Ok, “hakkeri-” tai piraattikulttuuri on hyvä esimerkki vastakulttuurista poliittisena voimana. Sekin silti edellyttää yhä poliittista organisointia ja näkyväksi tuomista. Tämäkään ei aina kanna kovin pitkälle. Esimerkiksi Suomessa piraatit vaikuttavat vielä melko heikoilta.

Vastakulttuurit toki usein auttavat valtavasti jäsentensä elämää ja samalla saattavat murentaa valtakulttuurin rakenteita.

Esimerkkisi ovat kuitenkin jenkeistä. Suomea ja Saksaa on perinteisesti yhdistänyt toisenlainen, konservatiivisempi käsitys intellektuellin asemasta. Molemmissa maissahan valtion, lain, kansallisen hengen ja yliopiston sidoksella on pitkät perinteet (Hegel ja Humboldt Saksassa, Snellman Suomessa).

Että tuntee ilmaisevansa jotain, mihin todella kuulu? Onko siis vain postmoderni drag-naamio (jota zizek on kommentoinut mainiosti siten, että todellisuudessa ihmiset verhoavat jopa rakkaudentunnustukset butlerilaiseen retoriikkaan, koska jos sanoisivat suoraan mitä tarkoittavat, he pelkäävät että se tarkoittaisi liikaa) tai juurettomuus “nomadisuus” ei-porvarillista?

Toisaalta minusta Goethe on jotenkin vähän vanhentunut esimerkki. Minusta vaikuttaa että paradigmaattisia taiteilijahahmoja ovat toisaalta Wolf tyylinen yksinäinen kirjoittaja, toisaalta Ginsberg, Diane di Prima jotka ovat toisaalta yksittäisiä “nero” hahmoja, mutta jotka toisaalta korostavat jatkuvasti olevansa kaiken velkaa toisilleen, jazzille ja Liikkelle… joskin liike on määritelty “sielunsa tutkimisena” julkisesti vapautuneena konformismista, mutta ei avoimessa konfliktissa sen kanssa, ellei ole pakko. Toisaalta on myös Dylanit ja Bowiet, jotka ovat selkeästi osa kapitalistista tuotantokoneistoa, mutta toisaalta konfliktissa sen yksinkertaistavuuden kanssa.

Tosin voi olla että se oli aikaa ennen formaatteja, jolloin varallisuus todella syntyi yksilöistä, joilla oli tarpeeksi älyä ja voimaa sanella omat sääntönsä, samalla tv- ja levytuotanto on muuttunut niin idioottimaiseksi, että vain ug ja internet sisältävät toivoa… toisaalta vanhan tuotannon aikaan saattoi kysyä, oliko dylanilla ja bowiella oikeastaan vaihtoehtoa? He olivat lukittuina levypomojen kanssa samaan tilaan, jos tahtoivat tulla kuulluiksi.

Toisaalta sanoisin että Chomsky ja Klein ovat paradigmaattisia älykköjä, jotka samalla ovat saavuttaneet tähtikulttiuden, jota kaikenmaailman konsultit yrittävät mimikoida.

Sivistysyliopistolla voidaan aivan yhtä hyvin tarkoittaa näitä, tai ylipäätään niiden luomaa tilaa. Tietenkin se voi vielä tarkoittaa samaa kuin kuvataiteessa “valkoinen kuutio” joka on eräänlaisen postmodernin kryptiikan kammio, jossa valtio-kapitalismin rahoilla mennään toteamaan, että tässä vastustetaan valtio-kapitalismia valtio-kapitalismin rahoilla, ja samalla heitetään ilmoille baabelimainen itseensä viittaava käsite-apparaatti.

Älä siksi aloita niistä vitun työläisistä. […] vastustaminen sinänsä synnytä poliittista voimaa, vaan siihen pystyy vain toimiva vastakulttuuri.

Yhtä hyvin voisi sanoa, että älä aloita taas siitä vitun vastakulttuurista

Vastakulttuuripuuhastelu on nimittäin polkenut aika paikallaan poliittisen voiman suhteen. Kuten myös humanistinen porvaritaiteilijuus.

Porvarillista se on sikäli, että siinä korostetaan “yksilöllisen” tai NEROKKAAN (porvarillisen) miehen toimijuutta. Tällaisen taiteiljan tai intellektuellin positio on kehittynyt juurikin porvarillisessa yhteiskunnassa, jossa se on perinteisesti ollut tiiviissä yhteydessä lakiin ja valtaan. Joissain Eetun Mega-teksteissä tämä sanotaan paremmin:

juuri porvarillisen riippumattoman taiteilija-intellektuellin myötä syntyy ylipäätään käsitys itseriittoisesta, maailmalta sulkeutuneesta yksilöstä ja siten tarjoaa etuoikeutetun näkökulman porvarillisen subjektin syntyvaiheiden tarkasteluun. Humanisti tai taitelija ei siis ole poikkeus porvarillis-kapitalistisesta subjektista vaan sen prototyyppi!

Esimerkkinä voidaan käyttää porvarillisen taitelijan, luovan ja universaalin yleisneron esikuvaa ja tyypin ensimmäistä edustajaa, Johann Wolfgang von Goetheä. Goethe oli syntyperältään porvari, frankfurtilaista kauppiassukua, mutta hänet aateloitiin ja hänestä tehtiin klassinen aatelinen hovitaiteilija, kun Weimarin herttua Karl August kutsui hänet kirjoittamaan näytelmiä hovilleen. Goethe kuitenkin kyllästyi tähän tehtävään, koska se ei antanut hänelle mahdollisuutta ”toteuttaa itseään” tai tehdä syvällistä taidetta. Syksyllä 1786 Goethe päätti paeta Weimarin hovista Italiaan, jota tuon ajan Saksassa yleisesti pidettiin Arkadiana, klassisen taiteen ja välimerellisen luonnollisuuden kehtona, idyllisenä ihmemaana. Italian matkan seurauksena Goethe koki löytävänsä itsensä, taiteellisen luomisvoimansa ja omakohtaisen persoonallisen suhteensa antiikkiin, syntyvänsä uudelleen.

Italian matkalla Goethestä tuli siis lopullisesti porvari, koska hänen suhteensa antiikkiin ja taiteelliseen luomistyöhön muuttui ”sisäiseksi”. Tämä sisäinen itsesuhde ja ei-välineellinen suhde taiteeseen ovat nousevan porvariston, aka-teemisesti koulutetun ja kaupankäynnillä tai käsityöllä rikastuneen kaupunkiväestön habituksen rakentumisen piirteitä: juuri korostamalla välitöntä suhdetta itseensä, omantunnon suhdetta Jumalaan, ulkoisen eleen pidättyvyyttä tai ohuutta merkkinä sielun syvyydestä porvarillinen keski-luokka pyrki erottautumaan hoviaristokratiasta, jonka elämä sen näkökulmasta oli keinotekoista, luonnonvastaista, liioittelevaa ja tuhlailevaa. Kaupunkilaisen porvarillisen keskiluokan hyveitä olivat “protestanttisen etiikan” mukainen itsekuri ja pidättyväisyys.

Samalla syntyi moderni myytti itseriittoisesta yksilöstä, joka kykeni luomaan itsearvoista kulttuuria tai sivistystä. Tällä sivistyksellä oli myös kansakunnan rakentamisprosessin kannalta olennainen tehtävä – Goethe-tutkija Wilfried Barner onkin kutsunut Italian matkan tarinaa Goethen uudelleensyntymästä ”kansalliseksi yksilömyytiksi” . Riippumattoman porvarillisen intellektuellin ja kansakunnan yhteys ei siis ole sattumaa, eikä ole sattumaa että sivistysyliopistolla oli nimenomaan kansallinen tehtävä, jota se toteutti nimenomaan ”olemalla arvo sinänsä”!