Työväen sivistys mk II
Kirjoitin viime kesänä pienen artikkelin tänä vuonna julkaistavaan Yhteinen yliopisto -kirjaan, mutta teksti päätettiin jättää pois sen lyhyyden vuoksi. Julkaistaan nyt tässä. Jatkoa teemasta seuraa, sivistys nimittäin tuntuu olevan aina se, mihin vedotaan ja takerrutaan, kun Kokoomus uhkaa. Kritiikistä huolimatta sivistyksessä täytyy kuitenkin olla jotain - sen tuottamaa nautintoa tai muuta - koska siihen aina palataan.
TYÖVÄEN SIVISTYS
mitä ne puhuu
vapaudesta
ja demokratiasta
koko ajan jostakin
ja mikä on tarkoitus
ne haluaa pelastaa jotakin
länsimaisen sivistyksen
josta ne ei koskaan ymmärtäneet mitään
ennenkuin jälkeenpäin
(Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella, 1962)
Opiskelijatoiminta julkaisi maaliskuussa 2009 pienen pamfletin otsikolla Tietotyö tekee vapaaksi? Kirjoituksia yliopistokapinasta. Vihkosen artikkelit käsittelevät tietokapitalismin analyysia, uuden työväen asemaa ja viime vuosina käydyn yliopistokeskustelun kritiikkiä. Julkaisutilaisuus pidettiin Porthanian aulassa ilman kummempia valmisteluita. Tapahtumaa seurannut keskustelu osoitti, miten jakautunut yliopisto on sisäisesti. Erityisesti sivistyksestä puhuminen tuntui erottelevan ihmisiä. Mitä ongelmia sivistyskeskusteluun liittyy ja onko sille vaihtoehtoja?
I. Eliitin sivistys
Julkaisutilaisuudessa yksi pamfletin kirjoittajista alusti siitä, miten vanhan ja ideaalisen yliopistomallin puolustaminen on muodoltaan melko samanlainen reaktio kuin perussuomalaisten vimma puolustaa ”kansakuntaa” tai vanhan vasemmiston halu puolustaa ”hyvinvointivaltiota”. Sekä puolueet että sivistysyliopiston puolestapuhujat lähtevät reaktiivisesta asenteesta. Kummatkaan eivät ole erityisen kiinnostuneita keskustelemaan suurista uudistuksista ja kummatkin vetoavat joko nostalgiaan tai kuviteltuihin ihanteisiin. Konsensuksen vaatiminen uhkaa molemmissa tapauksissa tukahduttaa yhteisön sisäisiä eroja ja samalla estää nostalgian kohteena olevan mallin kehittämisen, oli kyseessä sosiaaliturva tai yliopisto.
”Sivistyksen” puolustaminen johtaa helposti myös sivistyneistön etuoikeutetun aseman puolustamiseen. Sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai elämään porvarillista humanistisen taiteilijan myyttiä. Tämän vuoksi kannattaa olla tarkkana, kun puolustaa yliopistoa. Professorit haluavat pitää virkansa ja auktoriteettinsa; opiskelijat haluavat demokratiaa, mielekkyyttä ja materiaalisia etuja. Kun yliopistoissa syntyy liikehdintää, marssiiko osa jommasta kummasta ryhmästä lopulta vain vanhan yliopistomallin hierarkioiden puolesta? Sivistysyliopiston puolustaminen on kytköksissä koko vanhan porvarillisen yhteiskuntamallin puolustamiseen. Sitäkö yliopistotoimijat haluavat tehdä?
Mitä mieltä on juuttua yliopistohallinnon kolmikannan puolustamiseen, Porthanian aulassa kyseltiin. Jussi Vähämäki ihmetteli samaa Joensuun yliopiston yleiskokouksessa 19.2.2009:
Haluammeko muiden tekemää demokratiaa? Ikään kuin yliopiston hallintomalli demokratisoituisi tuomalla vielä yksi fraktio taistelemaan toisten kanssa. Maailma on todella nurinniskoin, kun kuulee jopa joidenkin opiskelijoiden aivan vakavissaan puolustavan kolmikantaa demokraattisena mallina.
Toinen Porthanian tilaisuudessa esiin noussut teema oli vääriin vastakkainasetteluihin jumiutuminen. Nykykapitalismissa ei ole kyse markkinoiden ja valtion vastakkainasettelusta. Kapitalismi tarvitsee valtiota turvaamaan markkinoiden reunaehdot, myös ja varsinkin uusliberalistinen kapitalismi. Tämän vuoksi on naiivia vaatia paluuta takaisin valtion helmoihin tai ylipäänsä olettaa, että valtio suojelisi yliopistoa markkinoiden ongelmilta.
Jos halutaan analysoida yliopiston ja markkinoiden suhdetta, täytyy ottaa huomioon muun muassa akatemian eri haarojen, yritysten ja valtion laitosten monimutkainen yhteenkietoutuminen mikro- ja makrotasoilla. Mutta tämä ei riitä. Porthaniassa puhuttiin, että instituutioiden muutosten analyysin lisäksi tarvitaan nykyisen elämänmuodon analyysia. Epävarma, pätkittäinen ja toisten armon varassa eletty elämä on nimittäin sekä yliopiston muutosta tärkeämpi teema että seurausta samasta talouden ja yhteiskunnan muutoksesta, joka on tuottanut myös uuden yliopistolain.
Oman elämän analyysi – yliopistoineen ja pätkätöineen – mahdollistaa konkreettisten kokemusten ottamisen toiminnan lähtökohdaksi. Loputon ideaaleista (sivistys, vapaus, totuus) puhuminen vie keskustelua helposti vanhoihin vastakkainasetteluihin ja ankkuroi toiminnan valmiiksi tehtyihin malleihin. Tämä ei näytä haittaavan niitä, jotka edelleen haikailevat sivistysyliopiston perään.
II. Työväen sivistys
Yleensä sivistyspuheen kritiikki on jäänyt tähän. Kritiikin ongelma onkin sen jääminen pelkäksi kritiikiksi. Työläistutkimus-viittauksista huolimatta se ei ole tarjonnut tarpeeksi selkeitä vaihtoehtoja sivistyspuheelle, joka kaikesta pöhöttyneisyydestään ja porvarillisuudestaan huolimatta on vedonnut moniin.
Opiskelijatoiminnan pamfletin julkaisua seuranneessa keskustelussa ehdotettiin eliitin sivistystä puolustavan puheen tilalle uuden työväen sivistystoimintaa. Kansansivistyksellähän on pitkä perinne, ja työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa sekä nostattamaan luokkatietoisuutta. Sivistys on liikkeen sisällä koettu emansipatoriseksi ja demokraattiseksi voimaksi. Satojen vuosien ajan työläiset ovat levittäneet sivistystä opintopiirien, avoimien luentojen, julkisten keskustelujen, osuuskuntien, sivistysliittojen, lehtien, kirjojen ja myöhemmin radion, tv:n ja internetin avulla.
Kun työväenliike 1800-luvulla aloitti kansansivistysprojektinsa, sivistys oli eliitin etuoikeus. Koulutuksen salliminen vain porvaristolle suojeli luokkayhteiskunnan työnjakoa. Työväen omat sivistysprojektit sekä vaatimukset avoimesta koulutuksesta antoivat työkaluja, jotka mahdollistivat luokkajaon murtamisen ja pakkotyöstä pakenemisen. Tasavertaisesti tuotetun ja jaetun tiedon funktio on samankaltainen nykyajan tietotyöläisille, vaikka kapinalliset kansankynttilät loistavat nyt työväentalojen sijaan nettifoorumeilla, sähköpostilistoilla, blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa, autonomisissa sosiaalikeskuksissa ja yliopiston tiloissa luvatta järjestetyissä autonomisissa opintopiireissä – unohtamatta kuuluisia lähiöbaareja.
Työväen sivistys on vaihtoehto porvarilliselle sivistysyliopistopuheelle, kunhan ymmärretään, että nykyään duunareihin kuuluu myös koulutettu massaälymystö ja että – Verkkolehti Megafonin (2/2009) pääkirjoituksen sanoin –
kyse ei liene rahvaan sivistämisestä, vaan sivistyksen rahvaanomaistumisesta. Tietotyöläiset ovat muuttumassa luokaksi, joka tekee tuotantovälineistään sekä keskinäisen ilonpidon että vihollisen harmistuksen välineitä. Kyse on työväen sivistysliikkeen syntymisestä avointen informaatioteknologioiden ja copy leftin puitteissa, mutta myös tiedontuotannon ja -jakamisen antagonistisuutta koskevan kysymyksenasettelun vahvistumisesta.
Sivistyksen käsite on kaapattava tietotyöväen käyttöön. Sitten vain rakentamaan yhteistä yliopistoa alhaalta käsin: työväen sivistys on edelleen luokkataistelun polttoainetta.
