sanoa, että valta kiinnostaa Deleuzea ja Guattaria niin vähän, että he ovat yrittäneet neutralisoida vallan vaikutukset, jotka liittyvät heidän omaan diskurssiinsa. Sen vuoksi leikit ja ansat ovat hajautuneet kaikkialle tähän kirjaan, mikä tekee sen kääntämisestä todella taiturimaisen teon. Mutta nämä eivät ole tavallisia retoriikan ansoja: jälkimmäiset toimivat vakuuttaakseen lukijan ilman että hän on tietoinen manipuloinnista, ja voittavat hänet vastoin hänen omaa tahtoaan. Anti-Oidipuksen loukut ovat huumorin loukkuja: siksi siinä on monta houkutusta heittää itsensä ulos, ottaa hatkat tekstistä ja lyödä ovi kiinni. Kirja johtaa usein lukijan uskomaan, että siinä on kyse vain hauskanpidosta ja leikeistä, kun jotain olennaista tapahtuu, kun jotain äärimmäisen tärkeää tapahtuu: fasismin kaikkien muotojen jäljittäminen, niistä suurista muodoista jotka ympäröivät meitä ja murskaavat meidät niihin pieniin fasismin muotoihin, jotka perustavat arkemme tyrannisen katkeruuden.

 

Ehkä äskeinen on vain kikkailua ja AO on hybrideineen ja eroottisine sosiaalisuuksineen yhtä lailla hyväksikäytettävissä fasistisiin tarkoituksiin.

Voiko teoriaa miinoittaa tarpeeksi tehokkaasti muulla kuin tylsyydellä ja naivilla hyödyttömyydellä, niin kuin analyyttiset valtiofilosofit tekevät?

Ehkä "relativismin" traaginen ulottuvuus täytyy vain myöntää: kyllä, myös fasistit saattavat käyttää hyväkseen Nietzscheä tai Bataillea tai Deleuzea (vaikka meistä he tekevät sen virheellisesti ja teoreetikkojen oman eetoksen unohtaen jne. jne.).

 

Vai: jos jatketaan hölmöä "filosofinen käsite on ase" -vertausta, niin voisiko käsitteen lukita samalla tavalla kuin aseen voi kiinnittää tietyn sotilaan henkilöllisyyteen, niin että se on viholliselle hyödytön. Filosofisen diskurssin taso itsessään saattoi joskus olla tällainen turvalukitus (vrt. Heideggerin proosa ja "tyhmät natsit"), mutta ei varmasti enää, ja menneisyydestäkin voidaan aina kaivaa sivistynyt Eichmann tai joku brutaali ja valistunut itsevaltias.

Deleuze ei enää riitä vallankumouksen tekemiseen…

 

 

"Voidaan tuskin kuvitella tylsempää romaania, ja on surullista nähdä lasten edelleen lukevan sitä", kirjoitti Deleuze Robinson Crusoesta (ks. Desert Islands -kokoelman nimiteksti). Defoen romaani on Deleuzen mukaan kapitalismin kehityskertomus, kuiva esitys porvarin maailmankatsomuksesta.

Deleuzen näkökulmasta kirja esittelee neljä kapitalismin olennaista piirrettä: resurssien anastaminen, negatiivinen aikakäsitys, Crusoen ja Perjantain suhde sekä luomisen ongelma. Yhtä hyvin romaanin kautta voi lukea viime vuosikymmenien maapalloistumista, sitä miten kapitalismi on kohdellut löytämiään uusia autiosaaria.

 

1. Resurssien anastaminen. Robinson Crusoe ei keksi mitään, vaan anastaa itselleen alkupääoman haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin kapitalismikin syntyi, irrottamalla väki maasta, de-territorialisoimalla ja väkivallalla uhkaamalla. Vai kuvitteleeko joku, että maanomistajat synnyttivät omistamansa maat omista peräaukoistaan?

Kapitalismin merkittävät syklit ovat edellyttäneet "kasautumista pakkoluovuttamalla", laivojen ryöstämistä ja "alkuperäisen kasautumisen" väkivaltaista tuottamista. Minne tahansa maailmassa kapitalismi meneekin, siellä se yksityistää yhteismaat ja imuroi luonnonvarat ja sosiaaliset resurssit. Jälkimmäisiin kuuluvat työvoiman lisäksi esimerkiksi ilmaiseksi tuotettu semiotiikka ja kaupunkitila.

Porvari anastaa resurssinsa muilta, ja silti porvarilla on pokkaa pistää tuotteet omiin nimiinsä:

Porvari (ja ennen kaikkea porvarillinen mies) luulee olevansa “oman onnensa seppä”, itse itsensä synnyttävä ja kaikesta yhteiskunnallisesta kanssakäymisestä riippumaton supersankari.

(Uudet barbaarit)

 

2. Negatiivinen aikakäsitys. Porvarin aika on negatiivista aikaa. Negatiivinen aika on tyhjä, omistettava ja homogeeninen resurssi, jota menetetään koko ajan: aika "kuluu" liian nopeasti, ja "mulla ei oo aikaa", "mihinkään ei oo aikaa". Siksi porvari yrittää oppia "hallitsemaan" aikaa ja "manageroimaan" sitä. Aika on pakko käyttää hyväkseen tehokkaasti, jotta CV kasvaisi.

Porvarin yhtä aikaa vihaama, pelkäämä ja toivoma "positiivinen aika" on täysin vastakohtaista: se on hitautta, asioiden vähittäistä eroamista ja erottautumista, nautintoa, tuhlausta ja joutilaisuutta (leisure). Koska porvari ei uskalla siirtyä positiiviseen aikaan, porvari kostaa ympäristölleen upottamalla sen negatiiviseen aikaansa.

 

3. Crusoen ja Perjantain suhde. Perjantai on Crusoen uskollinen orjakumppani, jonka ei tarvitse pelätä nousevan kapinaan. Perjantailla on demarin työetiikka ja hyvät tavat. Perjantai on decent ja kavahtaa ihmissyöntiä, toisin kuin pahat alkuasukkaat. "Jokainen terve lukija toivoo, että Perjantai söisi Robinsonin", kommentoi Deleuze.

Kaikki työvoima ei sentään käyttäydy yhtä alistuvasti kuin Perjantai…

 

4. Luominen. Uuden luomisen puute tekee Robinson Crusoesta erityisen tylsän kirjan. Jumalauta: Crusoella on tarvittavat taidot, resurssit ja kokonainen uusi maailma, tyhjä taulu, ja mitä Crusoe tällä kaikella tekee? Samaa mitä kotona tehtiin. Kaikki jo-ollut toistetaan samanlaisena, mitään uutta ei keksitä. Crusoen tavoite on vain saavuttaa porvarillinen tasapainotila, jossa kaikki on normaalia. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa laajentumista ja ympäristön homogenisoimista. Ja aivan oikein, lopussa saarta kutsutaankin häpeilemättä colonyksi: porvari onnistui jälleen kesyttämään villin luonnon ja perustamaan sinne kaupallisen siirtokunnan.

 

(Hauskinta Robinson Crusoessa taitaa muuten olla kirjan alkuperäinen nimi: The Life and strange Surprizing Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: Who lived Eight and Twenty Years, all alone in an un-inhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, where-in all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver’d by Pyrates. Written by Himself.)

 

Masokismi ei ole sadismia

 

Sadistiksi tullaan toisen alistamisen ja kiduttamisen antaman nautinnon kautta. Leopold von Sacher-Masochilta nimensä saanut masokismi määritellään tavallisesti käänteisenä sadismina: masokismissa nautintoa antaakin toiselle alistuminen. Puhutaan myös sadomasokismista, S/M:stä, ja siten oletetaan sadismin ja masokismin olevan symmetrisessä tai dialektisessa suhteessa toisiinsa.

Gilles Deleuze ei paljon perustanut dialektiikasta. Dialektiikan viha ulottuu erotiikkaan asti. Deleuze halusi rikkoa S/M-dialektiikan irrottamalla sadismin ja masokismin toisistaan. Masokismi ei ole sadismin kääntöpuoli, vaan itsenäinen "oire". Masokismi ei ole perverssiä sadismia (lat. pervertere, kääntää nurin), vaan autonomista ja juridista erotiikkaa.

 

Tärkeää masokismissa on juuri sopiminen. Masokisti allekirjoittaa fantasiansa tuottaman sopimuksen ja määrittää sillä itse itselleen lain, jonka mukaan alistuminen ja alistaminen tapahtuvat. Masokismi perustuu dialogiseen sopimiseen, kun taas sadismia ajaa halu omistaa toinen kuin esine. Masokismi ei siis välttämättä ole alistussuhde, toisin kuin sadismi.

Sen sijaan masokismi on korkeinta hedonismia: eikö "ylevin" nautinto ole aina ollut itse itselle säädetty kärsimys? Vain aristokraateilla, pyhimyksillä ja marttyyreilla on ollut varaa nauttia itse sovitusta kärsimyksestä.

 

Kysymys masokismista on ajankohtainen esimerkiksi Sacher-Masochin kirjan Venus turkiksissa suomennoksen (2006) vuoksi. Suurempi syy miettiä masokismia on ajalle, ja elämälle, ominainen kärsimys. Miten masokismi liittyy jokapäiväiseen kärsimykseen ja toisaalta vallankumoukseen?

Selvin sovellus olisi nähdä masokismi tapana myöntää toistuva kärsimyksemme niin kotona kuin työpaikalla. Ajatus menisi jotenkin näin: kärsin ja kärsin siitä, että kärsin; ryhdyn masokistiksi ja nautinkin siitä että kärsin; koska kärsimys nyt tuottaa minulle nautintoa, voitan alistajani heidän omilla aseillaan.

Malli on sikäli ongelmallinen, että harvemmin olemme itse sopineet arkisesta kärsimyksestämme. (Vai kuinka…?)

 

Masokistin fantasia pitää itse yllä masokistia alistavan henkilön auktoriteettia (tässä se taas eroaa sadismista, joka on ruoskijan oma individualistinen fantasia). Sacher-Masochin tunnetuimman kirjan Venus turkiksissa masokisti-Severin lietsoo Wandaansa, jotta tämä alkaisi valtiattareksi. Ja siitähän porvarit vasta pitäisivät, että työntekijät alkaisivat lietsoa ylempiään: "Läpsi mua! Ruoski mua! Tallo mua! Alista mua!" Kun työntekijät vielä allekirjoittaisivat sopimuksen, joka antaisi työnjohdolle täydet oikeudet riistää alaisiaan, kapitalistien märkä uni toteutuisi… Vai kuinka?

Tosiaan, työsopimushan on jo keksitty. Ja yhteiskuntasopimus. Viime vuosina on puhuttu, että olemme "uusliberalismin", UPJ:n ja kokoomuksen myötä menossa kohti uutta sopimusyhteiskuntaa, jossa sossun kävijät, koululaiset ja sairaalan potilaat allekirjoittavat milloin mihinkin sitovan asiakassopimuksen. Ehkä tällaista yhteiskuntaa tulisi kutsua masokistisen imperatiivin yhteiskunnaksi: sinun täytyy sopia, että kärsit, ja vielä nauttia siitä.

 

Vallankumouksellista masokismista voisi tehdä - yllättäen - sen käyttäminen vallankumouksellisiin tarkoituksiin. Masokistisen vallankumouksen yleisongelma on mainittu masokistisen fantasiaskenaarion luonne. Jos masokismi perustuu fantasiaskenaariolle, joka itse tuottaa alistajansa, niin eikö masokistinen vallankumous ole täysin paradoksaalinen käsite? Miten vallankumouksellinen voi nauttia alistajansa luomisesta ja ylläpitämisestä?

Masokismi on kuitenkin mahdollista käsittää myös keinoksi, jonka tarkoitus on lopettaa koko masokistinen systeemi. Tähän myös Sacher-Masochin Severin päätyy, kun häntä on nöyryytetty ja ruoskittu tarpeeksi. Ajatellaan poliittisia tai uskonnollisia marttyyreja Sokrateesta ja Jeesuksesta Antoni Negriin. Mitä valta mahtaa päättäväiselle masokistille? Mitä valta voi tehdä masokistille, paitsi tuottaa lisää nautintoa?

Aggressiivisten masokistien armeija pystyisi tekemään vastustamattoman vallankumouksen. Se olisi melkoinen vallankumous: kapitalismin masokistisesti huippuunsa kiihdyttävä, affirmatiivinen ja hedonistinen tapahtuma.

 

On aika laittaa postmodernit mikroanarkistit molaariseen makropakettiin

 

60-luvulla toimineiden täytyi tuntea Marxinsa, Freudinsa ja Nietzschensä. Foucault’n (Foucault/Nietzsche) mukaan nimiä yhdisti "epäilyn hermeneutiikka", joka kysyy kaksi kysymystä:

1. mitä kieli itse asiassa sanoo, ja tarkoittaako se sitä mitä sanoo?
2. kuka tai mikä puhuu? Puhuvatko luonto, eläin, kasvot, naamiot tai tekstit? Onko sanatonta kieltä?

Kysymyksistä seurasi ranskalaisessa teoriassa, että

1. kielen alla nähtiin virtaavan allegorioita (huomio kääntyi merkkeihin; kielellinen käänne, semiotiikka)
2. Subjekti isolla S:llä liukeni rakenteisiin ja muotoutui uudelleen (strukturalismi ja jälkistrukturalismi)

60-luvun tunnetuinta radikaaliteoriaa olivat toisaalta Frankfurtin koulun perillisten erilaiset Marx-Freud-synteesit ja toisaalta erilaisten ortodoksilahkojen uskontunnustukset, kuten marxilaisten ja psykoanalyytikkojen. Marxilais-freudilaiset teoriat yhdistelivät libidon haluvirtaa ja sosiaalista haluvirtaa makrotasolla, ja nietzscheläisyys tuli vuosikymmenen lopussa mukaan anarkistien, Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kautta (taustalla tietenkin olivat myös Bataille, Heidegger, eksistentialismi…).

 

Juuri Deleuze lähti Nietzschen kanssa vuodesta 1962 alkaen ohittamaan radikaalien filosofien pyhää perhettä. Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus vuonna 1972 lähes lopetti uskottavien freudo-marxilaisten synteesien sarjan. Kirjassa freudilainen porvarillis-perheellinen libido sulautuu marxilaiseen sosiaalisesti tuotettuun haluun nietszcheläisittäin, mistä syntyy mikropoliittisen anarkoautonomian skitsoanalyyttinen rihmasto-oppi…

Yksinkertaisesti sanottuna AO oli epädialektinen synteesi, joka lopetti kaikki dialektiset synteesit. Se käytti hyväkseen Marxin, Freudin ja Nietzschen pyhää perhettä ja samalla hajotti sen.

Tietenkin on nyttemmin syntynyt pyhä uusperhe. Foucault’n, Deleuzen ja Derridan kolminaisuus on korvannut Marxin, Freudin ja Nietzschen aseman radikaalin teorian pappeina.

 

Foucault on luonnollisesti lähinnä Marxia. Molempien metodeja ja yksittäisiä ideoita voidaan joten kuten käyttää hyväksi yhteiskuntatieteissä ja historiantutkimuksessa ilman että niiden radikaalia viitekehystä ja eetosta tarvitsee ottaa vakavasti. Kuitenkin Marxin kapitalismin kriittisessä analyysissa ja Foucault’n vallan mikrofysiikassa on molemmissa äärettömästi vallankumouksellista virtuaalisuutta, mikä tekee niistä historian ulkopuolella jääviä puhtaita käsitteellisiä tapahtumia.

Ero on tietysti siinä, että yleisen mielikuvan mukaan Foucault on molekulaarinen ja mikrotasolla viihtyvä, Marx taas molaarinen ja historian makromuodostelmista kirjoittava. Erityisesti anarkistien vaalimista kertomuksista voidaan noukkia lisää eroja: edellinen on antiautoritaarinen ja jälkimmäinen halusi keskittää vallan byrokraattiselle keskuskomitealle, edellinen taisteli poliisia vastaan rautaputkilla ja jälkimmäinen idlasi museossa tai määräili Internationaalia, jne.

Foucault’n ydin on tosiaan anarkistinen. Se on teesi, jonka mukaan valta rakentuu 1) alhaalta ylöspäin 2) mikroprosesseissa 3) niin, että vastarinta tulee aina ensin. Mikroanarkismi on Foucault’a parhaimmillaan. Se taistelee mikrofasismia vastaan: kaikki Foucault’n tällä hetkellä merkittävät analyysit tuntuvat liittyvän tähän.

 

Derrida oli 60-luvun Freud: nopeasti äärimmäiseksi muodikkaiksi nousseiden käsitteiden ja taktiikkojen kehittäjä, joka päätyy skandaalien keskelle syytettynä epätieteellisyydestä ja moraalisesta sopimattomuudesta. Molemmat lopulta rekuperoitiin kehittyvän kapitalismin aseeksi. Freud päätyi mainostoimistojen ja pr-päälliköiden yöpöydille. Derridan dekonstruktio taas heräsi henkiin jälkiteollisen kapitalismin heterogeenisista identiteeteistä elävillä brändimarkkinoilla (mainostoimistojen tuotteita ei tosiaan enää erota niiden dekonstruktioista).

Nuoren Derridan ydin on tietysti eron ensisijaisuus. Derridan freudilainen hokema oli "ero tulee aina ensin" (ja sukupuolieron ensisijaisuudesta onkin sittemmin kirjoitettu paljon…). Jotta meillä voi olla x ja y, tarvitaan ensin jakautuminen x:ään ja y:hyn, siis eron prosessi. Tämä on myös se viiva, josta Deleuze lähtee liikkeelle. Derridan varhainen erosofia saattaakin olla vain alkeellisempi ja vielä osittain dialektinen versio kolmikon tärkeimmästä jäsenestä…

 

Deleuze on muun muassa mini-Nietzsche, epäilyttävä arvojen uudelleenarvioija ja käsitteiden luoja, identiteetin kuoleman analysaattori ja hulluksi tuleva eläinten rakastaja. Molempia on luettu hyvin "väärillä tavoilla", mikä on tuottanut mielenkiintoisiakin tuloksia. Ennen kaikkea molempien ajattelussa on kyse luomisen ongelmasta, käsitteiden, tutkimuksen ja ongelmien luomisesta. Luominen taas edellyttää eron, joka on Deleuzelle käsitteiden käsite ja virtuaalinen siemen, josta kaikki vallankumouksen hedelmät aktualisoituvat.

Siinä missä "perinteinen kriittinen rationalismi" on arvokonservatiivista ja keskittyy teorioiden ja kantojen väliseen kilpailuun ja "totuudellisimman" teorian voittamiseen, deleuzismi korostaa myönteistä yhteistyötä ja kokeilevia yhdistelmiä. Se ottaa etäisyyttä kriittiseen ylituomarointiin ja keskittyy luomaan.

 

Mainittua radikaalin filosofian uusperhettä yhdistää kvasitranssendentaalis-genealoginen argumentointi (ks. argumentin perusmuoto ja argumentti vasemmistolaisena analyysina). Foucault kartoittaa tiedon ja vallan genealogiaa, historiallisia ennakkoehtoja ja mikrosuhteiden rakentumisia, Deleuze ja Derrida tutkivat identiteettien ja olioiden syntymistä erojen tuotantoprosessista ja Deleuze vielä pyrkii luomaan tästä uuttakin materiaalisuutta.

Kuitenkin jo Marx, Freud ja Nietzsche harrastivat tällaista genealogiaa: pääoman kasautuminen, tavarat, tietoisuus, moraali… Heitä edeltävä kolmikko Fichte - Schelling - Hegel niin ikään harrasti subjektin transsendentaalifilosofiaa. Niin teki eri tavoin myös Kant, ja häntä ennen (ilman transsendentaalista puolta) Hume ja Spinoza ja…

Mahtipontisesti ilmaistuna: "Uuden ajan filosofian historia on eräänlaista subjektin kvasitranssendentaalista genealogiaa eli tutkimusta siitä, miten subjekti nousee maailmasta tai miten maailma on mahdollinen subjektille."

Tämä liittynee siihen "korrelationismiin", josta Quentin Meillassoux kirjoitti kohua aiheuttaneen kirjansa Après la finitude (2006). Subjektikeskeisyys on filosofien sukutauti. Tällä hetkellä mielenkiintoisin vaihtoehto sille on spekulatiivinen realismi. Ehkä sen tutkimisen myötä päästäisiin eroon myös filosofian perhekeskeisyydestä.

 

Bonus: French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze, & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States