Perustuloon pakottaminen
Poliittisten kamppailujen analyysin lähtökohta on näinä vuosina usein karkeasti ottaen tämä:
1. Elämme tietokapitalismissa, jossa rikkaus luodaan ihmisten sosiaalisissa verkostoissa tai, niin kuin jotkut kirjoittavat, "aivojen välisessä yhteistyössä". Kuten Ilkka kommentoi: jokainen on kykenevä tietämään, ja kuka tahansa voi tuottaa arvoa milloin tahansa. Rautalangasta väännettynä tämä tarkoittaa sitä, että tieto on luonteeltaan yleistä ja yhteistä - sen lisäksi, että tietoa käsitellään kielen avulla ja että kielen yksityistäminen on mieletön ajatus. Koska tieto on tietokapitalismin tärkein luonnonvara, jokainen meistä osallistuu tiedon ja kielen kautta nykykapitalismin arvonmuodostukseen. (Vrt. semiokapitalismi.)
2. Kapitalismi toimii sosiaalisissa verkostoissa kaapparina ja kiinniottokoneistona. Kapitalistien tavoite on aidata yhteisestä alue ja vaatia pääsymaksu tälle alueelle. Yritykset ovat parasiitteja, jotka loisivat sosiaalista tuotantoa.
3. Siis: me emme ole velkaa yrityksille, vaan yritykset ovat velkaa meille. Koska yritykset loisivat meiltä sosiaalisen ja kognitiivisen raaka-aineensa, ne ovat velkaa meille vähintään perustulon. Perustulo olisi palkka (tuottavasta) elämästämme. Siis biotuloa…
Olen edelleen sitä mieltä, että analyysin lähtökohta on oikea (joskin liian rajoittunut, liian yksinkertainen, liian ihmiskeskeinen jne. jne.). Mutta analysoimisen jälkeen koko asetelma muuttuu ongelmalliseksi.
Suurin ongelma on kysymys politiikasta. Millaista politiikkaa tällaisen analyysin päälle voi rakentaa?
Tietenkin me vaadimme perustuloa. Tietenkin perustulon puolesta on hyviä argumentteja, ja tietenkin vaatimuksella on vankka teoreettinen pohja. Mutta miten esittää tämä vaatimus? Miten esittää se politiikassa "uskottavasti"?
On kaksi tapaa tehdä se.
Ensimmäinen tapa on argumentoida yllämainitun kolmen kohdan perusteella, että meille kuuluu perustulo, koska me olemme ansainneet sen. Me siis pyydämme perustuloa, koska se on meille oikeus ja kohtuus.
Militantista retoriikasta huolimatta tämä rakenne on ollut monien autonomienkin tekstien taustalla.
Toinen tapa on yksinkertaisesti pakottaa kapitalistit maksamaan perustulo. Argumentit tulevat siinä sivussa, jos tulevat.
Ensimmäistä tapaa on yritetty. Se ei ole toiminut. Toista tapaa ei ole yritetty, joskin jo kuopattu EuroMayDay-prosessi oli askel siihen suuntaan.
Jälkimmäinen tapa toimii. Tämänhän me tiedämme luokkataistelun historiasta. Esimerkiksi hyvinvointivaltio saatiin pakottamalla ja taistelemalla. Kapitalismin voittajat eivät anna mitään universaalia hyväntahtoisesti, vaan heidät täytyy painostaa siihen.
Ensimmäisen tavan perusongelma on sen esittämien vaatimusten heikkous. Porvarien ei tarvitse lotkautella korviaan moisille puheille muuten kuin pääkirjoituksissa kerran vuodessa.
Toisen tavan ongelmat ovat kolmenlaiset. Ensiksi sitä tuntuu olevan hyvin vaikea organisoida tässä tilanteessa. Toiseksi on epäselvää, mitä pakottaminen pitää sisällään: ei varmasti mitään aseelliseen väkivaltaan viittaavaa, mutta varmasti enemmän kuin tekstien kirjoittamista. Kolmanneksi niitä, jotka eniten vaativat pakottamista ja luokkataistelua, ei useinkaan näe toteuttamassa vaatimuksiaan muuten kuin tekstin tasolla.
Silti toinen tapa on ainoa varma tie perustuloon.
No, ainakin tiedämme nyt oikean poliittisen ongelman.
Se on tämä: miten pakottaa porvarit maksamaan perustulo?
