Ihan hyvä ilmaisu. Taidan olla prekaarikaunosielu…

Syyllistämisterrorismi ja koko moraali(sti)nen talous toimii yllättävän tehokkaana kontrollijärjestelmänä. Se on - rankimpien pakkoneuroosien lisäksi - taipuvainen tuottamaan tiettyjä vienoja mielialoja, huomaamattomasti vaikuttavia tunnelmia, fiiliksiä ja odotuksia, riittämättömyyttä ja huonoa omatuntoa.

Sen lisäksi, että tällainen “modulointi” usein tosiaan pystyy vähentämään tietyntyyppistä toimintaa yhteiskunnassa, se myös toimii nautinnontappajana.

Tupakka käy esimerkiksi kaikkeen. En polta säännöllisesti, mutta jos haluan nauttia satunnaisen savukkeen, porvarillinen terveystiede uhkaa viedä siitäkin nautinnon. Ei riitä että jokin toimi rajataan, siitä pitää lisäksi tuntea (itseen kohdistuvaa) syyllisyyttä. Lopulta sillä ei oikeastaan ole väliä, pystyykö jotain sinänsä fyysisesti tekemään, jos se ei enää tunnu miltään.

Kaipaisin yhteiseen terapiaan jonkinlaista sosiaalista psykoanalyysia, joka selvittäisi näitä “mielivallalla” toimivan kontrollin mekanismeja. Sellaisen analyysin harjoittaminen olisi jo jonkinlainen teko.

Yhtä kaikki nykyään on vaikea kuvitella minkäänlaista mielekästä poliittista utopismia ilman uskoa jonkinlaiseen kollektiiviseen psykoterapiaan (mikä meidän pessimistien mielestä voi tarkoittaa ainoastaan loputtomia katkeria ellei jopa väkivaltaisia koulukuntakiistoja).

Kyse minusta on hyvin naivisti siitä, että jos henkilö sitoutuu teoreettisesti analyysinsa johtopäätöksiin (tai tiettyihin arvoihin, liikkeisiin, identiteetteihin, whatever), on surullista jos tämä ei vaikuta mihinkään mielipiteiden sfäärin ulkopuolella. Että vain kuvataan maailmaa tai ollaan siitä jotain mieltä ilman yritystä sen muuttamiseen.

Enkä nyt perää mitään aseellista vallankumousta, vaan edes sitä, että eläimiä juutalaisiksi ja keskitysleiritetyiksi kutsuva Derrida olisi jättänyt pihvinsä syömättä.

“Luulen, ettei koko sivistystä ole olemassa ilman määrättyä pelkuruutta, passiivisuutta, toiminnasta kieltäytymistä.”

Olen samaa mieltä ja lisäisin listaan vielä laiskuuden.

Sivistystä voisi olla vielä enemmän, jos ihmiset uskaltaisivat radikaalimmin esimerkiksi olla passiivisia urakilpailun suhteen ja kieltäytyä menemästä armeijaan. Tai vaikka kauppaan.

Mutta sekin että kieltäydytään vaikkapa tukemasta tyrannia (mikä jo itsessään usein riittää tyrannin kaatamiseen) näyttäytyy tietysti “tekemisenä”, jos se erottuu asioiden siihen astisesta kulusta.

Ajattelun ja toiminnan suhde länsimaisessa perinteessä, siitä olisi mielenkiintoista kirjoittaa jotain. 1960-luvulta alkaenhan koko jaottelu on kyseenalaistettu moneen kertaan, on tehty käytännöllistä teoriaa ja teoreettista käytäntöä, Deleuze ja Guattari (varsinkin jälkimmäinen) olivat tässäkin kärjessä italoautonomien kanssa, siitäkin voisi kirjoittaa jotain.

Mikä sitten saa teoreettisesti sivistyneen ihmisen palaamaan ja kääntymään älyllisestä etäisyydestään takaisin ulospäin kohti maailmaa? Vallantahto? Rakkaus? Hormonaalinen sisäeritys tai libido? Sääli tai tuska? En kyselisi tällaisia, jos kulttuurimme eli kaiken tietämämme valossa olisi jotenkin itsestään selvää, että ajatteleva ihminen on aktiivinen. Näinhän ei ole. Pikemminkin (nyt tulee se heitto) koko länsimaisen traditio näyttää perustuvan ajattelun ja toiminnan keskinäisen suhteen mutkikkaaseen institutionaaliseen sääntelyyn, joka muistuttaa luonteeltaan sukupuolisuhteiden ja -roolien kontrollointia. Kysymys siitä, millaisia mahdollisia ylihistoriallisia periaatteita ja välttämättömyyksiä tähän kurinpitoon liittyy, on – jääköön sekin ilmaan – aika iso.

http://olemisenporteilla.blogspot.com/2008/07/timantteja-jaossa.html

Täytyy kai sitten pistää meemi kiertämään myöhemmin.