Spinozan syntisiä suloja 3: empirismi
Spinozassa tai "radikaalissa filosofiassa" on kyse politiikasta ja etiikasta. Vaikka tuntuisi kuinka abstraktilta ja kikkailevalta, käsitteillä on todellisia ja konkreettisia vaikutuksia. Ajattele kristinuskon poliittista voimaa ja sen taustalla olevia platonismin käsitteitä; tai empirismin ohjelmaa, valistusta ja luonnontieteen vaikutusta, Hegeliä ja kansallisvaltioita, Marxia ja…
Käsitteillä on väliä, ja koska filosofia on käsitteiden ja käsitteellisten ongelmien luomista, tutkimista ja työstämistä, filosofialla on tiettyä poliittista voimaa.
Siksi esimerkiksi Deleuze ja kumppanit eivät ole yläluokan kielipelejä, vaan työkaluja, joita on mahdollista käyttää vallankumouksellisesti.
Palataan Spinozaan. Kirjoitin pari kuukautta sitten filosofiasta luokkataisteluna, jossa porvareita ovat analyyttiset valtiofilosofit ja kapinallisia riistettyjä iloiset tieteilijät. Vastakkainasettelu on Spinozan kautta muotoiltavissa uudelleen rationalismin ja empirismin väliseksi konfliktiksi.
3. Empirismi. Oppikirjoissa empirismistä annetaan huono määritelmä, joka palauttaa rationalismi-empirismi-kiistan tietoteoriaan. Määritelmän mukaan empiristeille tieto tulee aistihavainnosta ja kokemuksesta, kun rationalistit ajattelevat voivansa saavuttaa tietoa puhtaalla järjellä ja päättelyllä, ilman havainnointia.
Deleuzelaisittain muotoiltuna empirismin ja rationalismin taistelussa ei ole kyse tiedosta, vaan lähtökohdista: lähdetäänkö ajattelussa konkretiasta (empirismi) vai abstraktioista (rationalismi).
Rationalismi liittyy moralismiin, transsendenssiin, idealismiin ja niin edelleen. Empirismi puolestaan koskee ruumiillisuutta, immanenssia, luomista ja yhdistelyä. Deleuzen sanoin: "suhteet ovat ulkoisia termeilleen" ja empirismi on "kokeilemista" (Haastatteluja, s. 158).
Spinoza on Deleuzelle lähtökohdiltaan empiristi, koska hän pitää yleiskäsitteitä ja totuuden saavuttamista vasta harvinaisena lopputuloksena, eikä rationalistien tavoin lähtökohtana tai normina, josta käsin asioiden normaali eli sekava tila tulkittaisiin vain poikkeukseksi. Spinozalle ihmiselämän perustila on sekaannus, illuusio ja ruumiillisten vaikutusten ja halun orjana toimiminen. Tämän myöntäminen kuuluu empirismiin.
Yritän raakasuomentaa kappaleen Deleuzen Spinoza-väitöskirjaa:
Empiristien ja rationalistien erilaiset inspiraation lähteet eivät lakkaa hämmästyttämästä. Toinen ryhmä yllättyy siitä, mikä ei pysty yllättämään ensimmäistä. Rationalisteille totuus ja vapaus ovat ennen kaikkea oikeuksia; he ihmettelevät, kuinka voimme kadottaa tällaiset oikeudet, langeta virheeseen tai menettää vapautemme. Rationalismi löytääkin tavoitteisiinsa sopivan teeman aatamilaisesta perinteestä, joka ottaa lähtökohdakseen kuvan vapaasta ja rationaalisesta Aatamista. Empiristisestä näkökulmasta kaikki kääntyy nurin: yllättävää on se, että ihmiset joskus onnistuvat ymmärtämään totuuden, että he toisinaan pystyvät ymmärtämään toisiaan, että he joskus onnistuvat vapautumaan kahleistaan.
Spinozan empiristisen inspiraation voi tunnistaa jo siitä voimasta, jolla hän vastustaa aatamilaista perinnettä - hänen näkemyksestään vapaudesta ja totuudesta seurauksina, jotka voidaan saavuttaa vasta lopussa. Yksi Spinozan paradokseista - eikä tämä ole ainoa kerta, kun tapaamme kyseisen paradoksin - on empirismin konkreettisen voiman jälleenlöytäminen ja sen soveltaminen uuteen rationalismiin, ehkä kaikkien aikojen ankarimpaan. Spinoza kysyy: kuinka voimme muodostaa ja tuottaa adekvaatteja ideoita, kun meillä välttämättä on niin paljon epäadekvaatteja ideoita, jotka hajottavat voimamme ja eristävät meidät kyvyistämme.
Kolmannen Spinoza-session opetus kuuluu: luomiskykyisen ajattelun täytyy lähteä konkreettisista olosuhteista, ruumiillisista kokemuksista ja tuotantoprosesseista - ei abstrakteista oikeuksista, laeista ja normeista. Abstraktioista lähtevä ajattelu päätyy idealismiin. Kapinallinen empirismi sen sijaan tukee materialismia.
Seuraavaksi: kohtaamisten etiikka - ja niin paljon muutakin kuin Spinozaa.
Spinozan syntisiä suloja:
