Vallankumouksen hedelmiä

Gilles Deleuzesta ja Félix Guattarista iso-D on aina ollut akatemiakelpoisempi, tieteellisempi ja uskottavampi (samalla D on yksi tämän hetken käännetyimpiä filosofeja Suomessa). Guattarista puolestaan tuli pahamaineinen opintonsa keskeyttänyt aktivisti-psykoanalyytikko-filosofi. Nyt Guattaria itseäänkin on saatavilla suomeksi: Tutkijaliitto julkaisi viime perjantaina kirjan Kolme ekologiaa (alkup. 1989). Myös yksi Guattarin pääteoksista, myöhäinen Kaaosmoosi, on tulossa suomeksi vuoden lopussa.

Takakansi mainostaa Kolmea ekologiaa "ehkä parhaaksi yksittäiseksi johdatukseksi Félix Guattarin ajatteluun". No varmasti: kirja on 82 sivua lyhyt ja kirjoitettu selkeällä, epäjargonisella ja lyhytlauseisella kielellä. Lisäksi se on paljon Deleuzen ja Guattarin yhteisteoksia maltillisempi. Guattarin lempeän selväjärkisen proosan jälkeen Deleuze vaikuttaa skitsoidilta höyryaivolta.

 

 

Luen kirjaa kauniina ja inspiroivana Mille plateaux‘n (1980) kehittelynä, osin jopa popularisointina. Suurteoksessaan D&G kehittelivät avointen systeemien teoriaa erilaisten heterogeenisten fyysisten, semioottisten ja psyykkisten ympäristöjen ja sfäärien tarkastelun avulla. Omassa kirjassaan Guattari jatkaa Gregory Batesonin mielen ekologiaa ja hahmottelee kolme toisiinsa kytkeytyvää ekologista käytäntöä: luonnon, yhteiskunnallis-sosiaalisen sekä psyykkisen tai subjektiivisen.

Ekologioiden elementit, pienet ja suuret, ovat yhteydessä toisiinsa monimutkaisten sommitelmien muodossa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahta asiaa:

1. Maailmanjärjestelmä ei ole hierarkkinen, vaan avoin ja monimutkainen sommitelma.
2. Siksi ekologista kriisiä ei voi ratkaista vain pelkän luonnon tai pelkän yhteiskunnan (tai tekniikan) tasolla, vaan kaikki sfäärit täytyy huomioida: luonnonolosuhteet, poliittiset instituutiot sekä subjektiivisuuksien muodot.

 

Lisäksi Guattari kirjoittaa "yhdentyneen maailmanlaajuisen kapitalismin" koneistosta, joka käyttää taloudellisia, juridisia, teknis-tieteellisiä ja subjektivoivia semiotiikkoja. Tässä voi huomata varhaisen yhteyden Negrin ja Hardtin Imperiumiin. Guattari vain on monipuolisempi ajattelija kuin H&N yhdessä ovat, he kun rajoittuvat yhteiskunnallis-sosiaaliseen ekologiaan.

Toimintasuosituksissaan Kolme ekologiaa edusta affirmatiivista asennetta puhtaimmillaan:

Olisi täysin käsittämätöntä tavoitella paluuta aikaisempiin muodostumiin, jotka vastasivat sellaisia aikakausia, joina väestöntiheys oli pienempi ja sosiaaliset suhteet tiiviimpiä kuin nykyisin. Sitä vastoin kyse on ryhmässä olemisen tapojen muotoilemisesta kirjaimellisesti uudelleen. [–] on otettava käyttöön todellisia kokeilemisen käytäntöjä sekä mikrososiaalisilla että suuremman mittakaavan institutionaalisilla tasoilla. (s. 22)

 

Muun ohessa Guattari esimerkiksi varoittelee "liian brutaaleista deterritorialisaatioista". En voi muuta kuin suositella kirjan lukemista.

Kirjaan liittyen:

• Guattari-kronologia
• Félix Guattari: Kolme ekologiaa. Alkuperäinen lyhyt versio
• Tero Nauha: Esitys ekosysteeminä

Viikon aikana henkilökohtainen ja poliittinen ovat rinnastuneet. Paluu syyslukukauden kertosäkeisiin tempaisi ajan juuriltaan ja hajotti tekemisen eri suuntiin laajeneviin liikkeisiin: olisi matka Baltiaan, sosiaalisuuksia, muutama filosofian ja kirjallisuuden kurssi, kaksi seminaaria, sekalaisia järjestöjuttuja, muutama pieni zurnalistinen artikkeli ja muita asioita, joita pitäisi valmistella yhtä aikaa. Samaan aikaan toisaalla Georgian sota on irrottanut maaperästä yli 100 000 siviiliä ja viskannut heidät juurettomaan liikkeeseen ympäri Kaukasian alueita.

Molemmat tapahtumat liittyvät deterritorialisaatioon. Deterritorialisaatio on filosofian kuningaskäsite, ajattelun ruhtinaiden valtikka, koko maailmanhistorian avain ja suurin immateriaalinen rakkauteni.

Jos maailmankaikkeus pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi deterritorialisaatio.

 

 

 

 

Mitä sitten on tämä kuuluisa "deterritorialisaatio"?

Se on rajoja irrottava ja niistä irtautuva prosessi, hajautumista ja hajoamista, pakenemista, virtaamista ulos ja pois, dekontekstualisoitumista, liikkuvaa muokkautumista, irtautumista ja siirtymistä alueelta ulos. Yhdessä reterritorialisaation kanssa se tarkoittaa uuteen kontekstiin yhdistämistä, kollaasin tekemistä. Antropologiassa se tarkoittaa ilmiön irtaantumista alueellisesta maaperästä.

Territorio on maa tai alue. Deterritorialisatio on siitä irtautumisen prosessi ja reterritorialisaatio on uuteen alueeseen kiinnittymistä. Deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin absoluuttinen deterritorialisaatio. Maailman (ja maailmankaikkeuden) historia kokonaisuutena on absoluuttisen deterritorialisaation prosessi: "kaaoksen valssi", irtautumisen ja laajenemisen pyörre.

 

Keppi on deterritorialisoitu oksa. Löytöretket deterritorialisoivat sivilisaatioita. Kopernikuksen myötä maa deterritorialisoitui liikkumattomasta keskipisteestä Maa-planeetaksi. Nykyään pakolais-, maahanmuuttaja- ja kulkurivirrat deterritorialisoivat nationalistisia valtioterritorioita; suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja supersäieteoria deterritorialisoivat aikaa ja tilaa ja dekonstruktiiviset kulttuurivirtaukset deterritorialisoivat merkityksiä.

Pertti Lappalainen tavoittaa jotakin olennaista deterritorialisaatioprosessista puhuessaan ”objektin totaalisesta vallankumouksesta”: "objekti käännetään toisaalle sen alkuperäisistä päämääristä [deterritorialisaatio] ja kytketään se uuteen asiaan ja näin se määritellään uudelleen [reterritorialisaatio]" (Poliittisen tyylin taito, s. 169). Objektit siis vaihtavat roolia ja muuttuvat toisiksi objekteiksi tullessaan kollaasin tai sommitelman osaksi ("EU on deterritorialisoitujen valtioiden sommitelma").

Kapitalismi on Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaation paradigmaattinen tapaus: se romuttaa hierarkioita ja instituutioita, tuhoaa kirkon ja valtion, purkaa koodeja ja vapauttaa virtoja, deterritorialisoi väkeä joustavaksi työvoimaksi, mutta silti reterritorialisoi kaiken – myös sitä vastustavat koodit –  aksiomaattiseen koneistoonsa, rahaan ja uusiin keinotekoisin yhteisöihin (kansakunta, spektaakkelin yleisö).

 

1900-luvulla historian deterritorialisaatioprosessi alkoi kiihtyä huimasti. Jukka Relander kuvailee tapahtumia:

Picasso vapautti maalauksen esittämään kohteen sijasta itseään, ja Schönberg vapautti musiikin tonaalisesta sävelasteikosta samanaikaisesti kun lyriikka vapautui loppusoinnuista. Maallistunut ihminen on vapautunut uskonnon lisäksi myös sen korvikkeeksi luodusta kansakunnasta. Sukupolvet vapautuvat edeltäjistään, yksilö velvoitteistaan ja yhteisö keskinäisestä lojaliteetista. Vapaudumme historiasta, vapaudumme itsestämme. Todellisuus vapautuu sisällöistä ja ihminen ihmisyydestä … Historia, kuten Spengler ennakoi, on muuttumassa merkityksettömäksi. Tarpeisiinsa sopeuttava, joustoihin kehottava ja jatkuvaan muutokseen kutsuva talous irrottaa ihmisiä vanhoista kiinnikkeistään, omasta taustastaan ja kokemushistoriastaan … Identiteetit ovat liikkeessä ja niitä neuvotellaan uusiksi yhä uusissa pätkittyvissä suhteissa. (Ankkalinna ja lajien synty, s. 20, 22.)

Tulevaisuuskin deterritorialisoituu: "Samalla kun menneisyys jatkaa outoa katoaan, muuttuu tulevaisuus yhä utuisemmaksi ja ennakoimattomammaksi."

 

(Kts. aiheesta myös erään vallankumouksen hedelmän vanha Wikipedia-artikkeli)

 

 Vasemmistolaisen analyysin yleinen kvasikaava kuuluu siis: "Jos tuote x, niin välttämättä myös x:n tuotantoprosessi y - ja näiden välissä fetisismi z, joka peittää y:tä."

Politiikan (miten tylsä sana!) kohdalla tässä transsendentaalis-genealogisessa argumentissa kyse on toisaalta poliittisen toiminnan kohteista, siitä miten tietyt olosuhteet ja tuotteet (markkinat, tavarat, organisaatiot) syntyvät, ja toisaalta toimijoiden omista identiteeteistä ja niiden tuotannosta. Vastaavasti Spinozan ontologiassa ja totuusteoriassa tutkittava x = havaittu seuraus (maailmassaoleva olio) ja edellytettävä y =  substanssin deterministinen syyketju (olion tuotantoprosessi). Marx ja Deleuze taas kirjoittavat tavaroiden, kerrostumien ja identiteettien tuotannosta. Uusi vasemmisto puhuu jälleen pääoman kasautumisen prosesseista, jne.

Voitaisiin tehdä jonkinlainen esimerkkitaulukko järjestyksessä Marx, Spinoza, D&G ja Deleuze:

 

tuotantoprosessi	fetisismi, joka peittää tuotantoa	tuote
työnjako, tuotanto, jakelu ja markkinointi	tavarafetisismi + ideologia(?)	tavara
syysuhdeketju substanssin rihmastossa	teologia, taikausko, imaginatio	havaittu vaikutus/olio
de/re/territorialisaatio/stratifikaatio	? (doksa, mystisismi?)	kerrostuma
immanentti virtuaalinen moneuden taso	representaatioajattelu, dialektiikka jne.	identiteetti

 

Deleuzen sanoin: vasemmiston yksi tehtävä on kaivaa esiin oikeiston piilottamia ongelmia, siis tuotantoprosesseja.

 

Jos tuotteen paikalle sijoitetaan identiteetti, päästään suoraan poliittisen teorian kiivaaseen ytimeen. Siinä nimittäin koko "tuote" kyseenalaistuu: onko sosiaalisia identiteettejä? Mikä on niiden ontologia? Mitä identiteetille pitäisi tehdä?

Yhdenlaiset toimijat pyrkivät rakentamaan moninaisia, muuttuvia, virtaavia ja kasvottomia järjestelmiä tai mini-instituutioita. Näiltä organisaatioilta joko puuttuu identiteetti (siinä mielessä ettei sitä ole pyritty tietoisesti tuottamaan tai pitämään yllä, tai sitten identiteettiä on tarkoituksellisesti purettu ja rikottu) tai niiden identiteetit ovat mikroidentiteettejä, jotka pyritään pitämään avoimina ja juoksevina. Toimijoilla on tarkoitus tuhota, paeta, parodioida ja liu’uttaa identiteettejä.

Toiset taas pyrkivät tuottamaan poliittisia identiteettejä, myös niille, jotka vastustavat koko identiteetin käsitettä haltuunottavana ja pysäyttävänä kontrollirakenteena. Puhutaan esimerkiksi "sankarikuluttajasta", jonka pitäisi pelastaa maailma. Demarien retoriikassa tärkein identiteetti on "Ihminen". Oikeistolaisilla stereotyyppisesti esiintyviä identiteettejä ovat "hyvä tyyppi", "yrittäjä" ja "laiska luuseri". Tarkoitus on tuottaa toimijoille samastuttavia ja voimaannuttavia tai sitten vähätteleviä identiteettejä.

Kummat voittavat?

 

Voiko sosiaalisen identiteetin käsittää samanlaiseksi sosiaalisten prosessien "hyytymäksi" kuin tavaramuoto on marxilaisittain? Jos näin tehdään, niin identiteettipolitiikka tarkoittaa politiikan tavaramuotoistumista. Identiteettiin perustuva poliittinen toiminta onkin siis poliittisen toiminnan hyydyttämistä - ainakin jollakin tasolla. Se voi kyllä vapauttaa pahimmista valtahierarkioista, mutta pystyttää itsessään välittömästi uusia uhkaavia kontrollimuotoja: se, jolla on identiteetti, antautuu kontrolloitavaksi kuin tavara.

Sen sijaan identiteettejä pakeneva kasvoton ja muunteleva toiminta on hierarkian pahin uhka.

 

Liitän tähän osan Tuomas Nevanlinnan esseestä kertomaan identiteetin pakenemisen tärkeydestä. Teksti sivuaa teoreettisesti myös ajankohtaista "romanikysymystä". Kirjasta Surullinen tapiiri ja muita kirjoituksia (2002, s. 206 - 210):

 

Keitä ovat nämä huligaanit, jotka kerta kerran jälkeen pilaavat Hyvän Asian? Kukaan ei tunnu tietävän. Heitä pidetään joko salaisen keskusvalvomon kauko-ohjaamina ammattianarkisteina tai väkivaltaista hulinointia itseisarvona pitävinä rettelöitsijöinä.

Kuitenkin juuri he ovat globalisaation ainoita tosiasiallisia vastustajia [sic]. Kiltit mielenosoittajat eivät sitä ole, niin sydämestäni kuin heidän toimiaan ja motiivejaan kannatankin. Pelkään näet pahoin, että he ovat globalisaation seuraavan sukupolven toteuttajia. Heidän suhteensa globalisaatioon on vastaava kuin 60-luvun hyvinvointivaltion toteuttajien suhde kapitalismiin: kapinallinen teoriassa, mutta reformistinen ja rakentava käytännössä.

[–] Kuitenkin nämä kaiken pilaavat huligaanit ovat radikaaleimpia globalisaation vastustajia. Syy ei ole se, että he käyttävät väkivaltaa. Syy on, että kukaan ei tiedä keitä he ovat.

Siksi kukaan ei myöskään sano, että heidän käyttäytymisensä taustalla piilisivät väkivaltavideot tai ankea lapsuus.

 

Identiteettiä meiltä vaatii juuri valta, erityisesti valtio.

Ajatellaan vaikka sitä kuinka intiimi suhteemme esimerkiksi omaan sosiaaliturvatunnukseemme oikein on: varomme tarkkaan levittämästä sitä turhaan. [–] Käyttäydymme kuin henkilötunnus olisi ominta omaisuuttamme, identiteettimme syvin lähde ja ilmiasu, eettisen ja poliittisen koskemattomuutemme varmin varjelija.

Kuitenkin valtio antaa meille henkilötunnuksen juuri siksi, että sen avulla meidät saataisiin "kiinni", että meidät voisi tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa, että meitä voisi periaatteessa seurata minne ikinä menemmekin.

Saamme henkilötunnuksen valtiolta mutta käyttäydymme niin kuin se olisi viimeinen turvamme sitä vastaan. Saamme valtiolta tunnuksen, jonka sitten varjelemme valtion silmiltä. Ikään kuin yhtaikaa suojelisimme itseämme valtiolta ja samalla tunnustaisimme, että valtio on identiteettimme syvin lähde.

Valtioiden rajaa ei voi laillisesti ylittää kenenä-tahansa vaan raja- ja tullimiehet haluavat tietää kuka sinä olet. Siksi "identiteettipolitiikka" on aina askeleen myöhässä.

Ehkä onkin totta, että ilman valtiota olisin ei kukaan.

 

Kapinallinenkin identiteetti on aina jo vallan verkossa. Identiteettiin perustuvalla politiikalla voimme korkeintaan neuvotella itsellemme lisää etuja vallitsevan tilanteen sisällä, mutta emme voi muuttaa sitä.

Niitä, joihin on saatu kaiverretuksi identiteetti, hallitaan sosiaalitekniikoin. Niitä joihin ei ole, hallitaan puhtaan sota- tai väkivaltakoneiston avulla. Valtion rajalle ilmaantuneita pakolaisia kukaan ei halua auttaa, koska heillä ei ole identiteeettiä, siis minkään valtion kansalaisuutta. Ihmisoikeudet on keksitty juuri tällaista tilannetta silmälläpitäen. Mutta samassa tilanteessa ne osoittautuvat tyhjäksi puheeksi.

Tähän pulmaan on kaksi periaatteellista suhtautumistapaa: sanoa, että ihmisoikeuksien käsite todella on tyhjä, niiden ainoa sisältö on kansalaisuus. Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi tarvitsemme jonkinlaisen maailmanvaltion. Tai sitten voi ajatella, että tulisi hylätä koko (valtio)kansalaisuuden idea. Esimerkiksi kurdien ongelma ei tällöin olisi se, että heillä ei ole valtiota. Ongelma olisi pikemminkin se, että nykymaailman silmissä he tarvitsevat valtion ennen kuin voivat olla olemassa.

 

Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.

Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.

Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.

 
 

(liite 2: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia)

 

 

Kuten tiedämme, kapitalististen yhteiskuntien varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona, joka sisältää myös tavaramuotoistuneita immateriaalisia toimia, kuten palveluja, tunteita ja tietoa. Materiaalisten hyödykkeiden massatuotannon lisäksi tavarajoukkoon kuuluvat myös seksin tavaramuoto (porno ja prostituutio), luomisen tavaramuoto (tekijänoikeudet, lisenssit, käyttöoikeudet) ja niin edelleen ja edelleen.

Pääoman ensimmäisessä virkkeessä ei suotta käytetä ilmetä-verbiä. Varallisuus vain ilmenee tavarajoukkona. Todellisuudessa, siinä mustassa ja houreisessa paikassa jossa faktat sijaitsevat, varallisuus muodostuu väkivaltaisista poliittisista tuotantoprosesseista. Mutta kapitalististen yhteiskuntien varalliuus ei ilmene väkivaltaisena tuotantoprosessina, vaan staattisena lopputuloksena eli joukkona tavaroita.

Tavarat ovat liikkuvan ja notkean tuotantoprosessin hyytyneitä representaatioita. Tavaramuoto on kapitalismin juoksevan todellisuuden jumittamista, kaappaamista, jäädyttämistä kuvaksi. Tavarafetisismi esittää ihmisten väliset suhteet tavaroiden välisinä suhteina. Vehnänjyvästä ei voi nähdä, missä ja miten se on tuotettu: tavara peittää yhteiskunnallisen työnjaon, tuotannon, kulutuksen ja jakelun prosessin.

Tämä on siis Marxia mutkat suoristettuina.

 

Vastaavasti maapallon luonnon monimuotoisuus ilmenee valtavana fyysisten, kemiallisten, biologisten ja sosiaalisten kerrostumien joukkona. Maa muodostuu geologisista kerrostumista (kivivyöhykkeet, mineraalimuodostelmat ja sulan kiven tasot), orgaanisista tasoista (kasvi- ja eläinkunta) ja lopulta semioottisista merkkien kerrostumista sekä sosiaalisista eläinten ja ihmisisten hierarkioista.

Kerrostumien näkökulmasta Maa on pysähtynyt. Asia ei tietenkään todellisuudessa ole näin: Maan erilaiset kerrostumat kehkeytyvät monimutkaisessa kerrostumisen (stratifikaation) ja purkautumisen (destratifikaation) dynamiikassa. Kerrostuma on vain staattinen, hyytynyt lopputulos, joka kätkee näkyvistä tuotantoprosessin.

Kuten tavara, stratifioitunut asia on pysähtynyt, tuottamaton, vaihdettavissa ja kommunikoitavissa. Tavara ja kerrostuma kuuluvat molemmat common sensen tylsälle alueelle, markkinoille. Molempiin liittyy jonkinlainen fetisismi, joka peittää niitä tuottavia prosesseja (kerrosfetisismin voisi käsittää jonkinlaiseksi luonnon staattiseksi mystifioinniksi).

Tämä on siis Deleuzea ja Guattaria rypyt siloteltuina.

 

Jos Marxin "tavara" vastaa osin Deleuzen ja Guattarin "kerrostumaa", onko nyt niin, että Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja on vain kapitalismin kriittistä analyysia, läpimarxilaista yhteiskuntafilosofiaa, jonka käsitteistö "projisoidaan" luonnonfilosofiaan? Pääsevätkö he koskaan irti Marxista? Tarvitseeko heidän?

Entä jos spekuloidaan toisin päin: ehkä Marx itse asiassa löysi kapitalismin historiallisen analyysin myötä todellisen universaalihistorian avaimet, joita vasta Deleuze ja Guattari alkoivat soveltaa mahdollisimman laajasti. Ehkä kerrostamisen ja purkamisen kautta etenevä tuotantoprosessi ja sitä peittävä tavarafetisismi ovat totuus maailmankaikkeudesta, ja Marxin tutkima kapitalismi on vain yksittäistapaus kosmisessa kertomuksessa.

(Tietysti tällaisia ajatuksia esiintyy lähinnä vain kapitalistisessa yhteiskunnassa.)

 

(Huomasin että valittava filosofi aikoo lukea kesäpuhteina Pääoman. Olen sattumalta päätynyt samaan, ja sattumalta David Harvey julkaisee netissä näinä viikkoina 13-osaista videoluentosarjaa teoksen ensimmäisestä osasta. Luennot helpottavat kirjan lukemista varmasti enemmän kuin useimmat introducing -pätkät… joista muuten voisi mainita Althusserin Ideologiset valtiokoneistot -kokoelmaan suomennetut tekstit.)

Opinnäytetyön pätkä tältä keväältä: Moraalista Etiikkaan. Deleuzen käytännöllinen Spinoza (pdf)

 

5. Vasemmistolainen autuus: meidän täytyy kuolla egoina ja jälleensyntyä parvessa.

Sanotaan, että länsimaiset hahmottavat itsensä osana maailmaa järjestyksessä minä - asuntoni - korttelini - kaupunkini - maani - mantereeni - maapallo. Japanilaiset taas sijoittavat itsensä kosmokseen kokonaisuudesta lähtien: maailma - planeetta - manner - kaupunki - kaupunginosa - talo - minä. Spinoza on japanilainen ja täten maailmankuvaltaan vasemmistolainen.

Vasemmistolaisuus on kollektiivisen tason myöntämistä. Sosiaalisen todellisuuden tuotantoprosessit ovat kollektiivisia, ja se tarkoittaa että sosiaaliset ongelmatkin ovat yhdessä tuotettuja ja vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Spinozan Etiikan korkein päämäärä on saavuttaa tietoisuus siitä, että maailma täytyy ymmärtää kollektiivin, substanssin eli Jumalan kautta. Tietoisuuden saavuttaminen johtaa Jumalan älylliseen rakastamiseen. Viidennessä kirjassa esitetään seuraavat propositiot:

 

… Jumalaan kohdistuvaa rakkautta eivät kateus tai mustasukkaisuus pysty tahrimaan, vaan se kukoistaa sitä enemmän, mitä useamman ihmisen kuvittelemme olevan yhdistyneitä Jumalaan saman rakkauden sitein. (V.20)

Mitä enemmän ymmärrämme yksittäisiä olioita, sitä enemmän ymmärrämme Jumalaa [eli meillä on Jumalan ymmärrystä]. (V.24)

Tajunnan korkein pyrkimys ja korkein hyve on ymmärtää oliot kolmannen tiedostuksen lajin avulla [eli substanssin kautta]. (V.25)

Tästä kolmannesta tiedostuksen lajista syntyy korkein mahdollinen sisäinen mielenrauha. (V.27)

 

Ilo syntyy siitä, kun kaksi toisiinsa sopivaa ruumista kohtaa ja lisää toimintakykyään liittymällä yhteen. Iloa tuottaa siis se, mikä on yhteistä.

Mitä enemmän ruumis kokee iloa, sitä enemmän ruumista vastaava tajunta ymmärtää olioita. Ja mitä enemmän asioita tajunta ymmärtää, sitä "vähemmän se kärsii affekteista, jotka ovat pahoja, ja sitä vähemmän se pelkää kuolemaa" (V.38).

Yhteisyyden ymmärtämisen ja yleiskäsitteiden muodostamisen kautta voidaan nousta yhä korkeampaan iloon ja tietoon.

Maailman ymmärtäminen kollektiivin ja substanssin kautta johtaa passiivisten affektien häviämiseen, niiden muuttumiseen aktiivisiksi. Jumalan älyllisen rakastamisen tuottama iloinen ja aktiivinen mielenrauha on autuutta. Tämä vasemmistolainen autuus on hyveellisen ihmisen korkein päämäärä.

Autuus on toimijan omasta luonteesta käsin määräytyvää toimintaa. Se on vapautta kollektiivisen välttämättömyyden ymmärtämisenä, mikä johtaa ilon voimalla kaiken olevan yhteisyyden tajuamiseen ja sitä kautta autonomiseen elämään.

Käytännössä tällainen etiikka kuitenkin on, Etiikan loppusanojen mukaan, "yhtä vaikeata kuin harvinaistakin".

 

Proposition V.20 todistuksessa Spinoza muotoilee vasemmiston maailmankuvan selkeimmin:

 

Tämä rakkaus Jumalaan on korkein hyvä, jota järjen ohjeiden mukaan voimme haluta, ja se on kaikille ihmisille yhteinen, ja me haluamme että kaikki nauttisivat siitä.

 

Nyt tiedämme, mikä on politiikan päämäärä. Kaikki eivät vielä voi nauttia Jumalan älyllisestä rakkaudesta. Toimenpiteet seuraavat ylläolevasta.

 

Spinozan syntisiä suloja:

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?

 

Puhtaat ja viattomat erot on vangittu identiteetin sisään, ja eroavan toiston dynamiikkaa kahlehtii orjamoraali ja muu roskaväen dialektiikka. Maailmasta löytyy kuitenkin ranskalaisten ja italialaisten perustama erojen vapautusrintama (EVR), jossa toimivat muiden muassa Deleuze ja Guattari.

EVR on nietzscheläisten aktivistien vapaa yhteenliittymä. Viimeisimpiä EVR:n aktioita ovat vuoden 2008 julistaminen tuhannen tasangon vuodeksi, ensimmäisen kansainvälisen Deleuze Studies -konferenssin pitäminen ja vaatimattoman suomenkielisen Deleuze-hakemiston aloittaminen.

Vallankumouksen hedelmiä liittyy EVR:ään kahdella vaatimattomalla johdantomeditaatiolla. Ne aloittavat perusasioista ja kliseistä, avaavat ongelmia mutteivat ratkaise niitä, ja niin edelleen.

I  JOHDANTO: Deleuzismin ABC
II ONGELMA: Eron sinänsä vihollinen

 

 

Kahden viime vuosikymmenen aikana Deleuzesta on julkaistu yli 130 kirjaa ja kirjoitettu tuhansia artikkeleita. Suomeksikin on käännetty kuusi teosta. Yhtäkkiä kaikki tuntuvat syöksyvän Gillesin kimppuun …

Me olemme kaikki nanokoneiden rakentamia.

Metrin miljardisosan kokoiset, pari kertaa atomia suuremmat dna:ksi kutsuttujen nanoelementtien koneistot ovat tuottaneet lisäksemme kaiken biologisesti elävän. Banaani on nanotason tehtaan tuote, niin kuin norsut ja Suomen väestö.

Myös solujen tasolla on pelkkiä koneita, koneiden kytkentöjä ja niiden säätelemiä virtoja.

Elävän olennon rakennuspalikka on solu, meidän nykytekniikkamme kannalta suunnattoman monimutkainen kone, mutta kone – tai paremminkin tehdas – kuitenkin.

[Esko Valtaoja (2004): Avoin tie, s. 188. Nanokoneista s. 205.]

Solut tuottavat elämää jakautumalla. Solu, biologisen olemisen perusyksikkö, eroaa itsestään ja luo vähitellen eroamis- ja jakautumisprosessin kautta jotakin täysin uutta.

Zoomaamalla atomien sisäiseen maailmaan löydämme taas uuden konetason: kvanttimekaniikan. Kvantit, maailmankaikkeuden pienimmät jakamattomat energiapaketit, pystyvät kaukovaikuttamaan toisiinsa galaksin toiselta laidalta … Järjestelmä, jossa kaikki voi tapahtua samanaikaisesti.

Maailmankaikkeus näyttäytyy kaoottisena ja satunnaisena kvanttikoneistona, joka manipuloi energian, materian ja informaation todellisuutta tuottavia virtoja: 2000-luvun luonnontieteen maailmankaikkeus on hyvin deleuzelais-guattarilainen. Jos olisin luonnontieteilijä, popularisoisin lisää tähän suuntaan. Nyt täytyy vain rajoittua lukemaan (tai katsomaan) Manuel De Landaa.

Mikä on kone?

Deleuzelle ja Guattarille koneen käsite sisältää luonnon, yhteiskunnan, ihmisen ja eläimen, näiden komponentit ja komponenttien väliset suhteet.

Kaikkialla on koneita, eikä tämä suinkaan ole metafora: koneiden koneita liittymineen ja kytkentöineen. Elinkone on kytketty lähdekoneeseen: yksi lähettää virran, jonka toinen katkaisee. Rinta on maitoa tuottava kone ja suu siihen kytketty kone.

[Anti-Oidipus, s. 9.]

Kone on jokin maailmassa liikkuvia energian, materian, tunteiden, havaintojen, ravinnon, ulosteiden, rahan jne. virtoja säätelevä suhteiden järjestelmä, sommitelma, jonka komponentit ovat myös koneita. Luonto on suuri tehdas, yksi koneista koostuva tuotantoprosessi, jonka sisällä koneiden yhdistelmät tuottavat jakoja luontokoneeseen ja kulttuurikoneeseen, ihmiskoneeseen ja eläinkoneeseen, naiskoneeseen ja mieskoneeseen, rintakoneeseen ja anuskoneeseen, jne.

Koska koneet ovat yhdellä yksinäänisellä olemisen tasolla tapahtuvan yleisen tuotantoprosessin tuotteita, ne eivät ole luonnollisia tai epäluonnollisia eivätkä eroa olemuksellisesti. Siksi voivat muuttua niiden koneiden mukaan, joihin ne kytketään.

Esimerkiksi valo-, silmä- ja aivokoneen yhdistelmästä syntyy inhimillinen näkökone, tietysti (tällä hetkellä) vain muuhun ihmisruumiiseen kytkettynä. Kytkemällä tämä sensomotorinen näkökone vaikkapa elokuvakoneeseen syntyy uudenlainen kooste.

Elokuvakameran on mahdollista havaita eri tavalla kuin silmä, koska se ei ole sidottu ajallis-paikalliseen jatkuvuuteen. Kamera on enemmän kuin silmä, ja yhdessä leikkauspöydän kanssa se ylittää silmän havaitsemisen. Taustavaikuttajien koneista, ohjauskoneesta, käsikirjoituskoneesta, teknisestä koneesta, näyttelykoneesta, kamerakoneesta, leikkauskoneesta, esityskoneesta ja näkökoneesta muodostuvaan elokuvakoneistoon kytketty ihmiskone on jo jotain aivan muuta kuin vaikkapa keskiaikaiseen mediaan liitetty ihminen.

"Ihmisen" kohtaamat vieraat elementit, kuten uudet mediat ja teknologiat, eivät siis ole olemukseltaan sen keinotekoisempia tai ylimääräisempiä kuin vanhatkaan, ja yhdistelemällä niillä on mahdollista muokata ihmiskonetta.

Jo keskiaikaiset skolastikot … 

Toisinaan ahdistuneet humanistit syyttävät Deleuze-Guattaria sieluttomuudesta. Teologia kuitenkin löysi koneita sielusta jo keskiajalla. Ihminen on Tuomas Akvinolaiselle

ruumis, jolla on sielu. Puhdas sielu, tai intelligenssi, koostuu puolestaan ohjelmoiduista enkeleistä, eräänlaisista ruumiittomista minitietokoneista tai prosessoreista, jotka voivat komputoida keskenään. [Lähde]

Vastaavasti tämän blogin takana on vain kirjoituskone.

"Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut mel­koinen virhe kuvitella, että on vain yksi se."

Akateemisesta rankkuu­destaan kuuluisan Deleuze & Guattari -duon teksti alkaa revittelemällä valkoisen kes­kiluokkaisen miehen järjen raunioilla. Vuosi on 1972 ja hul­lun vuoden ’68 kapinasta on jäljellä hämmentynyt muisto. Miksi vallankumouksesta tuli mytty? Miksi ihmiset palasivat palkkatyöhön ja jopa taistelevat sen puolesta, ikään kuin kyse ei olisi orjuudesta? Ja mitä tekemistä tällä on psykoanalyysin, Nietzschen ja puheenjohtaja Schreberin peräaukon kanssa?

Anti-Oidipus on tutkimus tiedostamattomien halua tuottavien yhteiskunnallisten synteesien käytöstä, toisin sanoen siitä, miten halu saa erilaisia sosiaalisia muotoja. Deleuzen ja Guattarin mu­kaan virallinen, autoritaarinen ja haluja tukahduttava (”oidipaalinen”) ajattelu niin valtion kuin vallankumouksellistenkin puolella on huonoa ja reaktiivista.

Poliisi, armeija, kirkko, valtiomarxismi, ortodoksinen psykoanalyysi, despoottinen strukturalismi ja neuroottinen ego romutetaan tekstissä haluja vallankumouksellisesti masinoivan militantin skitsoanalyysin tieltä. Samalla pidetään hauskaa Freudin, Marxin ja heidän opetuslas­tensa kanssa, esitetään deterritorialisaation universaali­historia, otetaan vauhtia skitsofrenian ongelmasta, vastustetaan mikrofasismia ja rikotaan totuudesta huolestuneen ”kriittisen rationalismin” sääntöjä.

Tieteellisyyttä vaativien akateemikkojen ei kuitenkaan tar­vitse liikaa hämääntyä kirjan raflaavasta tyylistä. Kirjoittajilta löytyy osaamista: Deleuze oli kirjan ilmestyessä opettanut filosofiaa yli 20 vuotta, aloittanut Nietzsche-renessanssin Ranskassa ja julkaissut useita tutkimuksia filosofiasta ja sen historiasta. Vasemmistoaktivisti ja Lacanin oppilas Guattari puolestaan oli tutkinut skitsofreenikkoja La Borden kokeellisella klinikalla ja kehittänyt omaperäistä sosio­semiotiikkaa.

Anti-Oidipus ei rajoitu filosofiaan ja psykoanalyysiin. Sitä lukee hyvin myös kokeellisena romaanina tai sosiologisena analyysina jälki­teollisesta halukapitalismista. Jälkimmäisessä moodissa kirja osoittaa kaksi syytä kapitalismin menestykselle. Ensinnäkin kapitalismi tuottaa puutteita ja haluja, joita se sitten ryntää täyttämään. Toiseksi kapitalismi elää vastarinnasta ja pakenevista haluista: jokainen antikapitalistinen ele muutetaan aikanaan pro-kapitalistiseksi, myös tämä kirja.

 

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 454 s.

- - -

Deleuzen ja Guattarin psykoottinen tandemi on pitänyt otteensa eräästä lukupiiristä lähtien. Nyt kun kirja on viimein julkaistu suomeksi, muutkin näyttävät nauttivan kapitalismin skitsoanalyysista.

Muita hyviä ponnahduslautoja teokseen:

• AO-wiki & Deleuze-wiki

• Foucault’n johdanto Anti-Oidipukseen
• Michael Hardtin muistiinpanot Kapitalismista ja skitsofreniasta
• Lennokas muotokuva AO:n eetoksesta
• Félix Guattarin Molecular Revolution (1972 - 1977).

Kulttuurissamme vallitseva kausaaliajattelu vaatii etsimään syitä. Erityisesti syitä saa esittää se, joka luo uuden blogin. Technocrati seuraa yli 112 miljoonaa blogia ja 250 miljoonaa "sosiaalista mediapalasta". Näihin täytyy lisätä valtamedian viralliset sivut, tv:n ja radioiden eri muodot, lehdistö, kirjat, kännykkäviestintä ja kasvokkainen puhe.

Miksi tällainen maailma kaipaisi lisää kommunikaatiota? Me olemme jo tukehtumassa siihen.

Sitä paitsi julkinen kommunikaatio on liberaalissa muodossaan haitallista, ahdistavaa ja vangitsevaa.

Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli "juuston mausta kiisteleminen" myöhäismodernissa mediassa on subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä.

Antikommunikaatio 

"Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen." (Deleuze & Guattari: Mitä filosofia on? s. 151.)

Innokkaiden valistajien populaarihabermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä "julkisen keskustelun" tieltä tai yrittäessään määrittää "rationaalisen diskurssin sääntöjä". Asia pitäisi Deleuzen ja Guattarin mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät "ilmaisemaan itseämme", "osallistumaan keskusteluun" ja "olemaan avoimia".

Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla vapauttavaa ja radikaalia, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio ja itsensä mainostaminen ovat normeja. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla.

Karkuun spektaakkelia

Deleuzen ja median yhteyttä ei siis tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: "mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen".

Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä "kohukirjailija"?

Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta.

Paon teema on toisaalta myös itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Pakenemiseen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.

Parasta olisi siis olla kirjoittamatta enää yhtään uutta blogia. 

Toisaalta, kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? "Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia" (Deleuze). Voisimme tehdä jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja "vastuuntunnosta", Voisimme käyttää mediaa hyväksi tai paeta ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä.

Lisää aiheesta: Kommunikaatiosta luomiseen: mediaestetiikkaa deleuzelaisittain, akatemiaan kirjoitettu johdanto populaarideleuzismiin.