Miten ajattelevat ihmiset perustelevat mukautumisensa
Rakas nettipäiväkirja, viime aikoina olen pannut merkille mielenkiintoisen ajatuskuvion. Sitä tuntuu esiintyvän ihmisillä, jotka ovat hyvin älykkäitä ja koulutettuja mutta jotka mahdollisesti pelkäävät erottautua sosiaalisesta valtavirrasta - nimittäin reaalisen tasolla.
Mielipiteissään, analyyseissaan ja kirjoituksissaan, siis diskurssin tasolla, tällaiset ihmiset saattavat olla radikaaleja. Sitten kun pitäisi äänestää jaloillaan, niin jalat kuitenkin polkevat samaa tahtia muiden marssimaan käskettyjen kanssa. Ja ajattelevia kun ovat, nämä ihmiset kehittävät itselleen huonon omatunnon. Sitä he yrittävät selittää pois argumentilla, jota voisi kutsua vaikkapa "totaliteetin voitoksi".
Aloin miettiä ilmiötä tammikuussa kun jo uusklassikoksi muodostuneen blogin, entisen Kapinallisen politiikan, pitäjä perusteli yhtäkkistä lähtöään armeijaan kirjoittamalla, että "yhtä lailla sivari ja totaali ovat kannanottoina alistumista valmiiksi määritellyn pelin sääntöihin ja siten hierarkioiden tukemista".
Valinta armeijan, sivarin ja totaalikieltäytymisen välillä on oikea Catch-22: minkä tahansa reitin valitsetkin, koneisto voittaa aina. On jokseenkin mieletöntä nähdä inttiin meno koneiston tukemisena ja muut sen vastustamisena, koska koneistossa on kyse paljon laajemmasta ilmiöstä kuin pelkästä armeijasta. [Kts. keskustelu]
Toinen tapaus sattui eilen Ruttopuiston piknikillä, jossa eräs vanha datanörtti paasasi Coca-Cola Zeron mainoskampanjan paskuudesta, mikä täytyy siis seurueemme huomioon ottaen tulkita eettiseksi tai poliittiseksi arvioksi, eikä esimerkiksi taloudelliseksi. Tyyppi tietenkin oli ostanut kyseistä juomaa piknikille, koska "on ihan sama mitä mä teen, jos mä jatkan tän ostamista niin niiden mainoskampanja on mennyt ihan hukkaan kun ne näkee että myynti on noussut vain yhden prosentin ja sitä paitsi jos kaikkea alkais boikotoida niin kohta joutuis boikotoimaan vettä koska Helsingin vesilaitoksella on huono mainos".
Touché.
Ensin siis myönnetään, että "kaikki ei ole kunnossa". Kyllä, armeija on hierarkkinen väkivaltakoneisto joka alistamalla koulii väestä kuriin sopeutuvia seksistisiä tappajia. Kyllä, CCZ:n mainoskampanja oli ironisesta fantasiayrityksestään huolimatta äärimmäisen seksistinen, samoin uusien pet-palautuspullojen kampanja, jossa naiset poseerasivat pulloina ("korkkaa ja kierrätä").
Analyysin jälkeen koetaan epätoivon tuulahdus. "Voisin mä ehkä tehdä jotain muutakin kuin analysoida kriittisesti - ehkä mä jopa haluan tehdä jotain - mitä, miten, milloin, kuinka - voi olla liian hankalaa - oliskohan siitä edes mitään hyötyä - saattaisinkohan mä itseni naurunalaiseksi - ja mitä yksi ihminen voi - ei se voi vaikuttaa mihinkään…" Tämä on se tunne, joka tuuppaa ajattelevaa ihmistä kohti resignaatiota, toiminnasta luopumista.
Koska ajattelevalla ihmisellä on kristinuskon perintönä huono omatunto ja syyllisyys, tarvitaan vielä oikeutus, jonkinlainen rationalisaatio sille, että mitään ei (taaskaan) tehdä. Oikeutus löydetään siitä, että vaikka tekisikin, niin sillä ei olisi mitään väliä.
Teolla ei olisi mitään väliä, koska…
- yhden ihmisen tekojen efektit ovat mitättömät (ja koska kaikki ajattelevat näin…)
- tekijä voisi joutua naurunalaiseksi (tekemättä jättäminen on yritys olla hip ja cool)
- mitään tekijöitä ei itse asiassa ole, koska subjekti hajautuu loputtomiin verkostoihin (ihan oikeasti nyt hei…)
- systeemi hallitsee (ja Althusserin ideologiset valtiokoneistot)
- jne.
Juttu tiivistyy tosiaan althusserilaiseen "systeemi hallitsee" -mentaliteettiin, jossa ainoa tapa tehdä vastarintaa on yrittää kieltäytyä ideologisten koneistojen meille tuottamista "subjektipositioista" - tai sitten mennä niihin mukaan täysillä. Postmoderni identiteetti antaa lauhan lakonisella tyylillään demonstraation:
…kasvissyöjäksi tai vegaaniksi ryhtymistä en näe niinkään kapinana tai vaihtoehtona nykyiselle järjestelmälle, vaan mielestäni se on yksi porvarillisen hegemonian ja kapitalistisen tuotantokoneiston luoma kuluttajasubjektina olemisen muoto, turhan helppo identifioitumisen kohde. [Kuluttamalla maailmaa muuttamaan? Osa I]
No, mikäpä ei tänään olisi kapitalistisen tuotantokoneiston luoma subjektimuoto?
Voi Althusser mitä menit tekemään. Kuvaamasi mentaliteetin ansiosta meillä on kasoittain kriittisiä analysaattoreita, jotka eivät tee juuri muuta kuin analysoivat kriittisesti.
Hei, nyt pitää taputella selkään vielä lisää. Tosi hyvä ja osuva teksti. Kiitän brilliante weblog - timangilla, kas näin:
http://hirtetty.blogspot.com/2008/07/briljeeraan.html
Comment by Noora Koi — 27.07.2008, 13:46 @ 13:46
Ohoh, kiitoksia. Jo toinen kerta kuukauden sisällä: onko tällä blogilla muka lukijoita?
Täytyy kai sitten pistää meemi kiertämään myöhemmin.
Comment by Klementiini — 27.07.2008, 15:46 @ 15:46
Minäkin lahjon Vallankumouksen hengiltä
http://olemisenporteilla.blogspot.com/2008/07/timantteja-jaossa.html
Comment by Existenz_ — 27.07.2008, 20:07 @ 20:07
Menestys nousee nuppiin.
Comment by Klementiini — 27.07.2008, 22:54 @ 22:54
Ei ole mitenkään selvää, että henkilö, joka on kiinnostunut asioiden analysoimisesta, olisi kiinnostunut niihin vaikuttamisesta. Teoreettinen tai spekulatiivinen taso on olemassa mielen suojelemiseksi maailmalta. Kun ilmoitan, että seuraavassa heitän ilmaan väittämän, vetoan tiettyyn intellektuaaliseen koskemattomuuteen: tämä on vain abstrakti hypoteesi, en vastaa sen kaikista seurauksista. Luulen, ettei koko sivistystä ole olemassa ilman määrättyä pelkuruutta, passiivisuutta, toiminnasta kieltäytymistä.
Mikä sitten saa teoreettisesti sivistyneen ihmisen palaamaan ja kääntymään älyllisestä etäisyydestään takaisin ulospäin kohti maailmaa? Vallantahto? Rakkaus? Hormonaalinen sisäeritys tai libido? Sääli tai tuska? En kyselisi tällaisia, jos kulttuurimme eli kaiken tietämämme valossa olisi jotenkin itsestään selvää, että ajatteleva ihminen on aktiivinen. Näinhän ei ole. Pikemminkin (nyt tulee se heitto) koko länsimaisen traditio näyttää perustuvan ajattelun ja toiminnan keskinäisen suhteen mutkikkaaseen institutionaaliseen sääntelyyn, joka muistuttaa luonteeltaan sukupuolisuhteiden ja -roolien kontrollointia. Kysymys siitä, millaisia mahdollisia ylihistoriallisia periaatteita ja välttämättömyyksiä tähän kurinpitoon liittyy, on – jääköön sekin ilmaan – aika iso.
Comment by Timo — 28.07.2008, 22:23 @ 22:23
Niinpä. Täytyy, tietenkin, myös puolustaa mahdollisuutta tehdä teoriaa, spekuloida ja abstrahoida ilman toimintaa. Erityisesti täytyy varoa moralismia tai velvollisuuksilla terrorisointia.
Kyse minusta on hyvin naivisti siitä, että jos henkilö sitoutuu teoreettisesti analyysinsa johtopäätöksiin (tai tiettyihin arvoihin, liikkeisiin, identiteetteihin, whatever), on surullista jos tämä ei vaikuta mihinkään mielipiteiden sfäärin ulkopuolella. Että vain kuvataan maailmaa tai ollaan siitä jotain mieltä ilman yritystä sen muuttamiseen.
Enkä nyt perää mitään aseellista vallankumousta, vaan edes sitä, että eläimiä juutalaisiksi ja keskitysleiritetyiksi kutsuva Derrida olisi jättänyt pihvinsä syömättä.
“Luulen, ettei koko sivistystä ole olemassa ilman määrättyä pelkuruutta, passiivisuutta, toiminnasta kieltäytymistä.”
Olen samaa mieltä ja lisäisin listaan vielä laiskuuden.
Sivistystä voisi olla vielä enemmän, jos ihmiset uskaltaisivat radikaalimmin esimerkiksi olla passiivisia urakilpailun suhteen ja kieltäytyä menemästä armeijaan. Tai vaikka kauppaan.
Mutta sekin että kieltäydytään vaikkapa tukemasta tyrannia (mikä jo itsessään usein riittää tyrannin kaatamiseen) näyttäytyy tietysti “tekemisenä”, jos se erottuu asioiden siihen astisesta kulusta.
Ajattelun ja toiminnan suhde länsimaisessa perinteessä, siitä olisi mielenkiintoista kirjoittaa jotain. 1960-luvulta alkaenhan koko jaottelu on kyseenalaistettu moneen kertaan, on tehty käytännöllistä teoriaa ja teoreettista käytäntöä, Deleuze ja Guattari (varsinkin jälkimmäinen) olivat tässäkin kärjessä italoautonomien kanssa, siitäkin voisi kirjoittaa jotain.
Comment by Klementiini — 28.07.2008, 23:08 @ 23:08
“Erityisesti täytyy varoa moralismia tai velvollisuuksilla terrorisointia.” Tämähän on äärimmäisen olennaista: depressio nykykansantautina ei kenties ole muuta kuin yhteiskunnallisten rakenteiden hajoamisen mahdollistaman syyllistämisterrorismin mykkä kääntöpuoli. Velvollisuuksilla terrorisointi on nimittäin sitä helpompaa, mitä vaikeampaa niitä on määritellä. Moraalinen talous, josta “vastuu”, “velvollisuus” yms. saavat merkityksensä, on ainakin Suomessa ollut jo pitkään kriisissä. Tällaisessa tilanteessa yhteiskunta näyttää hyvin oireellisesti ja jäsentensä kannalta hyvin kiusallisesti koostuvan pelkästään lapsista – julmista, uhmakkaista, alistuvista, haaveellisista… – jotka kaikki halveksivat toisiaan, ja kadonneen aikuisuuden etsintä ajaa massat hiljalleen kohti fasismia… Riistetyn ja vieraantuneen keskiluokan työmoraali on rappeutumassa tai jo rappeutunut sadomasokistissävyisiksi pakkoneurooseiksi, jotka niin rämäpäinen prekaariradikaali kuin teologisen tiedekunnan armeliaisiin helmoihin haikaileva humanistikaunosielukin voivat kokea tismalleen samalla tavalla hälyttäviksi.
Yhtä kaikki nykyään on vaikea kuvitella minkäänlaista mielekästä poliittista utopismia ilman uskoa jonkinlaiseen kollektiiviseen psykoterapiaan (mikä meidän pessimistien mielestä voi tarkoittaa ainoastaan loputtomia katkeria ellei jopa väkivaltaisia koulukuntakiistoja).
Comment by Timo — 29.07.2008, 15:24 @ 15:24
“Riistetyn ja vieraantuneen keskiluokan työmoraali on rappeutumassa tai jo rappeutunut sadomasokistissävyisiksi pakkoneurooseiksi, jotka niin rämäpäinen prekaariradikaali kuin teologisen tiedekunnan armeliaisiin helmoihin haikaileva humanistikaunosielukin voivat kokea tismalleen samalla tavalla hälyttäviksi.”
Ihan hyvä ilmaisu. Taidan olla prekaarikaunosielu…
Syyllistämisterrorismi ja koko moraali(sti)nen talous toimii yllättävän tehokkaana kontrollijärjestelmänä. Se on - rankimpien pakkoneuroosien lisäksi - taipuvainen tuottamaan tiettyjä vienoja mielialoja, huomaamattomasti vaikuttavia tunnelmia, fiiliksiä ja odotuksia, riittämättömyyttä ja huonoa omatuntoa.
Sen lisäksi, että tällainen “modulointi” usein tosiaan pystyy vähentämään tietyntyyppistä toimintaa yhteiskunnassa, se myös toimii nautinnontappajana.
Tupakka käy esimerkiksi kaikkeen. En polta säännöllisesti, mutta jos haluan nauttia satunnaisen savukkeen, porvarillinen terveystiede uhkaa viedä siitäkin nautinnon. Ei riitä että jokin toimi rajataan, siitä pitää lisäksi tuntea (itseen kohdistuvaa) syyllisyyttä. Lopulta sillä ei oikeastaan ole väliä, pystyykö jotain sinänsä fyysisesti tekemään, jos se ei enää tunnu miltään.
Kaipaisin yhteiseen terapiaan jonkinlaista sosiaalista psykoanalyysia, joka selvittäisi näitä “mielivallalla” toimivan kontrollin mekanismeja. Sellaisen analyysin harjoittaminen olisi jo jonkinlainen teko.
Comment by Klementiini — 30.07.2008, 20:06 @ 20:06