(Julkaistu Minervan Pöllössä 4/2007)
Mistä tunnistaa analyyttisen valtiofilosofian?
Pöllössä on kuulemma aina paikkansa analyyttisen filosofian kritiikille. Kritiikkihän juuri oikeuttaa kohteensa, kuten Saatana oikeutti vanhan kirkon. Kohde ja kritiikki ovat naimisissa kuin subjekti ja objekti, toisesta ei pääse eroon ellei hävitä molempia. Onko analyyttisen filosofian kritiikissä siis mitään mieltä? Toinen kysymys koskee kritiikin kohdetta. ”Analyyttisen” tai ”mannermaisen” kaltaiset mahtikäsitteet ovat joissain piireissä olleet passé 1980-luvun jälkeen. Onko filosofian luokkataistelu nyt siis loppu, kun Helsingissäkin luetaan Derridaa?
Ehkä analyyttisen filosofian ruumis todella on kuollut. Sen haamu kuitenkin kummittelee yhä laitosten käytävillä ja oppikirjoissa. Kyse ei ole yksittäisistä ajattelijoista tai lausumista, vaan siitä kurinpidollisesta hengestä, tahdosta ja tyylistä, joka Snellmanista ja toisaalta Kailasta lähtien on komentanut suomalaista ajattelua. Eetos, filosofian vallantahto, ei välttämättä muutu, vaikka analyytikko lieventäisi linjaansa arvostelemalla positivismia ja demareita. On yhdentekevää, onko filosofi dogmaattinen teisti vai analyyttinen kriittis-realistinen ateisti, jos molemmat pyrkivät latistamaan radikaalin ajattelun vetoamalla auktoriteetteihinsa ja lakeihinsa.
Mitä kritiikkiin tulee, kohdetta ei ole syytä vain ”arvostella” eikä sen kanssa tule ”käydä dialogia”, vaan se täytyy ohittaa tekemällä jotain täysin muuta. Alistuminen tosikkomaiseen ”kriittiseen kommunikaatioon” hegemonisen ajattelun kanssa saattaa itse asiassa olla pahin mahdollinen virhe, joka vain antaa lisäoikeutuksen enemmistön diskurssille. Sen sijaan voi olla hedelmällistä yrittää tässä pusertaa vastustetun eetoksen haamusta muutamia ongelmakohtia ponnahduslaudoiksi tulevaisuuteen.
Kyse on taas kerran porvarillisen valkoisen miehen rationaalisesta ajattelusta, joka kantilaisittain tahtoo rajoittaa filosofian Lain alaisuuteen, vastuullistaa ja harmonisoida. Tämä teksti käsitteleekin analyyttista valtiofilosofiaa, eetosta, jonka kolme pääteemaa ovat 1) pyrkimys ykseyteen (totuus, oikeudenmukaisuus, subjekti, identiteetin metafysiikka, selkeä tieteellinen proosa), 2) alistaminen laille ja liikkeen jähmettäminen (logiikka, johdon-mukaisuus, normit, olio-ontologia) ja 3) filosofinen oikeistolaisuus (antiholismi, auktoriteettiusko, kontrollointi, esivallan myötäily, kurin ja järjestyksen vaatiminen).
Valtiofilosofeja tulee näiden elementtien vuoksi analysoida samoista lähtökohdista kuin vulgaareimpia pappeja ja psykoanalyytikoita. Jumalan sana ja tiedostamattoman ”tulkinta” on tehty naurunalaiseksi, mutta ajattelun paimen, analyyttinen valtiofilosofi, kummittelee edelleen totuutta äärettömästi lähestyvän rationaalisuuden tulkkina, hyvän tahdon puolustajana ja kriittisen ajattelun edistäjänä, joka tietää filosofian oikeat säännöt. Mistä tämä ajattelun byrokraattinen kuva oikeastaan koostuu?
Porvari: idealistinen kaunosielu
Ensiksi analyyttinen valtiofilosofi on porvarillinen kaunosielu. Hän olettaa Kantin tavoin subjektin, joka on luonnostaan hyväntahtoinen ja hyväluonteinen, pyrkii totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen ja kykyjen harmoniseen ykseyteen. Epäonnistuminen on kontingenttia, aggressio poissuljettua, kapina kiellettyä. Transsendentaalisen subjektin tiedon, tahdon ja mielihyvän erilliset kyvyt toimivat sovussa, ja passiivinen aistimellisuus, mielikuvituksen siitä tekemä synteesi ja aktiivinen ymmärrys soittavat harmonista melodiaa. Lisäksi Kant kutsui käytännöllistä järkeä käsittelevää teostaan ”kritiikiksi”, vaikka siinä tunnetusti etsitään a priori -oikeutuksia common sense -moraaliennakkoluuloille ja unohdetaan arvojen kritiikki, mikä on tyypillinen valtiofilosofin liike. Hyväluontoinen universaalisubjekti ja terve järki ovatkin viimeistään Kantin ajoista lähtien olleet analyyttisen professorimoraalin kulmakiviä.1
Kantilainen porvarisubjekti edustaa tervettä järkeä ja hyvää makua, johon eivät vaikuta tuotetut halut, pyyteet tai ruumiilliset seikat. Asiat selviävät, kunhan vain puhutaan tarpeeksi järkevästi ja käydään paljon rationaalista dialogia, jossa esiinnytään vakavasti ja säädyllisesti (valtiofilosofin täytyy olla decent). Analyyttiset valtiofilosofit uskovat lähestyvänsä totuuden, hyvyyden ja kauneuden teologista ykseyttä, kunhan istuvat tarpeeksi tiukasti teepöydässä kuuntelemassa ja esittämässä argumentteja puolesta ja vastaan, minkä vastine tieteessä on valtiofilosofin sääntöjä noudattava tutkimus.
Koska kyseessä on porvarillisesti sovinnainen subjekti, jäljellä on enää lähinnä valinta valmiiksi lokeroitujen mielipiteiden välillä (puolustatko realismia vai relativismia?) ja ajattelu toimii tv-visailun logiikalla. Mutta kantilaisen tieteen edellytyksenä onkin subjektin tietoisuus omasta paikastaan maailmassa, ja analyyttiselle valtiofilosofille oma paikka on nelinkontin sovinnaisen tieteellisyyden edessä.
Skolastiikka: byrokraattinen tuomioistuin
Toiseksi analyyttinen valtiofilosofi haluaa tuomaroida ja samalla löytää kumarrettavia sääntöjä ja hierarkioita. Toulminin Kosmopoliksen tarina kertoo, kuinka ihmiset hukkasivat renessanssin sitoutumalla rationalismin tiukkoihin sääntöihin ja korvaamalla moniarvoisuuden yksiarvoisuudella, monimielisyyden varmuuden tavoittelulla ja ilakoivan naurun selvyyden ja tarkkuuden vaatimuksella. Toulminin mukaan rationalismin projekti oli selänkääntö relativistisemmalle ja suvaitsevaisemmalle renessanssille.2 Valtiofilosofian vallantahdon voi huomata rationalismin suoraksi jälkeläiseksi. Molempien ajattelun kuvaa määrittävät abstraktisuus, sääntöjä totteleva lineaarisuus, tahto alistaa objektit taivaasta pudonneisiin käsitteisiin ja normi toistaa jo-sanottua oikeissa loogisissa suhteissa pitävät valtaa ajattelun instituutioissa. Voisiko filosofia olla jotain muuta? Miksei analyyttinen valtiofilosofi vieläkään luo tällaisia ongelmia?
Sanotaan, että keskiajan skolastiikan käytäntö otti enemmän vaikutteita roomalaisesta oikeusprosessista kuin kreikkalaisesta väittelystä. Jälleen löytyy helppo analogia nykyaikaan: analyyttinen valtiofilosofi toimii ajattelun yhdistettynä lainsäätäjänä, poliisina ja tuomarina, joka määrittelee poikkeavat filosofiat laittomiksi ja ottaa kiinni ajattelun rikolliset. Skolastisen ja analyyttisen valtiofilosofian moralistisen hengen yhteydet esivaltaa puolustavaan oikeuslaitokseen eivät ole sattumaa. Propositio on tosi tai epätosi, tieteenfilosofinen kanta on vaarallinen tai vaaraton, henkilö on syyllinen tai syytön, agentti on vastuussa tai vastuuton – mikä erottaa analyyttisen valtiofilosofin esivaltaa ja sen väkivaltakoneistoa puolustavasta syyttäjästä tai oikeuspsykiatrista?
Myyttistä Hermes Trimegistosta kutsuttiin aikoinaan ”kolmesti suureksi” rooliensa vuoksi: hän oli filosofi, lainlaatija ja pappi. Hahmossa kiteytyvät klassisen filosofin hahmon ylimielisyys ja filosofin naurettava rooli. Sen mukaan filosofilla on etuajo-oikeus selittää kaikki rationaalisesti ja filosofin tehtävä on asettaa lakeja ja toimia hierarkiaa puolustavana askeetikko-virkamiehenä. Käytännössä jos tällaisen filosofin päästää ”lainsäätäjäksi”, hän tuottaa fasismia, kuten Platon, ja jos tällainen filosofi ryhtyy ”papiksi”, hän tuottaa vesitettyä valta-ajattelua, kuten analyyttinen valtiofilosofi.
Ykseys: ”There is only one logic”
Kolmanneksi analyyttinen valtiofilosofi ei kestä moneutta ja eroja, vaan pyrkii tukahduttamaan ne totuusopilla ja identiteettimetafysiikalla, jossa erojen virran tilalla ovat staattiset oliot. Analyyttinen valtiofilosofi kieltäytyy myöntämästä kokemuksen ja ajattelun monimielisyyttä, rikkautta, ristiriitaisuutta, hämäryyttä, kaoottisuutta, poliittisuutta, epävakautta ja suhteellisuutta. Analyytikko yrittää survoa konkreettisten prosessien tulvan kiveen hakattuihin stereotypioihin: rationaalisuus ja irrationaalisuus, tiede ja epätiede, totuus ja epätotuus, todellisuus ja illuusio, arvovapaa ja arvosidonnainen. Runsaus, virtaavuus, ylitsevuotavuus ja tuhlaavaisuus redusoidaan edelleen Boolen algebraan.
Heinrich Wölfflinin taidehistoriallinen jaottelu klassisismiin ja barokkiin havainnollistaa hyvin eroa analyyttisen valtiofilosofian ja iloisen tieteen välillä. Klassisismiin kuuluu muuttumaton totuus ilmiöiden takana, yksinkertaisuus, selkeys ja jokaisen elementin täydellinen rationaalinen järjestys. Ihminen kuvataan kuvitellussa rationaalisuudessaan, kuten analyyttisessa valtiofilosofiassa. Barokki taas kuvaa ilmiöiden moninaisuutta, dynaamisuutta ja avoimia sommitelmia, jotka pyrkivät laajenemaan ulos rajoistaan, mutta joihin liittyy silti konsistensseja ja orgaanisia muotoja. Barokki koostuu intohimoista ja kärsimyksen ja väkivallan äärimmäisyyksistä: luomisesta, nautinnosta ja mielenkiinnosta, kaikesta, mitä porvarilliset klassisistit eivät voi sietää.
Analyytikon viha barokkimaista moneutta kohtaan kulminoituu hänen hysteeriseen relativismin pelkoonsa. Analyyttinen filosofi ei voi hyväksyä, että erilaisilla ajattelun tyyleillä voisi olla omat intressinsä, sääntönsä, kriteerinsä, numeronsa ja objektiiviseksi väitetyt faktansa ja että näitä käytetään tietyn tyylin mukaan. Mikä on analyyttisen eetoksen isäargumentti filosofian politisointia vastaan? ”Se johtaa vaaralliseen relativismiin, minkä vuoksi se on kestämätön kanta ja sitä ei ole suotavaa hyväksyä.” Koska valtiofilosofi elää logiikan virtuaalitodellisuudessa myös etiikan ja politiikan suhteen, hän luulee poikkeuksen tekevän universaalin säännön, eikä kykene ymmärtämään, että säännöt ja kriteerit voivat olla ajallis-paikallisia ja että ”relativismi” tarkoittaa joillekin yksinkertaisesti sitä, ettemme pyri hyppäämään kohti universaalia totuutta ja ykseyttä (tai vastaavasti kohti relativismin itsensä totuutta), vaan toimimme immanenssin tasolla pragmatiikan, ajallis-paikallisten kriteerien, kollektiivisen hedonismin ja tunteiden pohjalta totuusidealismista ja konsensuksesta välittämättä.
Mitä olisi moneus filosofiassa?
Moninaisuuden teemaa voi avata kolmella analogialla. ”Suomalainen kirjallisuus” on nykyään laaja-alainen kenttä proosaa, lyriikkaa, draamaa, esseitä, kirjeitä ja muita tekstejä. Suomalaisen yhteiskunnan poikkeuksellisesta homogeenisuudesta huolimatta suomeksi kirjoitettuun kirjallisuuteen mahtuu sisällön ja tyylin vaihtelua Volter Kilven nuoruuden krumeluuriromantiikasta ja piipunhakurealismista 1950-luvun lakonisiin modernisteihin, Eino Kailan esseistä Esa Saarisen 1980-luvun tuotantoon, 1960-luvun miesten poliittisesta realismista feministiseen kirjallisuuteen, insinööriproosasta postmodernismiin, kalevalamittaisista runoista derridalaiseen kikkailuun ja turkulaisten rentturomantiikkaan. Silti kaikkia näitä voidaan nykyään kutsua ”kirjallisuudeksi”, eivätkä kriitikotkaan enää ainakaan eksplisiittisesti etsi oikeaa, siis ”kirjallista” kirjallisuutta.
Tyyleissä, kirjoittajissa ja teksteissä on kyse erilaisista kartoista, joilla maailmaa voidaan jäsentää. Vastaavasti esimerkiksi Helsingin kaupunki jäsentyy leibnizlaisittain eri tavoin riippuen siitä, toimiiko karttana satelliittikuva, jonkun raitiovaunun ikkunasta näkemien havaintojen sarja, puoluepoliittinen kannatuskaavio, metron pysäkkiluettelo, turistiopas, kaupunkitilan kaupallistumisesta suivaantunut aktivisti vai keskiluokkainen jalankulkija. On melko irrelevanttia pyrkiä selvittämään, mikä olisi ”todellinen” kartta Helsingistä. Tietenkin voidaan sosiaalisesti rakennettujen kriteerien avulla tuottaa uusi, jotakin intressiä palveleva kartta, mutta tällä tuskin tarvitsee olla tekemistä ”totuuden” kanssa.
Analyyttinen valtiofilosofi kuitenkin ajattelee, että kaikessa on kyse oikeasta ja todesta. Valtioajattelija ei voi sallia filosofialle samanlaista heterogeenisuutta kuin kirjallisuudelle, vaan haluaa vakiinnuttaa filosofian tyylin autoritaarisen tieteelliseksi ja objektiiviseksi, mikä vastaisi suurin piirtein samaa kuin jos kirjallisuudentutkijat ja kriitikot sulkisivat pois kaikki insinööriproosan realismista poikkeavat tyylit ja genret leimaamalle ne ”epäkirjallisiksi”.
Valtiofilosofi saattaa lisäksi ajatella esimerkiksi ”konstruktionismin” tarkoittavan, että vaikkapa tieteen tutkimuskohteet rakennetaan tyhjästä. Konstruktio kuitenkin voi tarkoittaa asioiden jäsentämistä jonkin intressin pohjalta: eihän taloakaan konstruoida tyhjästä, vaan sen rakennusprosessissa asetellaan tiettyjä elementtejä tiettyyn järjestykseen tiettyä tarkoitusta varten, ja asukkaat voivat silti käyttää taloa aivan erilaiseen tarkoitukseen kuin rakentajat tai edelliset asukkaat. Kyse on vain pragmatiikasta ja hyväksikäytöstä.
Analyyttinen valtiofilosofi ei kuitenkaan kestä vieraan, absurdin tai radikaalisti eroavan kohtaamista ilman kohdatun objektivointia ja alistamista oman tynnyritalonsa yhdensuuntaisiin kategorioihin. Tässä tulee ilmi analyyttisen filosofin idealismi: hän ei kykene myöntämään maailmaa, ellei ensin habermaslaisittain jäsennä sitä porvarilliselle kaunosielulle sopivaksi seminaariksi, jossa rationaaliset agentit tekevät rationaalisia valintoja.
Tieteellisyys: filosofian kuolema tieteen hengessä
Neljänneksi analyyttinen valtiofilosofi sotkee filosofian ja tieteen. Käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita, mutta analyyttisella valtiofilosofilla ei ole kumpiakaan. Filosofian käsitteet hän sekoittaa tieteen referensseihin, joiden perusteella hän kurmottaa toisia filosofeja hämäryydestä, epäselvyydestä tai idealismista tajuamatta, että filosofia ei ole tiedettä eikä tiede filosofiaa. Filosofia ei kaipaa referenssejä, vaan ongelmia, toisin ajattelun mahdollistavia perspektiivejä ja uusien, ajattelun vauhdin säilyttävien käsitteiden luomista. Mutta analyyttisen valtiofilosofin mukaan filosofian on oltava tieteellistä, ja tieteellisyyden tavoitteena on ”kuvata ja selittää todellisuutta mahdollisimman totuudenmukaisesti”.
Liberalismi: rekuperaatio
Ottaako analyyttinen valtiofilosofi tästä kaikesta pahakseen? Ei ota, koska viidenneksi analyyttinen valtiofilosofia toimii kuten liberaali kapitalismi. Jos kapitalismia vastaan kapinoidaan tavallista enemmän, se sulauttaa kapinan ja kritiikin itseensä ja myy vallankumouksen takaisin kapinallisille – temppua kutsutaan ”rekuperaatioksi”. Yhdeksän miljoonan opiskelijan ja työläisen yleislakon tulos on Anarchy for sale! ja muoviset katukivet matkamuistomyymälässä. Samoin analyyttinen valtiofilosofi arvioi Foucault’a harkitusti pikkusormi pystyssä, päätyy rationaalisen valinnan avulla hylkäämään tämän ”vaarallisen relativismin” ja ”libertaarisen asenteen”, integroi helpommin sulatettavia osia oppikirjoihinsa ja tekee niistä virallisen vedoksen. Valtiofilosofi vie vedoksen oppilailleen ja sanoo: ottakaa snapsi isukin blandaamaa Foucault’ta ja olkaa tyytyväisiä, kun saatte käydä vähän vieraissa.
Mitä sitten?
Analyyttinen kurikone on vallannut tämänkin tekstin siinä määrin, että kirjoitus on lamaantunut reaktiiviseksi kritiikiksi ja alistunut valtiofilosofian kielipeliin. Parempi tapa vastustaa analyyttista eetosta olisi tehdä vaihteeksi jotain myönteistä ja sivuuttaa analyytikon rationaalinen kontrollipuhe hourailulla ja änkytyksellä.
Skolastiikasta päästiin eroon vain pakenemalla yliopistoista. Renessanssi versoi skolastisten instituutioiden ulkopuolella yksityisoppineiden huoneissa, hoveissa, kirjastoissa ja epävirallisissa akatemioissa. Renessanssi merkitsi universalismin hajoamista moneudeksi ja transsendentalismin romahtamista immanenssin tasolle. Osin samankaltainen siirtymä on tapahtunut 1960-luvulta alkaen. Sitä on kutsuttu modernin ylittämiseksi, jälkimoderniksi tai pessimistisemmin myöhäismoderniksi. Skolastiikka pesii silti edelleen yliopistoissa ja mediassa analyyttisen valtiofilosofian, populaarin luonnontieteen ylimielisen hengen ja akateemiseen koneistoon integroitujen, joskus niin radikaalien humanististen ja yhteiskuntatieteellisten oppialojen käytännöissä.
Kriittisen rationalismin, tieteellisen realismin, populaarin luonnontieteen arvokonservatismin ja totuuskilpailun alla tapahtuu koko ajan jotain muuta, iloista tunarointia, hedelmällistä harhailua, vaihtoehtoisten jäsennysten kokeilua, luomista ja yhdistelyä. Näitä voi kokeilla ottamalla etäisyyttä kriittiseen tuomarointiin ja kävelemällä valtiofilosofin ohi.
Kertomuksen mukaan von Wrightiltä kysyttiin hieman ennen tämän kuolemaa, lähtisikö hän erääseen analyyttisen valtiofilosofian kokoukseen. Von Wright vastasi: ”No, it is over, boys!” Hän taisi erehtyä. Ei riitä, että sanotaan analyyttisen valtiofilosofian olevan ohi: analyyttinen valtiofilosofia on ohitettava itse. Siihen tarvitaan kuria ja kontrollia pakenevaa ajattelua, joka rikkoo analyyttisen valtiofilosofin omahyväisyyden.
1 Teeman analyysista ks. Gilles Deleuze (2003): Kant. The Doctrine of Faculties. Trans. Hugh Tomlinson & Barbara Habberjam. Minnesota UP, ja (2005): Nietzsche ja filosofia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Summa.
2 Toulmin, Stephen (1998): Kosmopolis. Kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön. Suomentanut Matti Kinnunen. Porvoo: WSOY.
