"Kansakunnan" psyyke pysyy kasassa säännöstellyillä kemikaaleilla: etanolia, nikotiinia, kofeiinia, vähän opiaatteja, sokeria, kanelia… Vallankumouksen hedelmiä tuotti Kulttuurivihkoihin (1/2009) jutun kemikaalien luokkasidonnaisuudesta. Siinä kiinnitettiin huomiota sittemmin "huumeiksi" määriteltyjen aineiden historiallisuuteen:

 

[h]eroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin (…) maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski?

 

Keskiviikkona julkaistaan historioitsija Mikko Ylikankaan suomalaista huumehistoriaa käsittelevä kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Siinä osoitetaan, kuinka nykyään laittomat kemikaalit tukivat yläluokan psyykettä upseerien orgioista talvisotaan.

Hesari kirjoittaa:

Heroiini oli pula-ajan Suomen suosittu superlääke

 

Muu maailma äimisteli Suomea jo 1930-luvulla. Kansainliitto eli YK:n edeltäjä patisti jäsenvaltioita luopumaan heroiinista, mutta Svinhufvudin Suomi ei suostunut. Lääkintöhallituksen ja Suomen lääkäriliiton mukaan heroiini oli halpa lääke, jonka rajoittaminen ei ollut perusteltua.

(…)

Kun muu maailma kielsi kovia huumausaineita, Suomi hangoitteli toistuvasti vastaan. Suomen liityttyä kansainväliseen oopiumisopimukseen vuonna 1936 tukkukauppiaat ryhtyivät ankaraan hamstraukseen. Apteekit ostivat varastonsa täyteen. Puolustusministeriö tilasi sotilasapteekeille heti puolitoista kiloa lisää heroiinia ja viisi kiloa lisää kokaiinia.

(…)

Historiankirjoitus on aina tietenkin valikoivaa – ja aina enemmän tai vähemmän ideologista. Koululaisillekin muistetaan aina mainita, että Nurmi, Ritola ja muut hiilimurskaratojen prinssit juoksivat Suomen 1920-luvulla maailmankartalle. Se taas on sivuutettu, kuinka laaja oli 1920-luvulla maamme ensimmäinen rikollinen kokaiiniaalto.

(…)

Huumebisnes ei ollut mitään nappikauppaa, kun määriä vertaa nykypäivään: Vuonna 1925 poliisin kolmessa takavarikossa Helsingissä löytyi neljä kiloa kokaiinia. Eli yhtä paljon kuin Suomen poliisi ja tulli takavarikoivat kokaiinia vuosina 1995–1999.

Helsingissä jäi kiinni pienen luokan huumeparoneita, kuten viipurilaiset liikemies Tahvo Käppi ja lääkäri Kaarlo Kalske. He myivät kilokaupalla Viroon. Lääkärit tehtailivat reseptejä yläluokalle ja kulttuuripiireille, sillä narkomaanit ennen sotia olivat lääkäreitä, sairaanhoitajia, liikemiehiä, taiteilijoita, lakimiehiä, opettajia ja upseereita.

Oli kieltolaki. Alkoholi oli kiellettyä, esimerkiksi kokaiini ei. Etsivän keskuspoliisin raportissa vuodelta 1928 narkomania näyttäytyi yläluokan juhlana: helsinkiläisen everstin Wennerholmin kokaiiniorgioissa "oli läsnä hän, J. Kauppinen, nuoria kadetteja ja tyttöjä. Tytöille syötettiin kokaiinia appelsiineissa ja makeisissa. Kokaiinikuoppana oli peukalonjuuri, johon kokaiinia sijoitettiin imettäväksi."

(…)

Vuonna 1946 Suomessa kulutettiin – reseptilääkkeinä – 99 kiloa heroiinia.

Suomi ei ollut vielä YK:n jäsenmaa. Ehkä siksi vastaus Helsingistä New Yorkiin oli kylmänviileä: Jatkamme heroiinin käyttöä. Sitä tarvittaisiin itse asiassa entistäkin enemmän – kansanterveydellisistä syistä.

Mitä uhmaa! Kyse on kuitenkin maasta, joka myöhempinä vuosikymmeninä on aina kontannut sen valtakeskuksen edessä, joka on sattunut käskemään.

 

Huumekontrollista

 Huumeet ja luokkataistelu