Työväen sivistys
Opiskelijatoiminta julkaisi kuukausi sitten pamfletin Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkon artikkelit käsittelevät esimerkiksi tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulan penkeillä ilman kummempia valmisteluita.
Tilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista puhui siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa "kansakuntaa" tai demarien halu puolustaa "hyvinvointivaltiota".
Kummatkin lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut keskustelemaan uudistuksista, ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin.
Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen.
Sivistyksen puolustaminen on myös helposti sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamista. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai sitten elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä.
Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa, opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja parempaa opetusta. Marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä samalla vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta?
Vanhamallisen yliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Haluavatko yliopistotoimijat puolustaa molempia?
Toinen keskustelussa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot - myös uusliberalismi. Tämän vuoksi on ongelmallista vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.
Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen. Mutta tämä ei riitä. Instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitsemme nykyisen elämänmuodon analyysia.
Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan kehityskulusta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.
Oman elämän analyysi - yliopistoineen ja pätkätöineen - mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin.
Kuinka "konkreettista" on esimerkiksi juuttua kolmikannan puolustamiseen?
Mutta haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.
Julkaisutilaisuudessa sanottiin, että tällaisen kriitiikin lisäksi tarvitaan "prekaaria derivointia" espanjalaisten hoivatyöläisten kirjan hengessä, eli yliopistolaisten arkisten kokemusten keräämistä, analysointia ja jakamista.
Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelmana on juuri tämä: se on jäänyt vain kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.
Pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin porvarillisen sivistyspuheen tilalle työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työväki on levittänyt sivistystä opintopiirien, julkisten keskustelujen, vapaiden luentojen, osuuskuntien, sivistysliittojen, pamflettien, kirjojen, radion, tv:n ja internetin kautta.
Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle. Sivistyksen käsite on ensin detournattava tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan tulevaa autonomista unelmien yliopistoa alhaalta käsin.
PS. Miten pitkälle olemme päässeet 60-luvun opiskelijakapinasta?
Pentti Saarikoski nimittäin arvosteli sivistysyliopistodiskurssia jo vuonna 1962 kokoelmassa Mitä tapahtuu todella?
mitä ne puhuu
vapaudesta
ja demokratiasta
koko ajan jostakin
ja mikä on tarkoitus
ne haluaa pelastaa jotakin
länsimaisen sivistyksen
josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään
ennenkuin jälkeenpäin
“elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä” onkos se sitten myytti, jos sitä eletään, ja missä mielessä se on porvarillinen, niin iänikuisen kuulutettu tämä väite onkin…. no joo… en kyllä tiedä tuosta porvarillisuudesta, sinänsä perinteiset performanssit on yksi asia, toinen asia on, onko yliopistossa tilaa joka syntyy opiskelijoiden ajasta, ja opettajien aatteellisuudesta. Vaikkapa yhdysvalloissa uusi vasemmisto, sai paljolti tilansa nykyiseen verraten riippumattomasta yliopistosta.
Nykyinen immateriaalioikeustuotanto toimii eri logiikalla, ja toisekseen tässä ei olekaan kyse taloudesta kokonaistuotannon mielessä vaan paljolti vallasta. Sen tohokkaampi tämä kulttuurinen singulariteettimme on, sen enemmän tuottaja tarvitsee väkivaltaa luodakseen kuluttajia. Älä siksi aloita niistä vitun työläisistä. Niistähän haluttiin eroon?
Olen tosin samaa mieltä siitä, ettei vastustaminen sinänsä synnytä poliittista voimaa, vaan siihen pystyy vain toimiva vastakulttuuri.
Comment by Hemi — 18.04.2009, 16:35 @ 16:35
Yhtä hyvin voisi sanoa, että älä aloita taas siitä vitun vastakulttuurista
Vastakulttuuripuuhastelu on nimittäin polkenut aika paikallaan poliittisen voiman suhteen. Kuten myös humanistinen porvaritaiteilijuus.
Porvarillista se on sikäli, että siinä korostetaan “yksilöllisen” tai NEROKKAAN (porvarillisen) miehen toimijuutta. Tällaisen taiteiljan tai intellektuellin positio on kehittynyt juurikin porvarillisessa yhteiskunnassa, jossa se on perinteisesti ollut tiiviissä yhteydessä lakiin ja valtaan. Joissain Eetun Mega-teksteissä tämä sanotaan paremmin:
Comment by Klementiini — 18.04.2009, 20:00 @ 20:00
Hmm. Varmaankin tuo pitää paikkaansa Goethen suhteen, olkoonkin että kohta “Italian matkalla Goethestä tuli siis lopullisesti porvari, koska hänen suhteensa antiikkiin ja taiteelliseen luomistyöhön muuttui ”sisäiseksi” ” on hyvin kummallinen: luoko se siis porvarillisuuden, että tuntee olevansa jossain kotonaan?
Että tuntee ilmaisevansa jotain, mihin todella kuulu? Onko siis vain postmoderni drag-naamio (jota zizek on kommentoinut mainiosti siten, että todellisuudessa ihmiset verhoavat jopa rakkaudentunnustukset butlerilaiseen retoriikkaan, koska jos sanoisivat suoraan mitä tarkoittavat, he pelkäävät että se tarkoittaisi liikaa) tai juurettomuus “nomadisuus” ei-porvarillista?
Toisaalta minusta Goethe on jotenkin vähän vanhentunut esimerkki. Minusta vaikuttaa että paradigmaattisia taiteilijahahmoja ovat toisaalta Wolf tyylinen yksinäinen kirjoittaja, toisaalta Ginsberg, Diane di Prima jotka ovat toisaalta yksittäisiä “nero” hahmoja, mutta jotka toisaalta korostavat jatkuvasti olevansa kaiken velkaa toisilleen, jazzille ja Liikkelle… joskin liike on määritelty “sielunsa tutkimisena” julkisesti vapautuneena konformismista, mutta ei avoimessa konfliktissa sen kanssa, ellei ole pakko. Toisaalta on myös Dylanit ja Bowiet, jotka ovat selkeästi osa kapitalistista tuotantokoneistoa, mutta toisaalta konfliktissa sen yksinkertaistavuuden kanssa.
Tosin voi olla että se oli aikaa ennen formaatteja, jolloin varallisuus todella syntyi yksilöistä, joilla oli tarpeeksi älyä ja voimaa sanella omat sääntönsä, samalla tv- ja levytuotanto on muuttunut niin idioottimaiseksi, että vain ug ja internet sisältävät toivoa… toisaalta vanhan tuotannon aikaan saattoi kysyä, oliko dylanilla ja bowiella oikeastaan vaihtoehtoa? He olivat lukittuina levypomojen kanssa samaan tilaan, jos tahtoivat tulla kuulluiksi.
Toisaalta sanoisin että Chomsky ja Klein ovat paradigmaattisia älykköjä, jotka samalla ovat saavuttaneet tähtikulttiuden, jota kaikenmaailman konsultit yrittävät mimikoida.
Sivistysyliopistolla voidaan aivan yhtä hyvin tarkoittaa näitä, tai ylipäätään niiden luomaa tilaa. Tietenkin se voi vielä tarkoittaa samaa kuin kuvataiteessa “valkoinen kuutio” joka on eräänlaisen postmodernin kryptiikan kammio, jossa valtio-kapitalismin rahoilla mennään toteamaan, että tässä vastustetaan valtio-kapitalismia valtio-kapitalismin rahoilla, ja samalla heitetään ilmoille baabelimainen itseensä viittaava käsite-apparaatti.
Comment by Hemi — 19.04.2009, 17:45 @ 17:45
Olen aika samoilla linjoilla mitä taiteilijan ja paradigmaattisen intellektuellin hahmoihin tulee.
Esimerkkisi ovat kuitenkin jenkeistä. Suomea ja Saksaa on perinteisesti yhdistänyt toisenlainen, konservatiivisempi käsitys intellektuellin asemasta. Molemmissa maissahan valtion, lain, kansallisen hengen ja yliopiston sidoksella on pitkät perinteet (Hegel ja Humboldt Saksassa, Snellman Suomessa).
Comment by Klementiini — 20.04.2009, 02:04 @ 02:04
Vielä kaksi juttua: on todella vaikea uskoa, että kovinkaan moni ihminen todella pohjaisi elämänsä lähtökohtia Goetheen ja Snelmanniin… ehkä Matti Klinge, joskin hänen lähtökohtansa kai menevät kauemmas… suuret ikäluokatkin kasvoivat beatleksien ja kumppanien kanssa, niin tuntuu että aikalailla yhdysvaltojen vastakulttuuriliikkeisiin nuo juuret johtavat. Varmaan aika suuri osa tuosta on tyhjiä performansseja: voi olla että sivistyspuheen etymologia on “porvarillisessa taiteilijamyytissä” mutta se ei ole mitä se tarkoittaa.
Muuten vielä tuosta vastakulttuurin poliittisesta vallasta: http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/oscar-swartz-tulossa-rakkauden-kesa-2009
kannattaa seurata kommentteja hakkerietiikan historiasta etc. oikeastaan Lawrence Lessingin teesi hybriditaloudesta on myös aika kiehtova, ja minusta sen myös täytyy määrittää vastakulttuurille kysymyksenasettelua.
Comment by Hemi — 20.04.2009, 15:21 @ 15:21
Ei kai tällaisissa jutuissa ole ajatus, että joku “todella pohjaisi elämänsä lähtökohtia” Goetheen tai Snellmaniin. Nämä ovat vain nimiä yleisille sosiaalisille tai symbolisille rakenteille, jotka jostain syystä tiivistyvät kyseisten henkilöiden elämissä.
Ok, “hakkeri-” tai piraattikulttuuri on hyvä esimerkki vastakulttuurista poliittisena voimana.
Sekin silti edellyttää yhä poliittista organisointia ja näkyväksi tuomista. Tämäkään ei aina kanna kovin pitkälle. Esimerkiksi Suomessa piraatit vaikuttavat vielä melko heikoilta.
Vastakulttuurit toki usein auttavat valtavasti jäsentensä elämää ja samalla saattavat murentaa valtakulttuurin rakenteita.
Comment by Klementiini — 20.04.2009, 16:18 @ 16:18