Työväen sivistys
Opiskelijatoiminta julkaisi kuukausi sitten pamfletin Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkon artikkelit käsittelevät esimerkiksi tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulan penkeillä ilman kummempia valmisteluita.
Tilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista puhui siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa "kansakuntaa" tai demarien halu puolustaa "hyvinvointivaltiota".
Kummatkin lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut keskustelemaan uudistuksista, ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin.
Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen.
Sivistyksen puolustaminen on myös helposti sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamista. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai sitten elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä.
Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa, opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja parempaa opetusta. Marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä samalla vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta?
Vanhamallisen yliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Haluavatko yliopistotoimijat puolustaa molempia?
Toinen keskustelussa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot - myös uusliberalismi. Tämän vuoksi on ongelmallista vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.
Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen. Mutta tämä ei riitä. Instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitsemme nykyisen elämänmuodon analyysia.
Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan kehityskulusta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.
Oman elämän analyysi - yliopistoineen ja pätkätöineen - mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin.
Kuinka "konkreettista" on esimerkiksi juuttua kolmikannan puolustamiseen?
Mutta haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.
Julkaisutilaisuudessa sanottiin, että tällaisen kriitiikin lisäksi tarvitaan "prekaaria derivointia" espanjalaisten hoivatyöläisten kirjan hengessä, eli yliopistolaisten arkisten kokemusten keräämistä, analysointia ja jakamista.
Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelmana on juuri tämä: se on jäänyt vain kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.
Pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin porvarillisen sivistyspuheen tilalle työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työväki on levittänyt sivistystä opintopiirien, julkisten keskustelujen, vapaiden luentojen, osuuskuntien, sivistysliittojen, pamflettien, kirjojen, radion, tv:n ja internetin kautta.
Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle. Sivistyksen käsite on ensin detournattava tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan tulevaa autonomista unelmien yliopistoa alhaalta käsin.
PS. Miten pitkälle olemme päässeet 60-luvun opiskelijakapinasta?
Pentti Saarikoski nimittäin arvosteli sivistysyliopistodiskurssia jo vuonna 1962 kokoelmassa Mitä tapahtuu todella?
mitä ne puhuu
vapaudesta
ja demokratiasta
koko ajan jostakin
ja mikä on tarkoitus
ne haluaa pelastaa jotakin
länsimaisen sivistyksen
josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään
ennenkuin jälkeenpäin
