Vallankumouksen hedelmiä

"Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut mel­koinen virhe kuvitella, että on vain yksi se."

Akateemisesta rankkuu­destaan kuuluisan Deleuze & Guattari -duon teksti alkaa revittelemällä valkoisen kes­kiluokkaisen miehen järjen raunioilla. Vuosi on 1972 ja hul­lun vuoden ’68 kapinasta on jäljellä hämmentynyt muisto. Miksi vallankumouksesta tuli mytty? Miksi ihmiset palasivat palkkatyöhön ja jopa taistelevat sen puolesta, ikään kuin kyse ei olisi orjuudesta? Ja mitä tekemistä tällä on psykoanalyysin, Nietzschen ja puheenjohtaja Schreberin peräaukon kanssa?

Anti-Oidipus on tutkimus tiedostamattomien halua tuottavien yhteiskunnallisten synteesien käytöstä, toisin sanoen siitä, miten halu saa erilaisia sosiaalisia muotoja. Deleuzen ja Guattarin mu­kaan virallinen, autoritaarinen ja haluja tukahduttava (”oidipaalinen”) ajattelu niin valtion kuin vallankumouksellistenkin puolella on huonoa ja reaktiivista.

Poliisi, armeija, kirkko, valtiomarxismi, ortodoksinen psykoanalyysi, despoottinen strukturalismi ja neuroottinen ego romutetaan tekstissä haluja vallankumouksellisesti masinoivan militantin skitsoanalyysin tieltä. Samalla pidetään hauskaa Freudin, Marxin ja heidän opetuslas­tensa kanssa, esitetään deterritorialisaation universaali­historia, otetaan vauhtia skitsofrenian ongelmasta, vastustetaan mikrofasismia ja rikotaan totuudesta huolestuneen ”kriittisen rationalismin” sääntöjä.

Tieteellisyyttä vaativien akateemikkojen ei kuitenkaan tar­vitse liikaa hämääntyä kirjan raflaavasta tyylistä. Kirjoittajilta löytyy osaamista: Deleuze oli kirjan ilmestyessä opettanut filosofiaa yli 20 vuotta, aloittanut Nietzsche-renessanssin Ranskassa ja julkaissut useita tutkimuksia filosofiasta ja sen historiasta. Vasemmistoaktivisti ja Lacanin oppilas Guattari puolestaan oli tutkinut skitsofreenikkoja La Borden kokeellisella klinikalla ja kehittänyt omaperäistä sosio­semiotiikkaa.

Anti-Oidipus ei rajoitu filosofiaan ja psykoanalyysiin. Sitä lukee hyvin myös kokeellisena romaanina tai sosiologisena analyysina jälki­teollisesta halukapitalismista. Jälkimmäisessä moodissa kirja osoittaa kaksi syytä kapitalismin menestykselle. Ensinnäkin kapitalismi tuottaa puutteita ja haluja, joita se sitten ryntää täyttämään. Toiseksi kapitalismi elää vastarinnasta ja pakenevista haluista: jokainen antikapitalistinen ele muutetaan aikanaan pro-kapitalistiseksi, myös tämä kirja.

 

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 454 s.

- - -

Deleuzen ja Guattarin psykoottinen tandemi on pitänyt otteensa eräästä lukupiiristä lähtien. Nyt kun kirja on viimein julkaistu suomeksi, muutkin näyttävät nauttivan kapitalismin skitsoanalyysista.

Muita hyviä ponnahduslautoja teokseen:

• AO-wiki & Deleuze-wiki

• Foucault’n johdanto Anti-Oidipukseen
• Michael Hardtin muistiinpanot Kapitalismista ja skitsofreniasta
• Lennokas muotokuva AO:n eetoksesta
• Félix Guattarin Molecular Revolution (1972 - 1977).

Kulttuurissamme vallitseva kausaaliajattelu vaatii etsimään syitä. Erityisesti syitä saa esittää se, joka luo uuden blogin. Technocrati seuraa yli 112 miljoonaa blogia ja 250 miljoonaa "sosiaalista mediapalasta". Näihin täytyy lisätä valtamedian viralliset sivut, tv:n ja radioiden eri muodot, lehdistö, kirjat, kännykkäviestintä ja kasvokkainen puhe.

Miksi tällainen maailma kaipaisi lisää kommunikaatiota? Me olemme jo tukehtumassa siihen.

Sitä paitsi julkinen kommunikaatio on liberaalissa muodossaan haitallista, ahdistavaa ja vangitsevaa.

Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli "juuston mausta kiisteleminen" myöhäismodernissa mediassa on subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä.

Antikommunikaatio 

"Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen." (Deleuze & Guattari: Mitä filosofia on? s. 151.)

Innokkaiden valistajien populaarihabermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä "julkisen keskustelun" tieltä tai yrittäessään määrittää "rationaalisen diskurssin sääntöjä". Asia pitäisi Deleuzen ja Guattarin mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät "ilmaisemaan itseämme", "osallistumaan keskusteluun" ja "olemaan avoimia".

Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla vapauttavaa ja radikaalia, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio ja itsensä mainostaminen ovat normeja. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla.

Karkuun spektaakkelia

Deleuzen ja median yhteyttä ei siis tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: "mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen".

Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä "kohukirjailija"?

Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta.

Paon teema on toisaalta myös itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Pakenemiseen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.

Parasta olisi siis olla kirjoittamatta enää yhtään uutta blogia. 

Toisaalta, kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? "Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia" (Deleuze). Voisimme tehdä jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja "vastuuntunnosta", Voisimme käyttää mediaa hyväksi tai paeta ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä.

Lisää aiheesta: Kommunikaatiosta luomiseen: mediaestetiikkaa deleuzelaisittain, akatemiaan kirjoitettu johdanto populaarideleuzismiin.